Vuonna 1895 sattuivat ne tapaukset, jotka pakottivat Sherlock Holmesia
ja minua viettämään muutamia viikkoja eräässä suuressa yliopistossamme.
Syytä, miksi siellä olimme, ei minun tarvitse lähemmin selittää, enkä
myöskään voi ilmoittaa, missä yliopistossa olimme tai kutka olivat
rikolliset. Olisi sangen väärin ilmaista heitä, sillä niin suuri
häväistys kuin tämä saa todellakin jäädä unohduksiin. Mutta
tarpeellista arkatuntoisuutta huomioonottamalla voi jutun kumminkin
kertoa, koska se antaa selvän kuvan ystäväni Sherlock Holmesin
erinomaisesta taitavuudesta salapoliisina. Minä vältän vain kaikkea,
mikä voisi ilmaista, missä tämä tapaus sattui ja kutka henkilöt siihen
sekaantuivat.
Me asuimme parissa huoneessa lähellä kirjastoa, jossa Sherlock Holmes
suurella vaivalla tutki vanhoja englantilaisia karttoja -- nämä
tutkimukset johtivat niin hämmästyttävään tulokseen, että se jo yksin
ansaitsisi tulla muistiin merkityksi. Eräänä iltana tuli sinne muudan
tuttavamme, herra Hilton Soames, S:t Lukasin yliopiston opettaja. Herra
Soames oli pitkä, laiha herra ja luonteeltaan hyvin hermostunut ja
tulinen. Hän oli aina levoton esiintymisessään, mutta tässä tapauksessa
oli hän niin kiihtynyt, että selvästi huomasi jotakin tavatonta
tapahtuneen.
"Voitteko luovuttaa minulle muutamia tunteja kallisarvoisesta
ajastanne, herra Holmes? On sattunut eräs hyvin ikävä asia, ja ellette
te olisi ollut kaupungissa, en todellakaan olisi tiennyt, mihin olisin
ryhtynyt."
"Minulla on hyvin paljon työtä nykyään", vastasi ystäväni. "Ettekö voi
turvautua poliisiin?"
"Ei, ei, se on aivan mahdotonta. Jos poliisi kerran saa tiedon asiasta,
ei sitä voida peruuttaa, ja tässä tapauksessa on välttämätöntä, että
kaikenlaista julkisuutta vältetään. Teidän tarkka vaiteliaisuutenne on
yhtä tunnettu kuin kykynnekin, ja te yksin voitte minua auttaa. Minä
pyydän teitä, herra Holmes, tekemään mitä voitte."
Kun Holmes oli ulkopuolella Baker-kadun varrella olevaa "luolaansa"
ilman hakemistojansa, ilman kemiallisia seoksiansa, ja kun hänen täytyi
luopua mukavista tavoistansa, silloin ei hän juuri ollut hyvällä
tuulella. Hän kohautti vain olkapäitänsä, ja herra Soames jatkoi
vilkasta puhettansa tehden innokkaasti liikkeitä käsillään:
"Minun on selitettävä teille, herra Holmes, että huomenna alkavat
tutkinnot, ja minä olen yksi tutkijoista. Aineeni on kreikka ja minulla
on kreikkalainen käännös jota tutkittavat eivät saa nähdä. Se on
painettu, ja selvää on, että oppilaille olisi suureksi hyödyksi, jos he
saisivat silmätä sitä ennakolta. Senvuoksi säilytetäänkin juuri tuota
paperia erittäin huolellisesti.
"Tänään kello kolme saapui tuon käännöksen korehtuuri. Minun täytyi
tarkastaa se erittäin tarkoin, sillä tekstin pitää olla ehdottomasti
virheetön. Kello puoli viiden aikaan en vielä ollut saanut sitä
valmiiksi, mutta koska olin luvannut tulla erään veljeni luo juomaan
teetä, jätin korehtuurin pöydälleni. Olin poissa noin tunnin ajan.
"Te tiedätte, herra Holmes, että meidän ovemme ovat kaksinkertaiset,
sisempi ovi on verhottu vihreällä vaatteella ja ulompi ovi on tammesta.
Avatessani ulko-ovea huomasin ihmeekseni lukossa avaimen. Ensiksi
luulin unhottaneeni oman avaimeni oveen, mutta koetellessani taskuani
löysin sen sieltä. Ainoa kaksoisavain, joka minun tietääkseni on
olemassa, on vahtimestari Bannisterilla, joka on siivonnut minun
huonettani toistakymmentä vuotta, jonka rehellisyys on kaiken epäluulon
yläpuolella. Avain oli luonnollisesti hänen, hän oli mennyt huoneeseeni
kuullakseen tahdoinko minä teetä, ja lienee unhottanut avaimen oveen.
Hän on selvästikin tullut huoneeseeni heti minun mentyäni, eikä hänen
unohduksensa tavallisissa oloissa olisi merkinnytkään mitään, mutta nyt
se tuli turmiokkaaksi.
"Tultuani pöydän luo huomasin, että joku oli koskenut minun
papereihini. Korrehtuuri oli painettu kolmelle pitkälle kaistaleelle.
Olin jättänyt ne kaikki pöydälle, mutta nyt sain nähdä, että
ensimmäinen oli lattialla, toinen eräällä sivupöydällä ikkunan luona ja
kolmas siinä, mihin olin sen pannut."
Holmes katkaisi nyt vaitiolonsa:
"Ensimmäinen lehti lattialla, toinen pöydällä ikkunan luona ja kolmas
siinä, mihin te olitte sen pannut", sanoi hän.
