Eräänä purevan kylmänä talviaamuna 1897 heräsin siihen, että joku
kosketti olkapäähäni. Se oli Holmes. Hänen kädessään oleva kynttilä
valaisi hänen, minun ylitseni kumartuneita kasvoja, ja kiihko, jonka
ensi silmäyksellä huomasin niissä, ilmaisi minulle jotakin olevan
tekeillä.
"Tule, Watson, tule!" huudahti hän. "Asia on täydessä käynnissä. Ei
sanaakaan nyt, hyppää vain vaatteisiisi ja tule!"
Kymmenen minuuttia myöhemmin istuimme vaunuissa, jotka kiidättivät
meidät hiljaisia katuja myöten Charing Crossin asemalle. Ensimmäinen
heikko aamusarastus alkoi näkyä, ja voimme silloin tällöin erottaa
sumuisia olentoja -- työmiehiä -- jotka häilyvinä ja määrättöminä
kulkivat ohitsemme opaalin värisessä Lontoon sumussa. Holmes kääriytyi
laajaan kauhtanaansa, ja minä olin iloinen voidessani tehdä samoin,
sillä pakkanen oli todellakin pureva, emmekä kumpikaan olleet vielä
palaakaan maistaneet. Vasta sitten kuin asemalla saimme teetä ja
istuuduttuamme paikoillemme Kentin junaan, olimme kylliksi sulaneet
kontistuksestamme, hän puhuakseen ja minä kuunnellakseni.
Holmes otti taskustaan kirjelipun ja luki ääneen:
"Abbey Grange, Marsham, Kent.
Klo 3.30 a. p.
Arvoisa herra Holmes! Tuntisin itseni todella onnelliseksi,
jos heti saisin teiltä apua eräässä asiassa, joka lupaa
muodostua hyvin harvinaiseksi tapaukseksi. Se koskee jotakin,
joka juuri kuuluu teidän erikoisalaanne. Mutta lukuunottamatta
sitä, että rouva on vapautettu, tulen huolehtimaan, että
kaikki on aivan samassa tilassa kuin minun tänne tullessanikin.
Mutta pyydän teitä, ettette kuluttaisi minuuttiakaan hukkaan,
varsinkin kun on vaikea jättää sir Eustacea tänne.
Kunnioituksella Stanley Hopkins".
"Hopkins on kutsunut minua seitsemän eri kertaa, eikä yhdessäkään
tapauksessa hänen vetoamisensa minuun ole ollut turha", huomautti
Holmes. "Luulen, että jokainen niistä on saanut sijansa sinun
kokoelmassasi ja minun täytyy tunnustaa, veli Watson, että sinulla on
jonkunmoista arvostelukykyä, joka sovittakoon sen, mitä aiheettomasti
olet ottanut kertomuksiisi. Sinun onneton tapasi, katsoa kaikkea
kertomuksen eikä tieteellisen tehtävän kannalta, on kokonaan hävittänyt
sen, joka olisi voinut olla ohjeena, jopa klassillisena todisteidenkin
sarjana. Sinä syrjäytät äärimmäisen suuret tulokset kertoaksesi
jännittäviä yksityiskohtia, jotka kyllä voivat kiihoittaa lukijan
mielikuvitusta, mutta eivät millään tavalla valaise eivätkä johda
häntä."
"No miksi et sitten itse kirjoita?" vastasin hänelle hiukan tuikeasti.
"Sen aion tehdäkin, rakas Watson, aion tehdä sen vielä aikanaan. Mutta
tätä nykyä minulla on, kuten tiedät, jotenkin paljon suuria tehtäviä.
Aion käyttää nopeasti lähestyvät viimeiset vuoteni käsikirjan
laatimiseen jossa yhteen vihkoon on keskitetty koko rikosten
paljastamistaito. Tällä kerralla näyttävät hakemisemme koskevan
murhaa."
"Sinä siis arvelet, että tuo sir Eustace on kuollut?"
"Niin luulen. Hopkinsin kirje osoittaa hänen olleen hyvin liikutettu,
eikä hän suinkaan ole mikään herkkätunteinen ihminen. Niin, arvelen
murhan tapahtuneen ja ruumis on jätetty meidän tarkastettavaksemme.
Yksinkertainen itsemurha ei olisi antanut Hopkinsille aihetta kutsua
minua paikalle. Rouvan vapauttaminen näyttää minusta siltä, että hän on
ollut teljettynä huoneeseensa murhenäytelmän ajaksi. Me tulemme
liikkumaan ylhäisön maailmassa, Watson: hienon hienoa paperia,
nimimerkki 'EB', vaakuna ja romanttiselta kajahtava osoite. Arvelen,
että Hopkins-ystävämme arvo tulee melkoisesti kohoamaan ja meillä tulee
olemaan hauska aamuhetki. Rikos tehtiin ennen kello kahtatoista viime
yönä."
"Mistä sinä osaat sen niin varmasti sanoa?"
"Ottamalla selvän junista ja laskemalla ajan. Paikallispoliisi
keskusteli tultuaan Scotland Yardin kanssa, Hopkins matkusti sinne, ja
lopuksi hän puolestaan lähetti sanan minulle. Kaikessa tässä riittää
kylliksi tekemistä yhdeksi yöksi. Katso, nyt olemme jo Chislehurstin
asemalla, ja pian emme tarvitse enää olla tietämättömiä."
Ajettuamme pari peninkulmaa kapeaa maantietä, saavuimme erään puiston
portille, jonka meille avasi vanha portinvartija, jonka kalpeat kasvot
ilmaisivat surkean onnettomuuden tapahtuneen. Tie oli komeaa
puistikkoa, jonka kupeita vanhat lehmukset reunustivat, ja päättyi
pitkän rakennuksen eteen, jonka julkisivua pilarit kaunistivat.
Rakennuksen keskusosa oli nähtävästi hyvin vanha ja murattiköynnöksen
peittämä, vaikka sen suuret ikkunat osoittivat äskettäin tehdyn
uudistuksia sen ulkoasussa; rakennuksen toinen kylkiosa näytti olevan
aivan uusi. Avonaisessa ovessa oli vastassamme Stanley Hopkinsin
nuorekas vartalo ja ylevät eloisat kasvot.
"Iloitsen tulostanne, herra Holmes, ja teidänkin herra Watson! Kadun
kuitenkin suuresti, että vaivasin teitä tulemaan tänne, sillä sitten
kuin Lady tuli täyteen tajuunsa antoi hän tapahtumasta niin tarkan
selityksen, ettei täällä ole meillä enää paljonkaan tehtävää.
Muistanette kai Levishamin murtovarkaat?"
"Nuoko kolme Randallia?"
"Niin, isä ja kaksi poikaa. Tämä on heidän työtänsä, siitä ei ole
epäilemistäkään. Heillähän oli hommia pari viikkoa sitten Sydenhamissa;
heidät nähtiin ja tunnettiin. On kerrassaan kylmäveristä esiintyä niin
pian ja samoilla seuduilla, mutta joka tapauksessa ovat he taasen
yrittäneet. Tällä kertaa he joutuvat hirsipuuhun, siitä saavat he olla
varmat."
"Eustace on siis kuollut?"
"Niin on, hänen pääkuorensa murskattiin hänen omalla hiilihangollaan."
"Kuski kertoi minulle, että murhattu on sir Eustace Brackenstall."
"Aivan oikein. Hän oli Kentin rikkaimpia miehiä. Rouva Brackenstall on
teehuoneessa. Naisparka, hän on saanut kauheaa kokea. Hän oli aivan
puolikuoliaana, kun hänet ensi kerran näin. Teidän pitää nähdä hänet ja
kuulla hänen kertomuksensa tapahtumasta. Sitten tarkastamme yhdessä
ruokasalin."
Rouva Brackenstall ei ollut mikään jokapäiväinen ihminen. Harvoin olen
nähnyt niin ihanaa ja miellyttävää vartaloa, niin naisellista olentoa,
niin kauniita kasvoja. Hän oli vaaleaverinen, tukka kullankeltainen
ja silmät siniset, ja hänen ihonsa olisi aivan varmasti ollut
vaaleaveriselle ominainen, ellei tapahtuma, jonka näkijänä hän juuri
oli ollut, olisi karkoittanut veren hänen kasvoiltaan ja tehnyt ne
kauhean kalpeiksi. Hän oli saanut kestää sekä ruumiin että sielun
tuskia, sillä toisen silmän päällä oli kauheannäköinen, sininen kuhmu,
jota hänen kamarineitonsa -- suurikasvuinen, töykeännäköinen nainen --
uutterasti hauteli etikkavedellä. Rouva makasi voimattomana sohvalla
meidän sisään astuessamme, mutta hänen eloisa, kaunis katseensa
ilmaisi, ettei äskeinen kauhea tapahtuma ollut riistänyt hänen
neuvokkaisuuttaan eikä rohkeuttaan. Hänellä oli päällään väljä,
hopealla kirjailtu sininen aamupuku, ja musta päivällispuku oli
heitetty hänen vieressään olevalla tuolille.
"Minähän olen jo kertonut koko tapahtuman teille, herra Hopkins", sanoi
hän väsyneesti.
"Ettekö voisi kertoa sitä minun puolestani?"
"No niin, jos pidätte sen tarpeellisena, niin kerron näille herroille,
mitä on tapahtunut. Oletteko jo käyneet ruokasalissa?"
"Pidin parempana ensin saada kuulla teidän armonne kertomuksen."
"Olen hyvin kiitollinen teille, jos järjestätte asian. On kauheaa
ajatella hänen vielä makaavan siellä!"
Hän vapisi ja peitti hetkiseksi kasvot käsiinsä. Silloin laskeutui
laaja hiha alas ja paljasti hänen kyynärvartensa. Holmes huudahti sen
nähdessään.
"Tehän olette saanut muitakin vammoja, rouva! Mitä nämä ovat?" -- Kaksi
punaista pilkkua loisti hänen öisellä valkealla, täyteliäällä
käsivarrellaan. Hän vetäisi kiireesti hihansa alas.
"Ei ne ole mitään. Niillä ei ole mitään tekemisiä viime öisessä
kamalassa tapahtumassa. Jos te ja ystävänne suvaitsette istua, niin
kerron teille mitä tiedän.
"Olen sir Eustace Brackenstallin puoliso ja olen ollut naimisissa noin
vuoden. En luule olevan miksikään hyödyksi salata sitä tosiseikkaa,
ettei meidän avioliittomme kuulunut onnellisimpiin. -- Pelkään, että
kaikki naapurimme kertoisivat sen teille, jos koettaisinkin sitä
salata. Mahdollisesti olin minäkin siihen osaksi syynä.
"Olen kasvanut etelä-Austraalian vapaassa ilmastossa, eikä tämä
englantilainen elämä säädyllisyyksineen ja juhlallisine tapoineen
ollenkaan sovi minun luonteelleni. Mutta pääsyynä oli tuo aivan
yleisesti tunnettu seikka, että sir Eustace oli suuri juomari. Jo
yhdenkin tunnin viettäminen sellaisen miehen seurassa on hirveää.
Voinette kai käsittää, miltä itsenäisyytensä tuntevasta naisesta tuntuu
ollessaan ainaiseksi sidottu sellaiseen mieheen? Se on pyhyyden
loukkaamista, ilkityötä, rikollista, että sellaista avioliittoa
pidetään sitovana, pätevänä. Sanon teille, että nämä teidän törkeät
lakinne tuottavat kirousta maalle. Sallimus ei tule suomaan sellaisen
kurjuuden jatkua." Hetkiseksi hän nousi istualleen sohvassa, hänen
poskensa hohtivat ja silmät säteilivät hänen otsallaan olevan kauhean
merkin alla. Silloin painoi töykeän palvelijattaren voimakas käsi
hänen päänsä jälleen takaisin tyynylle, ja hänen äkillinen
mielenliikutuksensa purkautui äänettömiin, katkeriin kyyneliin. Viimein
jatkoi hän:
"Tahdon kertoa kaiken, mitä viime yönä tapahtui. Olette kai huomanneet,
että kaikki palvelijat nukkuvat talon uudessa kylkirakennuksessa. Tässä
keskiosassa ovat meidän asuinhuoneemme; takana on keittiö ja
sänkykamari on toisessa kerroksessa. Kamarineitini Theresa makaa minun
huoneeni yläpuolella, kaikkein ylimpänä. Ketään muita ei asu täällä,
eikä mikään ääni voi hälyyttää liikkeelle tuolla kaukaisessa
kylkirakennuksessa olijoita. Sen ovat ryövärit varmaankin aivan hyvin
tienneet, sillä muuten he eivät olisi uskaltaneet menetellä, kuten ovat
tehneet.
"Sir Eustace meni makuukamariin kello 11. Palvelijat olivat silloin jo
menneet puolelleen. Theresa vain oli tuolla ylhäällä, odottaen milloin
minä menisin maata, auttaakseen silloin minua. Istuin tässä huoneessa
ja lueskelin erästä kirjaa vielä kello 11 jälkeen. Sitten kiersin
kaikki huoneet ennen kuin menin ylös, nähdäkseni oliko kaikki kunnossa.
Teen sen aina itse, sillä kuten jo selitin, ei sir Eustaceen aina
voinut luottaa. Kävin keittiössä, tarjoiluhuoneessa, kabinetissa, jossa
sir Eustacen metsästys- ja muut aseet ovat, biljardisalissa, salongissa
sekä viimeksi ruokasalissa. Lähestyessäni ikkunaa, jonka edessä ovat
paksut verhot, hämmästyin, kun tuuli puhalsi minulle vasten kasvoja;
ikkuna olikin auki. Työnsin verhon syrjään ja edessäni seisoi
leveäharteinen vanhanpuolinen herra, joka avonaisesta ikkunasta oli
juuri astunut huoneeseen.
"Ikkuna on korkea n.s. ranskalainen, ja muodostaa oikeastaan oven, joka
vie talon edessä olevalle nimikolle. Minulla oli kynttilä kädessäni ja
sen valossa näin mainitun miehen takana vielä toisen ja kolmannen,
jotka kaikki olivat tulossa huoneeseen. Peräydyin, mutta samassa
hyökkäsi tuo roisto päälleni ja tarttui ensiksi käsivarteeni ja sitten
kurkkuuni. Avasin suuni huutaakseni apua, mutta hän antoi nyrkillään
minulle kauhean iskun silmään, ja minä kaaduin lattialle. Lienen kai
ollut tainnoksissa jonkun aikaa, sillä tultuani jälleen tajuntaani
huomasin heidän irroittaneen kellosta vetonuoran ja sillä kytkeneen
minut ruokapöydän päässä olevaan tammituoliin. Minut oli nuoritettu
niin kovasti, etten voinut liikahtaakaan ja suuni eteen oli kääritty
pyyheliina, joten en voinut ääntäkään päästää. Silloin astui onneton
mieheni huoneeseen. Hän oli nähtävästi kuullut epäiltäviä ääniä ja oli
varustautunut näytelmää vastaan, joka oli tapahtuva. Hänellä oli
päällään vain paita, housut ja tohvelit jalassa, ja kädessään
lempikeppinsä, tukeva orapihlajainen sauva. Hän hyökkäsi lähimmän
roiston kimppuun, mutta toinen noista kahdesta -- vanhin -- kumartui
nuolen nopeudella alas, sieppasi hiilihangon uunin edustalta ja löi
sillä häntä päähän kamalalla voimalla. Sir Eustace kaatui sanaakaan
sanomatta eikä enää milloinkaan liikahtanut. Pyörryin uudelleen, mutta
silloin se on voinut kestää vain muutamia minuutteja. Kun taas avasin
silmäni näin rosvojen koonneen hopeat astiakaapista ja avanneen siellä
olleen viinipullon; heillä kaikilla kolmella oli lasi kädessään.
Minä jo sanoin -- enkö jo sanonutkin että muudan miehistä oli
vanhanpuolinen; toiset taasen olivat nuoria parrattomia poikia.
Luultavasti siis isä ja kaksi poikaa. He puhelivat keskenään
kuiskaamalla. Sitten he tulivat luokseni ja tutkivat, olinko minä
tarpeeksi lujasti kytketty. Lopuksi he poistuivat samaa tietä, jota
olivat tulleetkin ja sulkivat ikkunan päästyään ulos. Neljännestunti
kului, ennen kuin voin saada huivin revityksi suultani. Huutamalla sain
kamarineitoni tulemaan avukseni. Toisetkin palvelijat herätettiin heti
ja sana lähetettiin paikallispoliisille, joka heti ilmoitti
tapahtumasta Lontoon poliisille. Siinä kaikki, mitä voin teille kertoa,
hyvät herrat, ja toivon, etten: enää kolmatta kertaa tarvitse tätä
kauheaa tapahtumaa muistella."
"Tahdotteko kysyä mitään, herra Holmes?" kysäsi Hopkins.
"En tahdo enää vaivata rouva Brackenstallia", vastasi Sherlock Holmes.
"Ennen kuin lähden ruokasaliin tahdon kuitenkin kuulla, mitä te
tiedätte asiasta?" -- hän katsoi palvelijattareen.
"Minä näin miehet jo ennen kuin he olivat talossakaan", vastasi hän.