"Juuri niin."
"Olkaa hyvä ja jatkakaa huvittavaa kertomustanne."
"Ensin luulin Bannisterin olleen niin tavattoman rohkea, että hän oli
uskaltanut katsoa papereihini. Mutta hän on ehdottomasti kieltänyt sen
ja minä luotan hänen sanoihinsa. Nyt on kai joku nähnyt avaimen ovessa
ja tiennyt minun olevan poissa sekä mennyt sisään katsomaan papereita.
"Bannisteriin koski kovasti, kun hän sai kuulla puhuttavan tästä. Hän
oli kaatumaisillaan kumoon pelästyksestä, ja minun täytyi kaataa hänen
suuhunsa hieman konjakkia sekä antaa hänen istua sillä aikaa kuin minä
tutkin huonetta. Huomasin heti, että tuo kutsumaton vieras oli jättänyt
muitakin jälkiä käynnistään. Ikkunanlaudalla oli lyijykynän lastuja ja
pieni palanen lyijyä. Tuo lurjus oli varmaankin jäljentänyt käännöstä
sellaisella kiireellä, että hän oli katkaissut kynänsä kärjen ja ollut
pakotettu teroittamaan sen uudelleen."
"Erinomaista!" sanoi Holmes, joka sai takaisin hyvän tuulensa, kuta
enemmän hän kiintyi asiaan. "Teillä on kumminkin ollut hyvä onni."
"Siinä ei kumminkaan ollut kaikki. Minulla on uusi kirjoituspöytä, joka
on päällystetty hienolla, punaisella nahalla. Sekä minä että Bannister
voimme vannoa, että se oli aivan eheä ennen, mutta nyt huomasin siinä
railon, ei naarmua, vaan oikean railon, ainakin kolmen tuuman pituisen.
Ja pöydällä oli vielä pieni, jostakin mustasta tahnasta tai savesta
valmistettu pallo, johon oli sekoitettu sahanjauhoja. Minä tiedän
varmaan, että nämä merkit oli jättänyt se, joka oli käynyt sisällä
jäljentämässä käännöstä. Mutta matolla ei näkynyt mitään jälkiä, eikä
muitakaan merkkejä hänen käynnistään. Olin aivan neuvoton, kun äkkiä
muistin, että olette kaupungissa, ja kiiruhdin luoksenne. Auttakaa
minua, herra Holmes! Te käsitätte kyllä, kuinka vaikeassa asemassa
olen: joko minun täytyy saada selville, kuka tuon on tehnyt, tai
myöskin on koko tutkinto lykättävä, kunnes on ehditty valmistaa uusi
kirjoitus, eikä tätä taasen voida tehdä antamatta täydellistä
selitystä, josta syntyisi ääretön häväistysjuttu, ja joka tuottaisi
häpeätahran koko yliopistolle. Ennen kaikkea tahdon saada asian
hiljaisuudessa ja pian järjestetyksi."
"Mielelläni otankin sen haltuuni", sanoi Holmes nousten ja ottaen
päällystakin ylleen. "Asia ei ole mitätön. Onko kukaan ollut
huoneessanne sen jälkeen kuin saitte paperin haltuunne?"
"Kyllä, Daulat Ras, eräs hindulainen oppilas, joka asuu samassa
rakennuksessa kuin minä. Hän tuli sisään kysymään minulta jotakin
tutkinnosta."
"Tuleeko hän ottamaan siihen osaa?"
"Kyllä."
"Ja paperit olivat silloin pöydällänne?"
"Mikäli muistan, oli ne silloin kokoon kääritty."
"Mutta hän saattoi nähdä, että ne olivat korehtuuria.
"Se on mahdollista."
"Eikö kukaan muu käynyt sisällä?"
"Ei."
"Tiesikö joku, että korehtuuri oli siellä?"
"Kukaan ei nähnyt sen tuojaa."
"Tiesikö Bannister mitään?"
"Ei, siitä ei tiennyt kukaan."
"Missä Bannister nyt on?"
"Häneen raukkaan koski tapaus niin, että minä jätin hänet istumaan
tuolilleen. Minulla oli kiire puhuttelemaan teitä."
"Jätittekö oven auki?"
"Kyllä, mutta paperit lukitsin ensin laatikkoon."
"Siis, herra Soames, jollei hindulainen nähnyt, että nuo paperit olivat
korehtuuria, niin on lukija tullut sisään ja nähnyt ne sattumalta,
tietämättä ennakolta niiden olevan siellä?"
"Niin, siltä minusta tuntuu."
Holmesin kasvoilla näkyi selittämätön hymy.
"Hyvä", sanoi hän. "Menkäämme nyt paikalle. Tämä ei kuulu sinun alaasi,
Watson, sillä tämä ei ole mitään sairautta. Mutta tule mukaan, jos
haluat. Nyt, herra Soames, olen valmis teitä palvelemaan."
Herra Soamesin työhuoneessa oli leveä, matala ikkuna iäkkään
oppilaitoksen vanhanaikuiselle pihalle päin. Goottilaiskaarinen ovi vei
kuluneille kiviportaille. Opettajan huone oli alakerrassa. Ylempänä
asui kolme ylioppilasta, kukin eri kerroksessa. Oli jo hämärä, kun
saavuimme paikalle, jossa tämä salaperäinen juttu oli tapahtunut.
Holmes pysähtyi ikkunan eteen ja katseli ylös. Sitten meni hän sen luo
ja kohosi varpailleen voidakseen katsoa sisään.