"Istuin huoneessani ikkunan ääressä ja näin kuunvalossa kolme miestä
tuolla portilla, mutta en arvannut siihen kiinnittää huomiotani sen
paremmin. Noin tuntia myöhemmin kuulin emäntäni hätähuudon. Riensin
portaita alas ja tapasin hänet sellaisessa tilassa kuin hän itse jo
kertoi, ja sir Eustacen lattialla pää halki ja verta ja aivoja ympäri
huonetta. Tuohan olisi jo riittänyt tekemään vaimosta mielipuolen, kun
hän oli sidottu tuoliin ja hänen vaatteensa olivat tahrautuneet miehen
vereen. Mutta mielenlujuutta häneltä ei ole puuttunut milloinkaan, eikä
miss Mary Fraser Adelaidesta rouva Brackenstallina Abbey Grangessa ole
ottanut uusia tapoja. Te olette kuulustelleet häntä kyllin kauan, hyvät
herrat, nyt on hänen seurattava vanhaa Theresaansa omaan kamariinsa
lepäämään, joka hänelle on aivan välttämätöntä."
Vanha nainen kietoi suonikkaan käsivartensa äidillisellä hellyydellä
rouvan vyötäisille ja talutti hänet varovasti ulos huoneesta.
"Hän on pitänyt huolta rouvasta kaiken hänen elinikänsä", sanoi
Hopkins, "kasvattanut hänet lapsesta asti, seurannut häntä tänne
Englantiin, kun he ensi kerran noin 18 kuukautta sitten läksivät
Austraaliasta. Hänen nimensä on Theresa Wright, ja tuollaisia
palvelijattaria et enää löydä meidän päivinämme. -- Tätä tietä, herra
Holmes, olkaa hyvä!"
Vilkas innostus oli hävinnyt Sherlock Holmesin ilmeikkäistä
kasvoista, ja minä tiesin, että asia ei kiinnittänyt häntä enää
salaperäisyydellään. Tässä oli vain vangitseminen toimeenpantava, mutta
keitä olivat sitten nuo jokapäiväiset roistot, joihin hänen kätensä oli
koskenut? Vaikeasti liikkeelle saatava, oppinut erikoislääkäri, joka
huomaa itsensä kutsutuksi vain tuhkarokon tähden, tuntisi kai
samanlaista pettymystä kuin nyt ystäväni silmissä voin havaita. Näky
Abbey Grangen ruokasalissa oli kuitenkin siksi harvinainen, että se
kiinnitti jälleen hänen huomiotansa ja elähdytti sammunutta
mielenkiintoa.
Sali oli suuri ja korkea, laudoitus leikkauksilla varustetusta tammesta
ja seinät oli koristettu peuran päillä ja aseilla. Vastapäätä ovea oli
tuo mainittu ranskalaine suuri ikkuna. Oikealla puolella olevat kolme
pienempää ikkunaa päästivät kylmän talviaamusarastuksen tulvimaan
huoneeseen. Vasemmalla oli laaja, mahtava uuni, jonka vierellä seisoi
raskas tamminen käsi- ja selkänojalla varustettu tuoli. Tuoliin oli
kääritty punainen nuora, jonka molemmat päät oli kiinnitetty tuolin
jalkojen ristikkoon. Kun rouva päästettiin siitä irti oli nuora
liukunut hänen päältään, joten solmut oli voitu jättää liikuttamatta.
Näihin seikkoihin kiinnitimme huomiomme vasta myöhemmin, nyt sen veti
puoleensa vain kauhea näky, joka kohtasi silmiämme uunin eteen
levitetyltä tiikerin nahalta.
Siinä oli pitkän, rotevan noin 40 vuoden vanhan miehen ruumis. Hän
makasi selällään, kasvot ylöspäin, valkeat hampaat näkyivät lyhyen
mustan parran välistä. Hänen nyrkkiin puristuneet kätensä oli kohotettu
pään yli ja raskas orapihlajakeppi oli poikittain käsivarsien päällä.
Tummat kaunismuotoiset kasvot koukkunenineen olivat vääristyneet kuin
vihasta, ja kuolon jähmetyttämissä piirteissä oli saatanallinen ilme.
Hän oli nähtävästi noussut suoraan sängystä, sillä hänellä oli päällään
kauniisti kirjailtu yöpaita ja lahkeiden suusta näkyivät tohveleissa
olevat paljaat jalat. Pää oli kammottavasti murskattu ja kaikkialla
huoneessa näkyi todistuksia sen iskun voimasta, joka oli hänet
surmannut. Ruumiin vieressä oli lyönnin voimasta mutkalle taipunut
raskas hiilihanko. Holmes tutki tarkasti sekä sen että ruumiin.
"Tuo Randall näyttää olevan vahva mies", huomautti hän.
"Vahva hän onkin", virkkoi siihen Hopkins. "Minulla on yhtä ja toista
kokemusta hänestä; hän on vaarallinen henkilö."
"Tehän voitte vaikeudetta vangita hänet?"
"Niin voimme. Olemme pitäneet häntä silmällä. Huhu tiesi tosin kertoa
hänen matkustaneen Amerikkaan, mutta nyt kun tiedämme hänen seurueineen
olevan täällä, en voi käsittää, miten hän voisi välttää kiinni
joutumista. Me olemme jo ilmoittaneet kaikkiin satamakaupunkeihin, ja
ennen iltaa julistetaan vielä palkinto hänen kiinniottamisestaan. Minua
ihmetyttää tässä asiassa se, että he olivat niin mielettömät, että
tekivät tällaisen rikoksen, vaikka tiesivätkin, että rouva kyllä voi
heidän tuntomerkkinsä muistaa."
"Aivan oikea huomautus. Luulisi heidän varmuuden vuoksi tehneen myöskin
rouva Brackenstallin mykäksi."
"He eivät ehkä huomanneet rouvan tulleen jälleen tuntoihinsa", virkoin
minä.
"Eivät kai. Luullen hänen olevan tainnoksissa, pitivät he tarpeettomana
ottaa häntäkin hengiltä. Mutta mitenkä tämän onnettoman miehen asiat
oikeastaan olivat. Muistelen kuulleeni ikäviä juttuja hänestä."
"Hän oli hyväsydämminen mies selvänä ollessaan, mutta oikea piru
juovuksissa, tai oikeammin sanoen puolijuovuksissa, sillä hän ei
milloinkaan juonut itseään sikahumalaan. Silloin tuntui hänessä itse
pahahenki asustavan, ja hän saattoi tehdä mitä hyvänsä. Mikäli olen
kuullut, joutui hän rikkauksistaan ja ylevästä nimestään huolimatta
tekemisiin meikäläisten kanssa. Kerran aiheutti hän häväistysjutun
siten, että hän valeli muutaman koiran petroleumilla ja sytytti sen
palamaan -- ja kaiken lisäksi sattuikin se olemaan hänen rouvansa koira
-- ja vain suurella vaivalla saatiin asia vaiennetuksi. Toisen kerran
heitti hän karahvilla kamarineitsyttä, Theresa Wrightiä. Näin meidän
kesken sanoen, tulee elämä talossa siedettävämmäksi sen jälkeen kuin
hän on poissa. Mitä nyt etsitte?"
Holmes oli polvillaan ja tarkasteli mitä huolellisimmin tuon punaisen
nuoran solmuja, jolla rouva oli ollut tuoliin sidottu. Sitten tarkasti
hän nuoran liestynyttä päätä, josta se oli katkennut roiston
kiskastessa sen seinältä.
"Tämän katketessa täytyi kellon keittiössä soida hyvin rajusti",
huomautti hän.
"Kukaan ei voinut kuulla sitä. Keittiö on talon toisessa päässä."
"Mutta miten voi murtovaras luulla, ettei kukaan kuulisi kellon
sointia? Miten uskalsi hän kiskaista kellonnuoran poikki niin rajusti?"
"En ymmärrä, herra Holmes. Te kysytte samaa, jota minäkin lakkaamatta
mielessäni olen tutkistellut. Epäilemättä tunsi tuo roisto talon ja sen
tavat. Hänen on täytynyt aivan tarkalleen tietää koko palvelusväen
menneen levolle, vaikka vielä olikin niin verrattain aikainen, ja ettei
yksikään heistä voinut kuulla kellon ääntä keittiöstä. Sen vuoksi on
joku talon palvelija häntä auttanut. Mutta talossa on kahdeksan
palvelijaa ja kaikki ovat puhdasmaineisia."
"Niin kauan kuin ei vielä muita epäillä, voi epäilyksensä kohdistaa
häneen, jota isäntä heitti karahvilla, nim. Theresa Wrightiin. Mutta
silloin emme menettelisi rehellisesti emäntää kohtaan, johon hän
näyttää olevan niin lämpimästi kiintynyt. No, no, tämä on toisarvoinen
kysymys; kun kerran saatte Randallin käsiinne, ei sitten enää ole
ollenkaan vaikea kaapata hänen rikostovereitaan. Rouvan kertomus
näyttää olevan tosi -- jos tässä yleensä mitään todistuksia tarvitaan
-- kaikki näkemämme yksityiskohdat siihen viittaavat." Hän meni sitten
ranskalaisen ikkunan luo ja avasi sen. "Tässä ei ole mitään jälkiä,
mutta muutahan ei voi odottaakaan, sillä maa sen edessä on kova kuin
kallio. Uunin reunalla olevissa kynttilöissä näyttää olleen tuli."
"Niin näyttääkin. Niiden ja rouvan kädessä olevan kynttilän valossa
ovat roistot tehneet tekonsa."
"Ja mitä kaikkea he varastivat?"
"He eivät ole paljoakaan ottaneet, ainoastaan puolentusinaa
hopea-astiaston esineitä kaapista. Rouva Brackenstall arvelee heidän
itsensäkin joutuneen niin hämilleen sir Eustacen murhasta, etteivät he
tulleet tarkastelleeksi taloa sen tarkemmin, niin kuin he muussa
tapauksessa varmaankin olisivat tehneet."
"Epäilemättä, mutta kuitenkin joivat he viiniä, jos oikein kuulin?"
"Niin, rauhoittaakseen hermojansa."
"Se kyllä sopii. Näihin kolmeen tarjoilupöydällä olevaan lasiin ei kai
sen koommin ole koskettu, vai kuinka?"
"Ei. Pullo on myöskin samalla paikalla, johon he sen asettivat."
"Tarkastelkaammepa niitä hiukan. Aha, aha! Mitä tämä merkitsee!"
Kysymyksessä olevat kolme lasia olivat yhdessä ryhmässä, kaikki viinin
punertamia, mutta yhdessä niistä oli sakkaa. Vieressä seisova pullo oli
vielä melkein täynnä, ja korkkiin oli viini syvälle tunkeutunut. Sekä
korkki että pullon päällä oleva tomu osoittavat, että murhaajat olivat
virvoittaneet itseään tavaralla, jota ei oltu tuotu hyvin järjestetystä
viinikellarista.
Sherlock Holmesin käyttäytymisessä oli tapahtunut muutos.
Välinpitämätön ilme oli kadonnut, ja kerran toisensa jälkeen näin hänen
teräväin, syvällä olevain silmäinsä säihkyvän innostuksesta. Hän piti
korkkia kädessään ja tarkasteli sitä tarkoin.
"Millä he vetivät sen pullosta?"
Hopkins osoitti puoliksi auki olevaa pöytälaatikkoa, josta näkyi
pöytäliinoja ja suuri korkkiruuvi.
"Sanoiko rouva Brackenstall niiden käyttäneen tätä korkkiruuvia?"
"Ei. Hänhän oli tainnoksissa silloin kun pullo avattiin."
"Aivan oikein. Tätä korkkiruuvia ei olekaan käytetty. Tämä pullo on
avattu tasku-korkkiruuvilla, luultavasti veitsessä olevalla, eikä ruuvi
varmaankaan ollut puoltatoista tuumaa pitempi. Jos tarkastatte korkkia,
niin huomaatte ruuvin kierretyksi siihen kolme kertaa, ennen kuin se
aukesi. Se on täynnä reikiä. Tämä pitkä laitos olisi tunkeutunut koko
korkin läpi ja yhdellä kerralla irroittanut sen. Kun saatte roiston
käsiinne, saatte olla varma, että häneltä löydätte tuollaisen
korkkiruuvilla varustetun taskuveitsen."
"Oivallista!" huudahti Hopkins.
"Mutta nämä lasit antavat minulle paljon ajattelemisen aihetta, sen
tunnustan", sanoi Holmes. "Näkikö rouva Brackenstall todellakin noiden
kolmen miehen juovan viiniä -- näkikö hän?"
"Näki. Siitä hän on aivan varma."
"No, niin kai se sitten on, eikä tästä asiasta ole siis sen enempää
sanottavaa. Kaikissa tapauksissa on teidän myönnettävä näiden kolmen
lasin välisen suhteen olevan hyvin omituinen, herra Hopkins. Ettekö
huomaa niissä mitään omituista? No jääköön nyt silleen. Ehkä joutuu
spesialisti, jollainen minäkin olen, hakemaan monimutkaista ratkaisua
siitäkin, jossa asia on aivan yksinkertainen. Luonnollisesti täytyy
lasien välisen suhteen olla vain aivan satunnainen. Niin ollen saan
jättää teille jäähyväiset, herra Hopkins. En voi huomata olevani teille
miksikään hyödyksi, asia näyttää olevan täysin selvitetty. Tahdotteko
olla hyvä ja ilmoittaa minulle Randallin vangitsemisesta ja asian
enemmästä kehittymisestä. Olen varma siitä, että piakkoin saan
onnitella teitä onnellisen lopun johdosta. Tule Watson, arvelen kotona
voivamme aikamme hyödyllisemmän käyttää."
Kotimatkalla huomasin Holmesista, että hän oli huomannut jotakin, joka
antoi hänelle päänvaivaa. Tuon tuostakin koetti hän karkoittaa
epäröimisensä ikäänkuin koko asia olisi ollut päivän selvä. Mutta
sitten hän taas joutui epäilyksen valtaan, ja rypistyneet kulmat ja
tiedoton katse ilmaisivat hänen vielä kerran ajatuksissaan palanneen
Abbey Grangen suureen ruokasaliin ja tuumiskelevan siellä tapahtunutta
murhenäytelmää. Viimein hän -- juuri kun junamme läksi liikkeelle
eräältä pikkukaupungin asemalta, hyppäsi äkillisen mielijohteen
vaikutuksesta asemasillalle ja veti minut perässään.
"Suo anteeksi ystäväni", sanoi hän nähdessämme junan rientävän pois ja
katoavan mutkan taa; "valitan, että tällä tavalla olen saattanut sinut
ehkä joutavan mielijohteen uhriksi, mutta niin totta kuin elän, Watson,
en voi jättää asiaa tälle kannalle. Kaikki vaistoni ovat sitä vastaan.
Se on väärin, kaikki on väärin -- minä vannon, että kaikki on väärin.
-- Ja kuitenkin oli rouvan kertomus aivan tyhjentävä ja kamarineidin
kertomus varmisti sen vielä täydellisesti; yksityiskohdat olivat
oikeat. Mutta väitän sittenkin kaikkea tätä vastaan? Kolme viinilasia
-- siinä kaikki! Mutta jollen olisi pitänyt asiaa todistettuna, jos
olisin tutkinut kaikkea sillä tarkkuudella, jota asiaan olisin pannut,
jos olisimme olleet ensimmäisiä, jotka kävimme asiaan käsiksi, eikä
valmiiksi tekaistua juttua olisi tuotu kuuluvillemme ohjaamaan minua
harhaan, enköhän silloin mahdollisesti olisi löytänyt varmempaa
lähtökohtaa, johon olisin voinut nojata? Luonnollisesti olisin sen
löytänyt. -- Istu tähän penkille, Watson, kunnes Chislehurstin juna
tulee, ja salli minun esittää itsellesi kieltämätön totuus, mutta ennen
kaikkea kehoitan sinua vapautumaan siitä olettamuksesta, että kaikki
se, mitä kamarineiti ja hänen emäntänsä ovat sanoneet, välttämättömästi
on totta. Rouvan ihana olento ei saa viedä harhaan arvostelutaitoamme.
"Varmasti on heidän kertomuksessaan yksityisseikkoja, joiden, jos niitä
kylmäverisesti tarkastellaan, ehdottomasti täytyy herättää meissä
epäilyksiä. Nämä murtovarkaat saivat melkoisen saaliin Sydenhamissa
neljätoista päivää sitten. Sanomalehdissä selitettiin heistä yhtä ja
toista, jollaiset seikat luonnollisesti pysyvät muistissa niillä, jotka
haluavat tekaista jutun, jossa esiintyy keksittyjä ryöväreitä.
Yleisesti tunnettu tosiseikkahan on, että murtovarkaat, jotka ovat
saaneet hyvän saaliin, säännöllisesti ovat iloisia saadessaan nauttia
menestyksensä hedelmiä levossa ja rauhassa, eivätkä he antaudu niin
pian uudelleen vaarallisiin seikkailuihin. Ja edelleen: luonnotonta on,
että murtovarkaat toimivat noin aikaisin; on tavatonta, että roisto lyö
naista estääkseen häntä hälyytystä antamasta, sillä jokainenhan tietää
sen juuri olevan parhaan keinon saada hänet huutamaan; tavatonta on
murhaaminen silloin kun heitä on kylliksi monta pitämään aisoissa yhtä
henkilöä; tavatonta on tyytyä mitättömään saaliiseen, kun suurempi on
ulottuvilla; ja lopuksi tahdon muistuttaa sen melkein olevan
mahdotonta, että sellaiset ihmiset jättävät viinipullon juomatta. Etkö
sinäkin huomaa jotakin kummallista näissä asianhaaroissa, Watson?"