"Hänen on täytynyt tulla sisään ovesta", sanoi opettaja. "Ainoastaan
yhden ikkunanruudun voi avata."
"Vai niin", sanoi Holmes hymyillen entiseen tapaansa. "No, sitten
lienee parasta, että menemme sisään."
Herra Soames avasi oven ja käski meidän mennä sisään. Me pysähdyimme
kynnykselle ja Holmes tarkasteli mattoa.
"Tässä ei ole mitään", sanoi hän, "eikä sitä voinut odottaakaan näin
kuivana päivänä. Teidän vahtimestarinne näyttää täydellisesti
toipuneen. Mille tuolille jätitte hänet istumaan?"
"Tuohon ikkunan luo."
"Vai niin, tämän pienen pöydän ääreen. Voitte tulla sisään, maton olen
jo tutkinut. Tarkastakaamme sitten tätä pöytää. Onhan helppo ajatella
kuinka kaikki on tapahtunut: henkilö on tullut sisään ja ottanut
paperit, kaistaleen toisensa jälkeen kirjoituspöydältä. Hän siirsi ne
ikkunanpöydälle, koska hän silloin saattoi nähdä, milloin te palasitte
kotiin pihan yli."
"Sitä hän ei itse asiassa voinut", sanoi Soames, "sillä minä tulin
eräästä sivuportista."
"Vai niin! Mutta joka tapauksessa oli se hänen tarkoituksensa.
Näyttäkää minulle nuo kaistaleet. Eikö sormienkaan jälkiä -- ei? No,
hän otti tämän ensin ja jäljensi sen. Kuinka kauan aikaa siihen
saattoi kulua, ottamalla huomioon kaikki mahdolliset lyhennykset?
Neljännestunti korkeintaan. Sitten hän viskasi pois sen kaistaleen ja
otti toisen. Sitä hän juuri oli jäljentämässä, kun teidän tulonne
säikäytti hänet pois ja hänellä oli varmaankin kiire, koska hän ei edes
ehtinyt panna papereita järjestykseen, jotta te ette huomaisi kenenkään
käyneen sisällä. Ettekö kuullut askelia portaista tullessanne
ulko-ovesta sisään?"
"En, sitä en erityisesti pannut merkille."
"No, hän kirjoitti niin innokkaasti, että hän taittoi kynänsä kärjen ja
oli pakotettu vuolemaan sen uudelleen, kuten olette kertonut. Tämä on
hyvin tärkeää, Watson. Kynä ei ollut tavallinen. Se oli hyvin suuri ja
pehmeä, ulkopuolelta oli se sininen, tehtailijan nimi oli painettu
hopeakirjaimilla ja kappale, joka oli jäljellä, oli vain puolentoista
tuuman pituinen. Ottakaa selko sellaisesta kynästä, herra Soames, niin
on mies käsissänne. Jos lisään, että hänellä on suuri, karkea veitsi,
niin voihan sekin on teille hyödyksi."
Herra Soames näytti hieman hämmästyneeltä saadessaan näin
seikkaperäisiä tietoja.
"Voin kyllä ymmärtää kaiken muun", sanoi hän, "mutta en lyijykynän
pituutta."
Holmes näytti pientä puunsirua, jossa näkyi kirjaimet "nn" sekä niiden
perässä pieni tyhjä kohta.
"Näettekö tämän?"
"Kyllä, mutta kumminkaan en voi..."
"Watson, minä huomaan tehneeni sinulle vääryyttä. On muitakin
sinunlaisiasi. Mitä tämä 'nn' voi olla? Te tiedätte, että Johann Faber
on tunnetuin lyijykynätehtailija. Tämä on luonnollisesti sirpale
kynästä, jossa nämä kirjaimet ovat olleet, ja kynästä on vielä jäljellä
'Faber' tai vähän enemmän."
Hän nosti pientä pöytää sähkövaloa vasten.
"Minä toivoin, että kirjoituksesta olisi jäänyt merkkejä kiilloitetulle
pinnalle, jos paperi olisi ollut kyllin ohutta. Mutta en näe mitään.
Katsokaamme nyt kirjoituspöytää. Tämäkö on tuo taikinapallo, josta
puhuitte? Kartionmuotoinen ja sisältä osaksi ontto sekä sahajauhon
sekainen, kuten sanoitte. Tämä on todellakin huvittavaa. Ja railo
pöydässä -- ensin alkaa se pienellä naarmulla ja päättyy leveään rakoon
ja kuoppaan. Minä olen hyvin kiitollinen teille siitä, että huomautitte
minulle tästä, herra Soames. Mihin tämä ovi vie?"
"Makuuhuoneeseeni."
"Oletteko käynyt siellä sen jälkeen kuin kaikki tämä tapahtui?"
"En, riensin suoraan teidän luoksenne."
"Minä tahtoisin silmätä sinne sisään, jos saan luvan. Mikä ihana,
vanhanaikainen huone. Tahdotteko olla hyvä ja odottaa, kunnes olen
tutkinut lattian. Ei -- ei mitään, ja tämä verho -- ah! -- sen takana
pidätte vaatteitanne. Jos jonkun täytyisi kätkeytyä tähän huoneesen,
niin ei hän voisi päästä piiloon muualle kuin tämän verhon taakse,
koskapa sänky on liian matala, jotta sen alle voisi ryömiä. Eihän
täällä liene ketään?"
Holmes veti verhon syrjään jonkunlaisella innolla ja jännityksellä,
mutta sieltä ei tullut näkyviin muuta kuin kolme tai neljä pukua.