"Kokonaisvaikutus on tosin vaikuttava, mutta huolimatta kaikesta siitä,
mitä olet maininnut epäiltäväksi, voi kaikki kuitenkin olla aivan
mahdollista. Tavattomimpana koko jutussa pidän kuitenkin rouvan
nuorittamista tuoliin."
"Niin tietenkin, Watson, mutta siitä kohdasta minä en ole täysin
selvillä; ilmeistähän on, että heidän joko oli surmattava hänet tai
muulla tavalla tehtävä hänet kykenemättömäksi heti viemään tietoa
heidän paostaan. Olenhan siis kaikissa tapauksissa kuitenkin osoittanut
-- vai kuinka -- että on olemassa jotakin valheellista rouvan
kertomuksessa? Ja päälle päätteeksi tulevat siihen lisäksi nuo kolme
viinilasia."
"No, mitä noissa viinilaseissa sitten huomasit?"
"Voitko olettaa näkeväsi ne nyt silmäisi edessä?"
"Näen ne aivan selvästi."
"Meille on kerrottu kolmen miehen juoneen niistä. Eikö tuo sinua
ollenkaan hämmästytä?"
"Ei ollenkaan. Niissä oli viiniä jokaisessa."
"Aivan oikein. Mutta vain yhdessä oli sakkaa, sen kai sinäkin huomasit?
Mitä sinä siitä arvelet?"
"Viimeiseen lasiin tuli luultavasti sakkaa."
"Ei suinkaan. Pullossa oli sameata viiniä, ja on aivan käsittämätöntä,
että viini kahdessa lasissa oli kirkasta ja kolmannessa jotenkin
sameaa. Siihen on vain kaksi selitystä, ainoastaan kaksi, Toinen on,
että pulloa äkisti pudistettiin, jonka vuoksi kolmanteen lasiin tuli
sakkaa. Mutta tuo selitys ei minusta pidä paikkaansa."
"Mitä sinä sitten arvelet?"
"Että vain kahta lasia on käytetty ja sakka niistä molemmista on
kaadettu kolmanteen sen väärän käsityksen antamiseksi, että kolme
henkilöä on ollut siellä, ja sillä tavalla on kaikki sakka joutunut
kolmanteen lasiin. Niin, olen varma siitä, että asia todellakin on
sillä tavalla. Mutta jos olen keksinyt oikean selityksen tähän pieneen
arvoitukseen, kasvaa tapahtuma heti jokapäiväisestä hyvin
ihmeelliseksi, sillä se ei voi merkitä mitään muuta kuin, että rouva
Brackenstall ja hänen palvelijattarensa tahallansa ovat valehdelleet,
ja ettei sanaakaan koko heidän jutussaan ole totta. Joku painava syy
pakottaa heitä suojelemaan todellista rikollista ja meidän on omin
neuvoinemme otettava asiasta selvä saamatta vähintäkään apua heiltä.
Tämä tehtävä on meillä nyt edessämme. Ja nyt, Watson, on Chislehurstin
juna täällä."
Abbey Grangessa hämmästyttiin suuresti, kun me palasimme takaisin,
mutta kun Holmes kuuli Stanley Hopkinsin poistuneen sieltä lähettämään
ilmoitusta pääasemalle, ryhtyi hän ruokasalia tarkastelemaan, sulki
oven sisäpuolelta ja käytti kaksi tuntia tähän tutkimukseen, joka oli
yksi niitä vaikeimpia ja monimutkaisimpia, jotka ovat muodostaneet
varman perustan hänen loistaville loppupäätelmilleen. Istuen huoneen
yhdessä nurkassa kuin harras ylioppilas kuunnellen professorin
selityksiä, seurasin kaikkia hänen liikkeitään tämän omituisen
tutkimuksen aikana. Ikkuna, verho, matto, nuora, tuoli -- kaikki
tulivat vuoroonsa pienintä yksityisosaansa myöten tarkastetuiksi,
koetelluiksi. Onnettoman sir Eustacen ruumis oli jo viety pois, mutta
kaikki muu oli samassa kunnossa kuin aamullakin. Äkkiä kiipesi Holmes
suureksi hämmästyksekseni uunin reunustalle. Korkealla hänen päänsä
yläpuolella riippuivat nuo muutamat tuumat punaista kellonnuoraa, jotka
vielä olivat kiinni metallilangassa. Hyvän aikaa tuijotti hän nuoran
pätkään; sitten hän koetti päästä vielä lähemmäksi sitä, asetti
polvensa seinällä olevaa kuvahyllyä vastaan ja kohottautui ylös niin,
että hän yletti kädellään melkein lähelle kellonnuoran tynkää, mutta
hänen huomionsa ei näyttänyt olevan niin paljon kiinnitetty siihen kuin
hyllyyn. Lopuksi hyppäsi hän maahan tyytymyksestä huudahtaen.
"All right, Watson", sanoi hän. "Olemme jo selvillä tästä tapahtumasta,
joka on merkillisimpiä kokoelmassamme. Mutta, rakas ystävä, miten hidas
ajatuksen juoksu minulla on ollutkin, ja miten vähällä olin tehdä
oikein aimo erehdyksen. Nyt luulen ketjuni olevan kahta rengasta vaille
täysi."
"Oletko päässyt selville jo miehistä?"
"Miehistäkö, Watson, vai miehistä. Olen yhden, mutta todella pelättävän
henkilön jäljillä. Hän on vahva kuin jalopeura -- sen todistaa
vääntynyt hiilihanko. Kuusi jalkaa kolme tuumaa pitkä, sukkela kuin
orava ja näppärä näppinen sekä huomattavan kekseliäs, sillä koko tämä
nerokas juttu on hänen keksintöänsä.
"Niin, Watson, me olemme tavanneet teon, jonka on tehnyt hyvin
huomattava henkilö. Mutta kuitenkin on hän tuonne kellonnuoraan
jättänyt meille tukipaikan, joka poistaa epäilykset muustakin osasta."
"Minkä tukipaikan?"
"Jos tahdot kiskaista kellon nuoran poikki, Watson, mistä arvelet sen
katkeavan? Varmaankin siitä paikasta, josta se on kiinnitetty
metallilankaan. Miksi se katkeaisi kolmea tuumaa alempaa, niin kuin
tässä on tapahtunut?"
"Koska se on siitä kohti kulunut."
"Niin tietenkin. Tämä pää, jota voimme tutkia, on liestynyt, mutta
toinen pää tuolla katon rajassa ei ole ollenkaan liestynyt. Sinä et voi
nähdä sitä täältä, mutta jos nouset uunin reunalle, voit huomata, että
nuora on leikattu suoraan poikki eikä siinä ole vähintäkään kulumisen
merkkiä. Sinä voit seurata koko tapahtumaa. Mies tarvitsi nuoraa. Hän
ei uskaltanut kiskaista kellon nuoraa poikki peläten sen keittiössä
aikaansaamaa melua -- mitä luulet hänen silloin tehneen? Hän kapusi
uunin reunalle, mutta hän ei yllä kyllin ylös käsillään, ja sen vuoksi
hän nojaa polvellaan hyllyyn -- pölyssä voit nähdä polven jäljen. Minun
käteni ei yllä niin korkealle, vaan kolme tuumaa alemmaksi, josta
päätän hänen olevan vähintäin kolme tuumaa minua pitempi. Katso tahraa
tuon tammituolin istuimella -- mitä se on?"
"Verta."
"Epäilemättä se on verta. Tämä tahra jo tekee rouvan kertomuksen
perättömäksi. Jos hän istui tällä tuolilla silloin kun rikos tehtiin,
miten maailmassa siihen sitten voi tulla verta. Hän istui tuolille
vasta miehensä kuoleman jälkeen. Uskallan lyödä vetoa, että hänen
mustassa hameessaan on vastaava merkki. Me emme ole vielä
Waterloossamme, Watson, mutta tämä on meidän Marengomme, sillä työmme
alkoi tappiolla, mutta päättyi voitolla. Nyt minä mielelläni puhuisin
pari sanaa Theresalle. Meidän on jonkun aikaa meneteltävä varovaisesti,
jos mielimme saada tarvitsemiamme tietoja."
Tuo katkera australialainen palvelijatar on mieltäkiinnittävä henkilö.
Harvapuheinen, epäluuloinen ja epämiellyttävä kun hän oli, meni hyvän
aikaa, ennen kuin Holmes miellyttävällä tavallaan ja nöyrällä
suopeudellaan sai hänet taivutetuksi vastaavaan luottamukseen. Hän ei
edes koettanutkaan salata vihaansa kuollutta isäntäänsä kohtaan.
"Niin herra, totta on, että hän heitti karahvilla minua. Minä kuulin
hänen nimittävän emäntääni rumalla nimellä, ja minä sanoin hänelle,
ettei hän uskaltaisi puhua sillä tavalla, jos rouvan veli olisi täällä.
Silloin hän nakkasi karahvilla minua. Vaikka hän olisi viskannut niitä
tusinan päälleni, en siitä olisi välittänyt, kunhan hän vain olisi
antanut kyyhkyni olla rauhassa. Hän kohteli rouvaa aina huonosti, ja
tämä taas on liian ylpeä välittääkseen. Hän ei edes minullekaan
tahtonut sanoa kaikkea, mitä pahaa isäntäni teki hänelle. Hän ei
milloinkaan ole puhunut minulle mitään käsivarsissaan olevista
merkeistä, jotka tänä aamuna näitte, mutta minä tiedän varmaan, että ne
on pistetty hattuneulalla. Se kavala piru -- Jumala suokoon minulle
anteeksi, kun puhun hänestä sillä tavalla, nyt kun hän jo on kuollut --
mutta piru hän oli, jos nyt sellaisia maan päällä liikkuu. Hän oli
pelkkää hunajaa, kun hänet ensi kerran kohtasimme vain kahdeksantoista
kuukautta sitten, ja meistä kummastakin tuntuu kuin siitä jo olisi
kahdeksantoista vuotta. Emäntäni oli juuri saapunut Lontooseen, se oli
hänen ensimmäinen matkansa -- hän ei ole milloinkaan ennen ollut kotoa
poissa.
"Sir voitti hänen suosionsa nimellään, rahoillaan ja väärillä
lontoolaisilla tavoillaan. Erehdyksensä on rouva saanut kalliisti
maksaa, niin kalliisti kuin nainen vain voi. Missä kuussako tapasimme
hänet? Heti tänne saavuttuamme -- me saavuimme kesäkuussa ja se
tapahtui heinäkuussa. Tammikuussa viime vuonna he menivät naimisiin.
Jaha, rouva on jälleen alhaalla teehuoneessa, hän tahtoo kai puhella
teidän kanssanne. Mutta te ette saa kysellä häneltä liian paljoa, sillä
hän on saanut kärsiä niin paljon kuin ihminen suinkin voi kärsiä."
Rouva Brackenstall oli samassa asennossa kuin aamullakin, mutta hän
näytti nyt virkeämmältä. Kamarineiti astui kanssamme huoneeseen ja
alkoi jälleen haudella ajettumaa.
"Toivon", virkkoi rouva, "ettette ole tulleet jälleen kuulustelemaan
minua."
"Emme", vastasi Holmes miellyttävimmällä äänellään, "minä en tahdo
teitä tarpeettomasti rasittaa, rouva Brackenstall; muuta en tahdo kuin
tehdä asian teille niin helpoksi kuin suinkin mahdollista. Olen varma
siitä, että olette saanut paljon kokea. Jos tahdotte kohdella minua
kuin ystävää ja osoittaa minulle luottamusta, niin olen näyttävä, että
sen ansaitsen."
"Mitä te sitten tahdotte?"
"Että puhutte minulle totta."
"Herra Holmes!"
"Ei, ei niin, rouva Brackenstall, ei maksa vaivaa. Olette kai kuullut
mainittavan, että minulle annetaan jonkunmoista arvoa. Rohkenen
väittää, että koko teidän kertomuksenne on keksitty."
Sekä emäntä että kamarineiti seisoivat kalpeina ja levottomina
edessämme.
"Te olette häpeämätön roisto," huusi Theresa. "Väitättekö emäntäni
valehdelleen?"
"Eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?"
"Olen sanonut teille kaikki!"
"Ajatelkaa vielä kerran, rouva Brackenstall. Eiköhän olisi parasta olla
nyt aivan suora?"
Hetkisen näkyi epäröimistä hänen kauneilla kasvoillaan. Sitten peitti
ne äkisti joku voimakas mielijohde kuin naamio.
"Olen sanonut jo teille, mitä tiedän."
Holmes kohautti olkapäitään ja otti hattunsa. "Olen pahoillani", sanoi
hän, ja enempää virkkamatta me yhdessä läksimme pois huoneesta ja koko
talosta. Puistossa oli lammikko, ja sinne ohjasi ystäväni kulkunsa.
Lammikko oli jäässä, pieni avanto vain oli avattu yksinäiselle
joutsenelle. Holmes seisoi hetkisen katsoen avantoon ja sitten
jatkoimme kulkuamme puistonportille.
"Osasinpa oikeaan tai erehdyn, on meidän kuitenkin tehtävä jotakin
ystävämme Hopkinsin hyväksi", sanoi hän toisen käyntimme
perustelemiseksi. "Kokonaan en vielä tahdo ilmaista hänelle
arveluitani. -- Seuraavan näytöksen luulen tulevan näyteltäväksi
Adelaide-Southampton linjan toimituskonttorissa, joka on Pall Mallin
päässä, ellen vain väärin muista. On olemassa toinenkin
höyrylaivalinja, joka yhdistää Englannin etelä-Austraaliaan, mutta
minusta meidän on metsästyksessämme ensiksi asettauduttava mukavimmalle
odotuspaikalle."
Holmesin kirjelippu lähetettiin konttoripäällikölle, joka siihen heti
kiinnitti huomionsa. Eikä kauan viipynytkään, ennen kuin toverini sai
kaikki haluamansa tiedot. Kesäkuussa 1895 oli vain yksi linjan
laivoista käynyt kotimaassa. Nim. yhtiön laivaston suurin ja komein
höyrylaiva, Rock of Gibraltar. Matkustajaluettelosta näkyi, että neiti
Fraser Adelaidesta oli palvelijattarineen matkustajain joukossa
laivassa, joka nyt parhaillaan oli jossakin Suezin kanavan etelä-päässä
matkalla Austraaliaan. Päällikköinä laivassa olivat melkein
poikkeuksetta samat henkilöt kuin v. 1895. Ensimmäinen perämies, herra
Jack Droker, oli koroitettu kapteeniksi ja tuli päälliköksi yhtiön
uuteen 'Bark Rock' nimiseen laivaan, joka parin päivän päästä oli
lähtevä Southamptonista. Hän asui Sydenhamissa, mutta saapuisi
luultavasti tänä päivänä aamupäivällä ottamaan vastaan määräyksiä, jos
vain tahtoisimme häntä odottaa.
Holmes ei tahtonut tavata häntä, mutta sanoi olevansa kiitollinen, jos
voisi saada joitakin tietoja hänen persoonastaan ja luonteestaan.
Arvostelu hänestä oli kerrassaan loistava. Ei ollut yhtään upseeria,
joka olisi hänelle vertoja vetänyt. Luonteeltaan oli hän ehdottomasti
luotettava. Jos hän olikin laivallaan tulinen ja pikavihainen,
oli hän kuitenkin samalla kertaa oikeudenmukainen, rehellinen ja
hyväsydämminen. Nämä tiedot saatuaan läksi Holmes Adelaide-Southampton
linjan konttorista. Sieltä hän ajoi Scotland Yardiin. Mutta sen
sijaan, että hän olisi mennyt sisään istui hän vaunuissa kulmat
kurtussa ja syviin mietteisiin vaipuneena, viimein hän käski ajamaan
Charing Crossin sähkölennätin asemalle, lähetti sähkösanoman, ja niin
me lopuksi menimme takaisin Baker-kadulle.
"Ei, sitä minä en voinut tehdä, Watson", sanoi hän päästyämme jälleen
omaan huoneeseemme. -- "Jos hän kerran tulee juttuun sekoitetuksi, niin
ei mikään maailmassa voi häntä sitten pelastaa. Pari kertaa olen
huomannut ottamalla selvän rikollisesta tehneeni enemmän vahinkoa kuin
hän rikoksellaan milloinkaan oli tehnyt. Nyt olen oppinut jo olemaan
varovainen ja mieluimmin loukkaan nyt Englannin lakeja kuin
omaatuntoani. Ottakaamme tarkemmin selvää, ennen kuin ryhdymme
toimimaan."
Tarkastaja Stanley Hopkins saapui luoksemme iltapäivällä. Hänelle ei
käynyt oikein hyvin.
"Luulen teidän olevan noita, herra Holmes. Luulen teillä olevan
yli-inhimillisen voiman. Esimerkiksi nyt, miten te voitte tietää, että
varastetut hopeaesineet olivat lammikon pohjassa?"
"Enhän minä sitä tiennytkään."
"Mutta tehän pyysitte minua tutkimaan sitä."
"No löysittekö ne?"
"Löysin."
"Olen iloinen, jos minä todellakin olen auttanut teitä tässä
suhteessa."
"Te ette ole auttanut minua, päin vastoin olette tehnyt asian paljon
vaikeammaksi. Millaisia murtovarkaita ne ovat, jotka ensiksi varastavat
hopeatavaroita ja sitten heittävät ne lähimpään lampeen?"
"Niin, tapaus on hyvin omituinen. Minä aivan yksinkertaisesti seurasin
sitä ajatusta, että jos sellaiset henkilöt ovat varkauden tehneet,
jotka eivät tarvinneet varastamiaan hopeaesineitä, vaan ottivat ne vain
asiaa sotkeaksensa, niin oli heidän luonnollisesti koetettava päästä
niistä erilleen niin pian kuin mahdollista."