Holmes laski verhon paikalleen ja kääntyi jälleen huoneeseen päin.
Äkkiä kumartui hän alas.
"Mutta mitä tämä on?" sanoi hän.
Se oli pieni kartio jostakin mustasta, pehmeästä aineesta, aivan
samanlainen kuin se, jonka olimme nähneet kirjoituspöydällä. Holmes
piti sitä kädessään ja katseli sitä tarkasti.
"Vieraanne näkyy olleen täälläkin, herra Soames."
"Mutta mitä hänellä on ollut täällä tekemistä?"
"Sehän lienee kyllin selvää. Te tulitte takaisin aivan odottamatta ja
hän riensi tänne piiloon."
"Mutta, Herra Jumala, silloinhan mies oli täällä koko tuon ajan, kun
puhuin Bannisterin kanssa!"
"Siltä näyttää."
"Ei, te erehdytte varmaankin. Katsoitteko makuuhuoneen ikkunaa?"
"Kolme erilaista ikkunaa samoissa puitteissa. Yhden niistä voi avata ja
se on niin suuri, että siitä voidaan kulkea."
"Ja sitten se on sellaisessa nurkassa, joka näkyy hyvin vähän. Hän on
varmaankin tullut sisään ikkunasta, pudottanut tullessaan tuon esineen
ja vihdoin, nähtyään sen olevan auki, paennut sitä tietä."
Holmes pudisti kärsimättömästi päätään.
"Olkaamme toki käytännöllisiä", sanoi hän. "Muistelen teidän kertoneen,
että nuo kolme ylioppilasta käyttävät samoja portaita kuin tekin,
kulkien teidän ovenne ohitse."
"Aivan niin."
"Ja kaikki aikovat he tutkintoon?"
"Kyllä."
"Onko teillä jotakin syytä epäillä ketään heistä enemmän kuin muita?"
Soames epäröi.
"Tuo on arkaluontoinen kysymys", sanoi hän. "En kernaasti tahtoisi
herättää epäluuloja, kun ei ole todistuksia."
"Antakaa meidän kuulla epäluulonne, niin minä koetan löytää
todistukset."
"No, sitten tahdon muutamilla sanoilla kuvata teille noita kolmea
nuorukaista. Ensimmäisenä yläpuolella asuu eräs Gilchrist, joka on
erinomainen oppilas ja taitava urheilija, ja on hankkinut
oppilaitoksellemme useita palkintoja krikettipelissä, kilpajuoksussa ja
hyppäämisessä. Hän on reipas, kunnon nuorukainen. Hänen isänsä on tuo
tunnettu sir Jabeg Gilchrist, joka joutui vararikkoon kilpa-ajojen
vuoksi. Hänen poikansa on köyhä, mutta tarmokas ja ahkera. Hän tulee
varmaankin onnistumaan."
"Hänen yläpuolellaan asuu hindulainen Daulat Ras. Hän on tyyni ja
hiljainen, kuten hindulaiset tavallisesti, taitava muutamissa aineissa,
vaikka kreikassa heikko. Luotettava ja säännöllinen.
"Ylimpänä asuu Miles Mc Caren. Hän on erinomainen, kun hän vain tahtoo
tehdä työtä, eräs yliopiston parhaimmista päistä, mutta hän on nuori ja
huikentelevainen. Kun hän oli täällä ensi vuottansa, oli hän tulla
karkoitetuksi erään pelijutun vuoksi. Koko tämän lukukauden on hän
laiskoitellut ja hän odottaa varmaan tutkintoa levottomasti."
"Häntä siis epäilette?"
"Minä en tahdo juuri sitäkään väittää, mutta näistä kolmesta on hän
ainoa, josta voidaan ajatella sellaista kuin tässä on tapahtunut."
"Minä ymmärrän. Nyt tahtoisin puhutella vahtimestari Bannisteria."
Hän oli pieni, parraton, laiha, harmaatukkainen viidenkymmenen
tienoilla oleva mies. Hän ei vielä ollut ehtinyt rauhoittua tämän hänen
tyyneessä elämässään sattuneen häiriön jälkeen. Hänen kasvoillaan näkyi
hermostuneita tempauksia ja hänen oli vaikea pitää sormiaan hiljaa.
"Me tutkimme parhaillaan tätä ikävää juttua, Bannister", sanoi herra
Soames.
"Niin, sir."
"Te unhotitte avaimen oveen, vai kuinka?" kysyi Holmes.
"Niin, sir."
"Tuntuu omituiselta, että teitte sen juuri tänään, kun nuo paperit
olivat täällä sisällä?"
"Se on suuri onnettomuus, sir. Mutta samoin on käynyt minulle
ennenkin."
"Milloin menitte huoneeseen?"
"Noin puoli viisi. Silloin herra Soames tavallisesti juo teetä."
"Kauanko olitte täällä?"
"Nähdessäni, ettei hän ollut sisällä, käännyin heti pois."
"Katsoitteko papereita pöydällä?"
"En, sir, kuinka voitte sellaista luulla?"
"Kuinka tulitte unhottaneeksi avaimen oveen?"
"Minulla oli teetarjotin kädessäni ja aioin palata noutamaan avainta,
mutta unhotinkin sen."
"Ja ovi oli lukitsematta koko ajan?"
"Niin sir."
"Ja kuka tahansa saattoi tulla ulos huoneesta?"
"Niin sir."
"Kun herra Soames huusi teitä, niin kai te pelästyitte?"
"Kyllä, sir. Mitään tällaista ei ole tapahtunut milloinkaan sinä
aikana, kun minä olen ollut täällä. Olin melkein pyörtyä, sir."