"Mutta miten voitte sellaista ajatellakaan?"
"Muuten vain ajattelin sellaisenkin voivan olla mahdollista. Kun
varkaat poistuivat lasioven kautta, näkivät he edessään lammin ja siinä
houkuttelevan pikku avannon. Voiko parempaa piilotuspaikkaa löytää?"
"Niin piilotuspaikkaa ... aivan niin!" huudahti Stanley Hopkins. --
"Nyt ymmärrän kaiken. Oli vielä aikaista, ihmisiä oli teillä, he
pelkäsivät joutuvansa kiinni, ja sen vuoksi heittivät he ne lampeen
aikoen tulla takaisin sitten kuin oikea aika oli käsissä. Erinomaista,
herra Holmes .. luulin teidän aikovan sekoittaa asiaa."
"Aivan niin; olette tehnyt hämmästyttävän keksinnön. Minä en ollenkaan
epäile omien arvelujeni olleen mielettömiä, mutta se teidän kuitenkin
on myönnettävä, että niiden tulos oli hopeiden löytäminen."
"Niin, herra Holmes, tietysti, tietysti. Tehän sen hommasitte. Mutta
kyllä se oli minulle ikävä taka-isku."
"Taka-iskuko?"
"Niin, herra Holmes, sillä Randallin seurue vangittiin tänä aamuna
New-Yorkissa."
"Vähät siitä, Hopkins! Mutta silloinhan se sotii jyrkästi teidän
arveluanne vastaan, että he viime yönä tekivät murhan Kentissä."
"Sehän on mahdotonta, herra Holmes, kerrassaan mahdotonta ... mutta ...
on olemassa toisiakin rosvoseurueita, joihin kuuluu kolme henkilöä, tai
voi se olla joku aivan uusi seurue, josta poliisilla ei ole vähintäkään
tietoa."
"Aivan niin, se on aivan mahdollista. Mutta mitä nyt? Aiotteko jo
mennä?"
"Niin aion, herra Holmes; en saa rauhaa, ennen kuin olen saanut asian
selville ytimiään myöten. Ettekö voi antaa minulle mitään vihjausta?"
"Olen jo antanut yhden."
"Minkä?"
"Olen osoittanut sotkevani asiaa."
"Herra Holmes, miksi?"
"Niin, luonnollisesti tahdotte sen tietää. Kuitenkin suosittelen tuota
selitystä harkittavaksenne. Ehkä voitte huomata siinä piilevän jotakin.
Mutta ettekö tahdo syödä päivällistä kanssamme?... Ette! No, hyvästi
sitten, ja antakaa meille tieto asian kulusta."
Olimme syöneet ja pöytä oli jo tyhjennetty, kun Holmes jälleen ryhtyi
asiasta puhumaan. Hän sytytti piippunsa ja piti tohveleihin pistettyjä
jalkojaan kamiinissa iloisesti palavan tulen edessä. Mutta äkisti hän
katsoi kelloansa.
"Odotan asian paljastumista, Watson."
"Milloinka?"
"Nyt juuri, muutamien minuuttien kuluttua. Varmaankin kohtelin
mielestäsi ilkeästi Stanley Hopkinsia äsken?"
"Luotan sinun arvostelukykyysi."
"Hyvin hienotunteinen vastaus, Watson. Sinun on katsottava asiaa näin:
mitä minä tiedän, ei kuulu keneenkään, mutta mitä hän tietää, se ei voi
välttää lain kouraa. Minä olen oikeutettu seuraamaan omaa arvosteluani,
mutta hän ei ole. Hänen täytyy ilmaista kaikki, tai muutoin hän
menettelee virkavelvollisuuttaan vastaan. Epäilyttävässä asiassa en
tahdo asettaa häntä niin kiusalliseen asemaan, ja sen vuoksi olen
säästeliäs tiedonannoissani, kunnes itse olen täysin selvillä asiasta."
"Mutta milloinka saat selvän siitä?"
"Hetki on lyönyt. Saat olla läsnä tämän omituisen murhenäytelmän
viimeisessä näytöksessä."
Portaista kuului ääniä ja ovi avattiin henkilölle, joka oli näöltään
hienompi kuin kukaan muu, joka kynnyksemme yli oli astunut. Hän oli
kookas nuori mies, jolla oli kellahtavat viikset, siniset silmät, iho
troopillisen auringon paahtama ja käynti notkea, joka osoitti, että
hänen pitkä vartalonsa oli yhtä tarmokas kuin hän itsekin oli vahva.
Hän sulki oven jälkeensä ja sitten hän seisoi kädet nyrkissä ja
läähättäen. Hän koetti nähtävästi tukahduttaa mielenliikutustaan, joka
pyrki saamaan hänet valtoihinsa.
"Tehkää hyvin ja istuutukaa, kapteeni Droker! Te näytätte saaneen
sähkösanomani."
Vieras heittäytyi nojatuoliin ja katsoi tutkivasti vuorotellen meihin
kumpaankin.
"Niin, sähkösanomanne sain ja tulin siinä määräämäänne aikaan. Kuulin
teidän olleen poliisikonttorissa, mutta siellä eivät olleet saaneet
teitä puhumaan. Antakaa nyt kuulua, mitä aiotte minulle tehdä?
Luultavasti vangita? Sanokaa nyt suunne puhtaaksi, herra! Te ette saa
siinä istua ja leikkiä kanssani kuin kissa hiirellä."
"Tarjoa hänelle sikari", sanoi Holmes minulle -- "Purkaa sitä kapteeni
Droker, älkääkä antako hermoillenne valtaa. En istuisi tässä
tupakoimassa kanssanne, jos pitäisin teitä tavallisena yksinkertaisena
rikoksentekijänä, siitä saatte olla varma. Olkaa vain nyt suora minua
kohtaan, niin voimme ehkä saada jotakin hyvääkin aikaan. Mutta
koettakaapas vain petkuttaa minua, niin silloin en armahda teitä."
"Mitä tahdotte minulta?"
"Että te aivan rehellisesti kerrotte minulle kaiken, mitä viime yönä
tapahtui Abbey Grangessa ... muistakaa, rehellisesti, sanon minä,
lisäämättä mitään tai jättämättä mitään pois. Minä tiedän jo niin
paljon, että jos hitusenkaan poikkeatte totuudesta, niin silloin
vihellän tällä pillillä ikkunasta ja silloin on asia ainaiseksi pois
käsistäni."
Merimies ajatteli hetkisen. Sitten hän hiveli päivettyneellä kädellään
polveaan ja virkkoi:
"No niin, minä rohkaisen sitten itseni! Luulen teidän olevan mies, joka
pysyy sanassaan. Tunnustan teille sen vuoksi koko jutun. Mutta ensiksi
tahdon sanoa yhden asian. Itse puolestani en kadu ollenkaan, enkä
pelkää mitään; olisin valmis tekemään sen uudelleen ja ylpeilemään
teostani. Tuo villipeto, vaikka hänellä olisi niin monta elämää kuin
kissalla, olisi hän ne kuitenkin kaikki minulle velkaa. Mutta rouva
Maryn ... Mary Fraserin puolesta ... milloinkaan en voi häntä nimittää
tuon kirotun koiran nimellä. Hänen puolestaan olen pahoillani. Kun
ajattelen saattaneeni hänet levottomaksi, minä, joka antaisin vaikka
elämäni, houkutellakseni hymyilyn hänen huulilleen, niin tahtoo
sydämeni haljeta. Ja kuitenkin ... kuitenkin ... sanokaa, olisinko
muutakaan voinut tehdä? Niin, minunhan on kerrottava teille koko juttu,
hyvät herrat, ja sittenkin kysyn teiltä, olisinko muutakaan voinut
tehdä?... Minun täytyy aloittaa vähän aikaisemmasta ajasta. Te näytätte
tietävän kaiken, ja sen vuoksi luulen teidän myöskin tietävän, että
tapasin rouvan silloin kun hän oli matkustajana ja minä ensimmäisenä
perämiehenä 'Rock of Gibraltarissa'. Ensi hetkestä kun hänet näin oli
hän minulle ainoa nainen maailmassa. Päivä päivältä matkan kestäessä
rakastin häntä yhä enemmän, ja monta kertaa olen yövahdissa ollessani
pimeässä laskeutunut polvilleni ja suudellut laivan kantta, sillä
tiesin hänen armaiden jalkojensa astuneen sillä.
"Hän ei milloinkaan antanut minulle mitään toiveita. Hän oli niin
rehellinen minua kohtaan kuin nainen voi olla miestä kohtaan. Minä olin
rakastunut, hän oli vain ystävällinen ja toverillinen. Kun me erosimme
oli hän vapaa nainen, mutta minä en milloinkaan enää voinut päästä
vapaaksi mieheksi.