"Voin arvata sen. Missä olitte, kun aloitte tuntea itsenne heikoksi?"
"Missäkö olin, sir? Aivan lähellä ovea, tietysti."
"Mutta tehän istuuduitte tuolille ikkunan läheisyyteen? Miksi menitte
muiden tuolien ohi?"
"Sitä en tiedä, sir, minä en välittänyt siitä, mihin istuuduin."
"Minä en luule hänen olleen erittäin selväpäinen juuri silloin, herra
Holmes. Hän näytti todellakin surkealta, hän oli aivan harmaa
kasvoiltaan."
"Te olitte ehkä täällä, kun herra Soames lähti?"
"Kyllä, mutta vain pari minuuttia. Sitten lähdin pois, lukitsin oven ja
menin omaan huoneeseeni."
"Ketä epäilette?"
"Oh, minä en milloinkaan uskaltaisi epäillä ketään. En usko, että
yliopiston nuorissa herroissa on ainoatakaan, joka voi ryhtyä
sellaiseen tekoon. Ei, sir, minä en sitä usko."
"Kiitos, hyvä on", sanoi Holmes. "Mutta odottakaapa sentään: oletteko
kertonut jollekin noista kolmesta herrasta, joita palvelette, että
jotakin on hullusti?"
"Ei, sir, en sanaakaan."
"Ettekö ole nähnyt ketään heistä."
"En, sir."
"Hyvä. Nyt, herra Soames, tahtoisin kulkea pihan ylitse, ellei teillä
ole jotakin sitä vastaan."
Noissa kolmessa ikkunassa oli kaikissa valoa.
"Teidän kettunne ovat luolissaan, huomaan", sanoi Holmes. "Eräs niistä
näkyy sitäpaitsi olevan jokseenkin levoton."
Se oli hindulainen, jonka varjo lakkaamatta näkyi kierreuutimissa,
osoittaen, että hän käveli edestakaisin huoneessa.
"Minä tahtoisin nähdä heitä lähempää", sanoi Holmes. "Käykö se päinsä?"
"Kyllä toki. Heidän huoneensa ovat vanhimmat koko laitoksessa, eikä ole
suinkaan tavatonta, että niitä näytetään vieraille. Minä seuraan teitä
itse."
"Mutta ei mitään nimiä!" sanoi Holmes, kun koputimme Gilchristin
ovelle.
Pitkä, solakka, pitkätukkainen nuorukainen avasi oven ja kuultuaan
asiamme pyysi hän kohteliaasti meitä astumaan sisään. Huoneessa oli
todellakin muutamia esimerkkejä keskiaikaisesta rakennustaiteesta, ja
Holmesia ne huvittivat niin, että hän välttämättä tahtoi piirustaa ne
muistikirjaansa; siinä hän sattui katkaisemaan kynän kärjen, sai uuden
kynän nuorukaiselta ja pyysi lopuksi vielä veistä teroittaakseen
omansa. Sama onnettomuus sattui hänelle hindulaisenkin luona, joka oli
hiljainen ja käyränenäinen poika ja istui syrjäsilmällä katsellen meitä
sekä tunsi nähtävästi suurta helpotusta, kun lähdimme. En voinut
huomata, että Holmes vielä olisi päässyt rikollisen jäljille. Kolmannen
oven luona kävi meille vielä huonommin, sitä ei avattu ensinkään, vaan
sensijaan saimme kuulla sisältä joukon kirouksia ja haukkumasanoja.
"Minua ei liikuta, keitä te olette! Menkää helvettiin!" ärjyi
kiukkuinen ääni. "Minulla on tutkinto huomenna, enkä salli kenenkään
häiritä itseäni."
"Mikä häpeämätön lurjus", sanoi herra Soames, kun menimme alas
portaita. "Eihän hän kyllä tiennyt minun olevan mukana, mutta joka
tapauksessa oli hänen käytöksensä kovin hävytöntä ja melkein epäiltävää
näissä oloissa."
Holmesin vastaus oli hyvin omituinen:
"Voitteko sanoa minulle, kuinka pitkä hän on?" sanoi hän.
"Sitä en voi varmaan sanoa, herra Holmes. Hän on pitempi hindulaista,
mutta ei niin pitkä kuin Gilchrist. Ehkä noin viisi jalkaa ja kuusi
tuumaa."
"Hyvä", sanoi Holmes. "Ja nyt hyvää yötä, herra Soames!"
"Mutta hyvä herra Holmes!" huudahti seuralaisemme mitä suurimmalla
pettymyksellä, "ettehän aikone poistua luotani tällä tavalla. Teillä ei
varmaankaan ole asia selvillä. Huomenna on tutkinto ja tänä iltana
täytyy tehdä jotakin. Minä en voi sallia tutkinnon tapahtua, jos
käännös on luettu."
"Teidän tulee antaa asian olla näin. Huomenna varhain tulen tänne
takaisin ja silloin voin ehkä sanoa, mitä on tehtävä. Mutta siihen
mennessä ette saa ryhtyä mihinkään, ette ensinkään mihinkään."
"En, minä ymmärrän."
"Voitte olla aivan levollinen. Me selvitämme kyllä tämän vaikeutenne.
Minä otan mukaani nämä savikappaleet ja puusirut. Hyvää iltaa."
Kun olimme tulleet pimeälle pihalle, katsoimme taaskin noihin
ikkunoihin. Hindulainen kulki yhä edestakaisin, mutta toisista emme
nähneet mitään.
"No, Watson, mikä on sinun mielipiteesi asiasta?" kysyi Holmes tultuamme
kadulle. "Tämä on vain pieni seurapeli, eikö niin? Meillä on kolme
nuorukaista. Joku heistä on syyllinen. Kenen sinä valitset?"
"Tuon hävyttömänpä tietenkin! Ja hindulainen tuntuu myöskin hieman
salaperäiseltä. Miksi hän käveli edestakaisin?"
"Se ei merkitse mitään. Niin tekee moni koettaessaan oppia jotakin
ulkoa."
"Hän katseli meitä omituisella tavalla."
"Niin sinäkin tekisit, jos joukko vieraita tulisi häiritsemään sinua
päivää ennen tutkintoa, jolloin jokainen minuutti on kallisarvoinen.
Ei, siitä minä en välitä. Kynä ja veitset -- kaikki oli järjestyksessä.
Mutta tuo toinen..."
"Kuka?"
"Bannisteria tarkoitan. Mikä osa hänellä on asiassa?"
"Hän tuntuu olevan ehdottomasti rehellinen."
"Niin kyllä, mutta se juuri hämmentääkin asiaa. Miksi ehdottomasti
rehellinen ihminen ... niin, niin ... tässä on nyt suuri paperikauppa.
Menkäämme sinne sisään."
Kaupungissa oli neljä sellaista kauppapuotia ja Holmes koetti
jokaisesta ostaa samanlaista kynää kuin se, josta nuo puusirut olivat.
Joka paikassa luvattiin hankkia sellainen, mutta missään ei ollut
sellaisia varastossa; sellaiset kynät ovat tavattoman suuria. Ystäväni
ei kumminkaan näyttänyt tulevan alakuloiseksi tästä epäonnistumisesta,
vaan kohautti puolittain leikillisesti olkapäitään.
"Se ei maksanut vaivaa", sanoi hän. "Se oli viimeinen ja melkein ainoa
jälki, jota saatoin seurata ... ja kello on melkein yhdeksän --
muistelen emäntämme puhuneen jotakin viheriöistä herneistä, joiden piti
olla keitettyjä kahdeksan ajoissa. Jos sinä säännöllisine elintapoinesi
otaksut minun nukahtavan samalla kertaa kuin sinä itse, erehdyt, sillä
siitä ei tule mitään, ennen kuin olen selittänyt tämän arvoituksen
hermostuneesta yliopistonopettajastamme, hänen huolimattomasta
vahtimestaristaan ja kolmesta ylioppilaasta."
Sitten ei Holmes enää puhunut asiasta mitään, vaan hän istui ajatuksiin
vaipuneena myöhäisen päivällisemme jälkeen. Kahdeksan ajoissa
seuraavana aamuna tuli hän sisään juuri kun olin ehtinyt pukeutua.
"Meidän on lähdettävä nyt, Watson", sanoi hän. "Voitko tulla toimeen
aamiaisetta?"
"Voin kyllä."
"Soames on luonnollisesti hyvin kiihtyneessä mielentilassa, kunnes
olemme ehtineet ilmoittaa hänelle jotakin."
"Onko sinulla jotakin hänelle puhuttavaa?"
"Eipä ilmankaan."
"Oletko tehnyt joitakin johtopäätöksiä?"
"Olen, rakas Watson, olen ratkaissut arvoituksen."
"Ainoastaanko noilla eilen saamilla tiedoillasi?"
"Oh, enhän minä turhan tähden noussut ylös kello kuusi. Kas tässä."
Hän ojensi kätensä ja näytti minulle kolmea pientä mustasta savesta
tehtyä kartiota.
"Eilenhän sinulla oli vain kaksi?"
"Niin, ja tänään olen löytänyt vielä yhden. Voidaan aivan täydellä
syyllä otaksua, että nuo kaksi ensimmäistä ovat syntyneet samalla
tavalla kuin tämä kolmaskin, mutta vapauttakaamme nyt ystävämme Soames
levottomuudestaan."
Surkuteltava opettaja oli todellakin säälittävässä mielentilassa. Parin
tunnin kuluttua piti tutkinnon alkaa, eikä hän vielä tiennyt, oliko
hänen saatava aikaan julkinen häväistys, vaiko annettava rikollisen
suorittaa tutkintonsa muiden kanssa. Kun Holmes tuli, riensi hän häntä
vastaan ojennetuin käsin.
"Jumalalle kiitos, että tulitte. Minä pelkäsin, että te tyytymättömänä
olitte luopunut koko asiasta. Mitä minun on tekeminen? Onko tutkinto
tapahtuva?"
"On."
"Mutta tuo lurjus, joka..."
"Hän ei tule ottamaan siihen osaa."
"Tiedättekö kuka hän on?"
"Kyllä, niin luulen. Jollei asia saa tulla julkiseksi, täytyy teidän
luovuttaa meille itsellemme jonkunlainen tuomarivalta, ja meidän on
muodostettava pieni tuomioistuin. Istu sinä tuohon, Watson, ja te
tähän, Soames, jos tahdotte olla niin hyvä. Minä asetun nojatuoliin
tähän keskelle. Nyt voimme kyllä säikäyttää rikollista omaatuntoa.
Tahdotteko olla hyvä ja soittaa?"
Bannister tuli sisään ja säpsähti, kun näki meidät yhdessä.
"Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi", sanoi Holmes. "Ja nyt Bannister,
tahdotteko hyväntahtoisesti sanoa meille koko totuuden eilisestä
tapahtumasta."