"Seuraavalla kerralla, kun palasin meriltä, kuulin hänen menneen
naimisiin. Tietysti sai hän mennä naimisiin rakastettunsa kanssa. Arvoa
ja rikkautta -- kuka voi niitä arvokkaammin kantaa kuin hän? Hän oli
syntynyt kaikkeen kauniiseen ja jaloon. Minä en kadehtinut hänen
naimisiin menoaan, sillä niin itsekäs en ole. Päin vastoin iloitsin
siitä, että hän oli löytänyt onnensa eikä ollut heittäytynyt köyhälle
merimiehelle. Sillä tavalla rakastin minä Mary Fraseria.
"En milloinkaan ajatellut jälleentapaamistamme. Mutta viime matkallani
minut ylennettiin, ja kun uutta laivaa ei vielä oltu laskettu teloilta,
oli minun miehistöineni pari kuukautta odotettava Sydenhamissa.
Muutamana päivänä tapasin hänen kamarineitonsa Theresa Wrightin kylän
tiellä. Tämä kertoi minulle hänestä ja kaikesta. Sanon teille, hyvät
herrat, että hänen kertomuksensa teki minut melkein mielettömäksi.
Uskalsiko tuo juoppo retkale nostaa kättään häntä vastaan, jonka
kengännauhoja hän ei ollut arvokas aukaisemaan! Minä tapasin Theresan
toistamiseen. Sitten tapasin Maryn itsensä ... ja tapasin vielä
toisenkin kerran. Sitten hän ei enää tahtonut tavata minua. Mutta
seuraavana päivänä sain tiedon, että minun oli viikkokauden kuluttua
lähdettävä matkalle, ja silloin päätin vielä ennen lähtöäni koettaa
tavata häntä. Theresa oli aina ystävällinen minulle, sillä hän pitää
Marystä ja halveksi tuota miehen roikaletta melkein yhtä paljon kuin
minäkin. Häneltä sain kuulla talon tavoista. Mary istui tavallisesti
iltasin lukemassa pienessä huoneessaan alakerroksessa. Silloin hiivin
viime yönä taloon ja naputin ikkunaan. Ensiksi hän ei tahtonut avata
minulle, mutta minä tiesin hänen nyt sielunsa sisimmässä rakastavan
minua eikä hän voinut antaa minun seistä ulkona kylmässä yössä. Hän
neuvoi kuiskaamalla, että menisin talon toisella puolella olevalle
suurelle lasiovelle, josta hän päästi minut ruokasaliin. Ja taaskin
kuulin hänen huuliltaan asioita, jotka saivat vereni kuohumaan ja
taaskin kirosin sitä elukkaa, joka pahoinpiteli naista, jota rakastin.
No niin, hyvät herrat, minä seisoin hänen kanssaan oven vieressä
kaikessa viattomuudessa, kun mies hyökkäsi huoneeseen kuin mielipuoli,
lateli törkeimpiä sanoja, mitä voi naisesta sanoa, ja löi Marya
kasvoihin kädessään olevalla kepillä. Minä sieppasin hiilihangon ja
välillämme syntyi kaunis tappelu. Tässä käsivarressani voitte nähdä,
mihin hänen ensimmäinen iskunsa sattui, mutta sitten oli minun vuoroni,
ja minä murskasin hänet kuin hapanneen kurpitsan. Luuletteko, että sitä
kadun? En hitustakaan! Kysymyksessä oli hänen henkensä tai minun, tahi
oikeammin hänen elämänsä ja Maryn, sillä miten olisinkaan voinut
heittää hänet moisen hirviön käsiin? Teinkö väärin, sanokaa? Mitä te
hyvät herrat olisitte tehneet, jos olisitte olleet asemassani?
"Kun tuo roisto löi Marya, huudahti hän ja sen kuultuaan kiiruhti
Theresa huoneeseen. Viinipullo oli astiakaapilla ja minä kaasin siitä
muutamia tippoja Maryn suuhun, sillä hän oli kauhistuksesta puoli
kuoliaana. Sitten join pisaran itsekin. Theresa oli kylmäverinen kuin
jää, ja hän ajatteli yhtä paljon kuin minäkin, mitä meidän olisi
tehtävä. Meidän oli saatava näyttämään siltä kuin murtovarkaita olisi
ollut talossa. Theresa opetti jutun emännälleen ja minä kiipesin
katkaisemaan kellon nuoraa. Sitten sidoin hänet tuoliin ja liestytin
nuoran päätä, jotta se näyttäisi katkenneelta, sillä muutoin olisi
ajateltu, että murtovaras oli tahallaan leikannut sen poikki. Sitten
kokosin muutamia hopeisia lautasia ja maljoja, jotta teko näyttäisi
varkauden aiheuttamalta; ja siihen jätin heidät, käskien nostamaan
hälyytyksen sitten kuin olin noin neljännestunnin ollut poissa.
Hopeaesineet heitin lammikkoon ja menin Sydenhamiin tuntien kerran
elämässäni tehneeni hyvän yötyön. Ja tämä on kaikki totta, aivan totta,
herra, vaikka se maksaisi kaulanikin."
Holmes poltteli hetken aikaa äänettömänä. Sitten hän astui lattian
poikki ja pudisti miehen kättä.
"Niin, niin luulen", sanoi hän -- "Tiedän joka sanan olevan totta,
sillä te tuskin olette yhtäkään sanaa sanoneet, jota en edeltäpäin jo
olisi tiennyt. Ei kukaan muu kuin joku voimistelija tai merimies voinut
saada kellon nuoraa sieltä ylhäältä leikatuksi, eikä kukaan muu kuin
merimies ollut voinut tehdä niitä solmuja, joilla nuora oli tuoliin
kiinnitetty.
"Vain kerran elämässään oli tuo nainen ollut tekemisissä merimiehen
kanssa, nim. matkallaan tänne; ja hänen täytyi olla hänen veroisensa
yhteiskunnallisessa asemassa, koskapa hän kerran taisteli ankarasti
suojellaksensa häntä ja siten osoitti häntä rakastavansa. Nyt näette
miten helppo minun oli saada teidät käsiini, kun kerran pääsin oikeille
jäljille."
"Luulin, ettei poliisi koskaan voisi päästä salaisuutemme perille."
"Poliisi ei ole päässytkään siitä selville, eikä milloinkaan tule
pääsemäänkään, mikä minun mielipiteeni mukaan onkin kaikkein parasta.
Mutta tämä on hyvin arveluttava asia teille, kapteeni Droker, vaikka
minä mielelläni myönnänkin tekonne aiheutuneen vain itsepuolustuksesta.
En ole varma, tuleeko teidän menettelynne selitetyksi olleen
oikeutettua oman henkenne puolustukseksi. Mutta kaikissa tapauksissa on
tämä sellainen kysymys, joka on englantilaisen tuomioistuimen
ratkaistava. Kuitenkin tunnen niin paljon osanottavaisuutta teitä
kohtaan, että jos te häviätte täältä 24 tunnin kuluessa, niin lupaan,
ettei kukaan teitä tule estämään."
"Ja sittenkö tulee kaikki tunnetuksi?"
"Luonnollisesti."
"Onko tämä nyt mikään ehdotus, joka tehdään aikamiehelle. Tunnen
kylliksi lakia tietääkseni, että Mary tulee sotketuksi juttuun.
Luuletteko minun jättävän hänet yksinään kestämään myrskyä ja itse
samalla puikkisin pakoon? Ei, hyvä herra, tehkööt minulle mitä pahinta
vain voivat. Mutta, taivaan nimessä, keksikää joku keino Mary raukan
pelastamiseksi joutumasta oikeuden eteen!"
Holmes ojensi kätensä merimiehelle.
"Tahdoin vain koetella teitä. Malmi antaa oikean äänen koko ajan. No
niin. Otan päälleni suuren edesvastuun, mutta olen antanut Hopkinsille
oivan vihjauksen ja ellei hän voi päästä etemmäksi, en minäkään enempää
voi hänen hyväksensä tehdä. Katsokaa, kapteeni Droker. Täten,
täyttääkseni laillisen muodon, julistan teidät vangituksi; sinä Watson,
olet englantilainen valamiehistö, enkä milloinkaan ole tavannut miestä,
joka siihen paremmin sopisi. Minä olen tuomari. Siis, valamiehistö,
olette kuulleet todistukset, onko vanki syyllinen vaiko syytön?"
"Syytön, herra tuomari", vastasin minä.
"Jumalan ääni on kansan ääni. Teidät on vapautettu, kapteeni Droker.
Jollei oikeus löydä toista rikollista, olette tekin turvassa
puolestani. Palatkaa vuoden jälkeen rakastettunne luo, ja tehköön
teidän kummankin tulevaisuus tänä iltana langettamani tuomion
oikeutetuksi."