Hän tuli yhtä valkoiseksi kuin hänen tukkansakin. "Minä olen sanonut
kaikki, sir."
"Eikö teillä ole mitään lisättävää?"
"Ei, sir."
"Siinä tapauksessa täytyy minun tehdä pari kysymystä. Kun istuitte
eilen tuolle tuolille, niin eikö tarkoituksenne ollut salata jotakin
esinettä, joka olisi osoittanut, kuka oli käynyt huoneessa?"
Bannister oli tuhkanharmaa kasvoiltaan.
"Ei, sir."
"Otaksuin vain niin", sanoi Holmes. "Minä myönnän suoraan, etten voi
mitenkään sitä todistaa. Mutta se tuntuu yhtä uskottavalta kuin sekin,
että te heti herra Soamesin lähdettyä päästitte ulos sen, joka oli
makuuhuoneessa."
Bannister kostutti kuivia huuliaan.
"Siellä ei ollut ketään, sir."
"Sepä oli vahinko, Bannister. Tähän saakka olette puhunut totta, mutta
nyt tiedän teidän valehtelevan."
Miehen kasvoille ilmeni jäykkää uhmaa.
"Siellä ei ollut ketään, sir."
"Kas niin, Bannister."
"Ei, sir! Siellä ei ollut ketään."
"No, sitten en tahdo olla itsepäinen. Mutta minä pyydän teitä jäämään
tänne. Seisahtukaa tuohon makuuhuoneen ovelle. Ja nyt, herra Soames,
pyydän teitä ystävällisesti noutamaan tänne nuoren Gilchristin."
Hetken kuluttua palasi Soames tuoden oppilasta mukanaan. Hän oli
ulkonäöltään miellyttävä nuorukainen, solakka ja jäntevä, ja hänellä
oli avonaiset, kirkkaat kasvot. Hänen silmänsä harhailivat levottomasti
yhdestä toiseen ja pysähtyivät alakuloisin ilmein Bannisteriin.
"Sulkekaa ovi", sanoi Holmes. "Nyt ei voi kukaan meitä kuulla, herra
Gilchrist, eikä kenenkään tarvitse tulla tietämään, mitä meidän kesken
puhutaan. Voimme olla aivan suoria toisiamme kohtaan. Me tahdomme
tietää, kuinka te, herra Gilchrist, joka olette kunniallinen
nuorukainen, tulitte tehneeksi sellaisen teon kuin tuo eilinen oli?"
Poika parka säpsähti ja katsoi pitkään ja moittivasti Bannisteriin.
"Ei, sir", huudahti tämä, "ei herra Gilchrist, minä en ole puhunut
sanaakaan!"
"Mutta nyt te sen teitte", sanoi Holmes. "Bannisterin sanojen jälkeen
ymmärtänette, herra Gilchrist, että teidän asemanne on horjuva, ja että
ainoastaan avoin tunnustus voi pelastaa teidät."
Hetken seisoi Gilchrist hiljaa ja koetti hillitä itseänsä, mutta sitten
viskautui hän äkkiä silmilleen kirjoituspöytää vasten ja puhkesi
kiivaisiin nyyhkytyksiin, kasvot käsiin kätkettyinä.
"No, no", sanoi Holmes osaaottavasti, "inhimillistä on erehtyä, eikä
kukaan voi syyttää teitä kylmäveriseksi rikolliseksi. Ehkä olisi teille
helpompaa, jos minä kertoilisin herra Soamesille, mitä on tapahtunut?
Te voitte oikaista minua, jos erehdyn. Tahdotteko? Älkää huoliko
vastata, vaan kuunnelkaa, etten tekisi teille vääryyttä.
"Siitä hetkestä, jolloin te, herra Soames, sanoitte, ettei kukaan, ei
edes Bannister, voinut tietää paperien olevan teidän huoneessanne,
alkoi asia sukeutua varmaan muotoon minun mielessäni. Hänen, joka oli
painanut käännöksen, saatoin jättää pois laskuistani, sillä hänellähän
oli tilaisuus jäljentää se silloin, kun se oli hänen hallussaan.
"Mutta myöskin tuntui minusta uskomattomalta sattumalta se, että joku
olisi uskaltanut muitta mutkitta tulla tänne, tietämättä, että paperit
juuri sinä päivänä olivat täällä. Tuon ajatuksen minä hylkäsin.
Sisääntulija tiesi niiden olevan täällä. Mutta kuinka hän sen tiesi?
"Kun tuin huoneenne ulkopuolelle, katsoin ikkunaa. Huvititte minua
otaksumalla minun luulevan, että joku voisi keskellä valoisaa päivää ja
vastapäätä kaikkia noita toisia ikkunoita hiipiä huoneeseenne sitä
tietä. Olisihan se täysin mahdotonta. Minä vain otin selon siitä,
kuinka pitkä pitäisi olla, voidakseen sivumennessään nähdä paperien
olevan pöydällä. Minä olen kuusi jalkaa, mutta en voinut vaivatta nähdä
kirjoituspöytää. Kukaan minua lyhempi ei voisi nähdä sitä ensinkään.
Nyt voitte ymmärtää, miksi minulla oli syytä luulla, että pisin teidän
ylioppilaistanne oli enimmän epäiltävä.
"Tulin tänne sisään ja puhuin teidän kanssanne siitä pöydästä.
Kirjoituspöydästä en voinut saada mitään selkoa, ennen kuin te
kerroitte Gilchristin olevan kilpajuoksija ja hyppääjä. Silloin
ymmärsin koko asian, tarvitsin vain pari lopullista todistusta
mielipiteelleni.
"Tämä juttu tapahtui seuraavasti: Tämä nuori mies oli harjoitellut
hyppäämistä ulkona kentällä. Hän tuli kotiin puettuna urheilukenkiinsä,
joissa kuten tiedätte on suuria nauloja. Mennessään teidän ikkunanne
ohi, saattoi hän, pitkä kun oli, nähdä paperit pöydällä ja arvata mitä
ne olivat. Nähtyään tämän, juolahti äkkiä hänen mieleensä mennä sisään
katsomaan, oliko käännös todellakin siinä. Sehän ei ollut vaarallista,
sillä saattoihan hän sanoa tulleensa katsomaan olitteko te sisällä,
tehdäkseen teille jonkun kysymyksen.
"No, kun hän sai nähdä, että se todellakin oli käännöksen korehtuuri,
ei hän voinut vastustaa kiusausta. Hän laski pöydälle kenkänsä. Mitä te
panitte tuolille ikkunan luo?"
"Sormikkaani", vastasi nuorukainen.
Holmes silmäsi voitokkaasti Bannisteriin.
"Hän pani sormikkaansa tuolille ja otti liuskan toisensa perästä
jäljentääkseen ne. Hän luuli herra Soamesin tulevan pääportista ja
voivansa silloin nähdä hänet. Kuten tiedämme, tulikin hän sivuportista!
Äkkiä kuuli hän tulevan ovelle ja pakeneminen oli mahdotonta. Hän
unhotti sormikkaansa, mutta otti kenkänsä syöksyäkseen makuuhuoneeseen.
Te näette että pöydässä oleva railo on syvempi siihen suuntaan; se
osoittaa, että kengät vedettiin sinne päin ja herra Gilchrist pakeni
sinne. Yhteen kengän naulaan tarttunut multa jäi pöydälle, ja
makuuhuoneeseen putosi toinen samanlainen pala. Minun pitää lisätä,
että olen ollut tänään katsomassa kentällä mustaa muhaa, ja minä otin
siitä palan mukaani sekä hiukan sahajauhoja, joita sirotetaan päälle
estämään lipeämistä. Olenko esittänyt asian oikein, herra Gilchrist?"
Tämä oli noussut.
"Kyllä, sir", sanoi hän.
"Mutta taivaan Jumala, Gilchrist, eikö teillä ole mitään lisättävää?"
huudahti Soames.
"On, sir, vaikka tämä kuulustelukohtaus on saanut minut suunniltani.
Minulla on tässä teille, herra Soames kirje, jonka kirjoitin varhain
aamulla unettoman yön jälkeen. Se tapahtui ennen kuin tiesinkään
rikokseni tulleen tunnetuksi. Tässä se on, sir. Siitä saatte lukea,
että olen päättänyt olla menemättä tutkintoon. Minulle on tarjottu
paikka Rhodesiassa, ja minä matkustan ensi tilassa etelä-Afrikaan."
"Olen kumminkin iloinen kuullessani, ettette aikonut käyttää hyväksenne
vääryydellä hankkimaanne etua", sanoi Soames. "Mutta miksi muutitte
suunnitelmanne?"
Gilchrist viittasi Bannisteriin.
"Hän tuossa voi selittää asian", sanoi hän.
"Niin, Bannister", sanoi Holmes, "tunnustakaa nyt päästäneenne ulos
tämän nuorukaisen, koska te olitte yksin sisällä ja sitten lukinneenne
oven. Sillä en voi uskoa, että hän hyppäsi ulos ikkunasta. Tahdotteko
nyt selittää syyn tähän tekoonne?"
"Te olette niin teräväjärkinen, sir, että teidän olisi ollut helppo
keksiä se, jos vain olisitte tiennyt, että minä kerran olen ollut sir
Jabeg Gilchristin, tämän nuoren herran isän, hovimestarina. Kun hän
menetti omaisuutensa, tulin minä tänne, mutta en milloinkaan unhottanut
entistä isäntääni, vaikka hänen oli käynytkin huonosti. En voinut
korvata muuten entisiä aikoja kuin pitämällä huolta nuoresta herrasta.
Ja tullessani tänne eilen, kun herra Soames huusi minua, näin
ensimmäiseksi nuoren herra Gilchristin sormikkaat tuossa tuolilla.
Tunsin ne heti ja ymmärsin, miksi ne olivat täällä. Jos herra Soames
olisi saanut ne nähdä, olisi kaikki tullut heti ilmi. Lysähdin tuolille
istumaan, eikä mikään olisi voinut saada minua siitä lähtemään, ennen
kuin herra Soames oli mennyt. Silloin tuli nuori herrani
makuuhuoneesta, hän, jota minä olin kantanut sylissäni, ja tunnusti
minulle kaikki. Eikö ollut itsestään selvää, että minä tahdoin pelastaa
hänet, ja eikö ollut luonnollista, että minä puhuin hänelle niinkuin
hänen isä-vainajansa olisi puhunut ja koetin saada häntä olemaan
käyttämättä hyväkseen rikostaan? Voitteko moittia minua, sir?"
"En todellakaan", sanoi Holmes sydämellisesti. "Niin, nyt on asia
selvillä, herra Soames, ja aamiainen odottaa meitä kotona. Nyt menemme,
Watson. Ja mitä teihin tulee, nuori mies, niin luulen, että teillä on
valoisa tulevaisuus edessänne Rhodesiassa. Kerran olette vajonnut
syvälle, näyttäkää nyt meille, kuinka korkealle voitte kohota."