Sattui useinkin, että tarkastaja Lestrade Scotland Yardista pistäytyi
illoin luonamme, ja hänen käyntinsä olivat aina tervetulleita Sherlock
Holmesille, koska hän siten saattoi seurata tapahtumia poliisikunnan
pääkonttorissa. Lestraden kertomia uutisia palkitsi Holmes olemalla
aina tarkkaavainen kuulija, hän seurasi suurella mielenkiinnolla
salapoliisin yksityiskohtaisia kertomuksia ja antoi silloin tällöin
jonkun viittauksen tai lausui otaksumisen, joka perustui hänen omaan
suureen kokemukseensa.
Tänä iltana ei Lestrade ollut puhunut muusta kuin ilmasta ja
sanomalehdissä kerrotuista tapahtumista. Sitten hän vajosi
äänettömyyteen ja tupruutteli mietiskelevän näköisenä sikariansa.
Holmes katseli häntä tutkivasti.
"Onko sattunut mitään merkillistä tapausta nykyään?" kysyi hän.
"Ei suinkaan, herra Holmes, ei mitään erittäin merkillistä."
"Kertokaa kumminkin."
"No niin, herra Holmes, kieltämättä eräs seikka tuottaa minulle paljon
päänvaivaa. Mutta tapaus on niin naurettava, että minua epäilyttää
vaivata teitä sillä. Juttu on kyllä toisaalta hyvinkin omituinen, ja
tiedänhän, että teitä miellyttää kaikki, mikä on tavallisuudesta
poikkeavaa. Mutta minun mielestäni kuuluu se paremmin tohtori Watsonin
alaan kuin teidän."
"Onko kysymys jostakin taudista?" tiedustelin minä.
"Ei, hulluudesta, joka on hyvin merkillistä laatua. Uskoisiko kukaan,
että vielä meidän aikanamme on sellaisia henkilöitä, jotka niin
vihaavat Napoleonia, että tahtovat hävittää kaikki hänen rintakuvansa,
jotka vain saavat käsiinsä."
"Tuo ei nähtävästi kuulu minun alaani", sanoi Holmes nojautuen
taaksepäin tuolissaan.
"Niin, sitähän minä juuri sanoinkin. Mutta jos mies murtautuu huoneihin
särkeäksensä esineitä, jotka eivät ole hänen omiansa, niin saapihan
poliisikin semmoiseen asiaan sekautua."
Holmes muuttui heti tarkkaavaiseksi.
"Murtautuuko hän huoneihin? Sehän on merkillisempää", sanoi hän.
"Kertokaapa minulle tuo asia."
Lestrade katsoi muistikirjaansa.
"Ensimmäinen tapaus ilmoitettiin neljä päivää sitten", sanoi hän. "Se
sattui Moise Hudsonin taidekaupassa Kensington Roadin varrella.
Kauppapalvelija oli poistunut puodista hetkeksi, mennäkseen sisempään
huoneeseen, kun hän sai kuulla kauhean jyskeen. Hän riensi puotiin ja
näki erään kipsisen Napoleonin rintakuvan, joka muiden taide-esineitten
joukossa oli ollut pöydällä, nyt olevan palasina lattialla. Hän juoksi
kadulle, mutta vaikka useat ohikulkijat olivatkin nähneet erään miehen
syöksyvän puodista, ei kumminkaan voitu saada häntä kiinni, eikä saatu
edes tyydyttävästi hänen ulkonäköänsäkään selville. Rintakuva ei
kumminkaan ollut kuin muutaman markan arvoinen, ja koko juttu näytti
liian vähäpätöiseltä vaatiakseen poliisin sekautumista.
"Toinen tapaus oli kumminkin vakavampi ja merkillisempikin. Se sattui
eilen illalla.
"Vähän matkaa Hudsonin puodista Kensington Roadin varrella asuu eräs
tunnettu lääkäri, tohtori Barnicot, jolla on melkein laajin toiminta
Themsin eteläpuolella. Hänen asuntonsa ja vastaanottohuoneensa ovat
Kensington Roadin varrella, mutta Lower Brixton Roadin varrella on
hänellä kirurginen laitos ja sairaala. Tämä tohtori Barnicot on
Napoleonin innokas ihailija, ja koko hänen talonsa on täynnä kirjoja
suuresta keisarista, sekä kuvia ja muistomerkkejä hänestä. Joku aika
sitten osti hän Moise Hudsonilta kaksi kipsijäljennöstä ranskalaisen
kuvanveistäjä Devinin tekemästä Napoleonin rintakuvasta. Toinen näistä
on hänen talossaan Kensington Roadin varrella ja toinen Lower Brixtonin
varrella. No niin, tullessaan huoneestaan aamulla, huomasi tohtori
Barnicot, että hänen taloonsa oli tehty murtovarkaus, mutta muuta ei
oltu otettu kuin hallissa sijaitseva Napoleonin rintakuva. Se oli viety
ulos ja särjetty puutarhan muuria vasten, sillä sieltä löytyivät
sirpaleet."
Holmes hieroi käsiään.
"Tämä kuulostaa omituiselta", sanoi hän.
"Niin, minä ajattelin, että tämä huvittaisi teitä. Mutta en ole vielä
päässyt loppuun. Tohtori Barnicotin täytyi olla sairaalassaan kello
kaksi, ja voitte ajatella hänen hämmästystään, kun hän sinne
saapuessaan huomasi ikkunan avatuksi ja näki toisenkin Napoleonin
rintakuvan sirpaleina lattialla. Kummassakaan tapauksessa ei ollut
ainoatakaan merkkiä todistamassa, oliko tämän teon tehnyt joku hullu
vai oliko sillä rikollinen tarkoitus. Sellainen on koko asia, herra
Holmes."
"Se onkin merkillinen", sanoi Holmes, "hyvin kummallinen. Saanko kysyä,
olivatko nämä molemmat rintakuvat aivan samanlaisia kuin se, joka
särjettiin herra Hudsonin puodissa?"
"Kyllä, ne oli tehty aivan saman mallin mukaan."
"Tämä vastustaa mielipidettä, että niiden särkijä on toiminut yleisen
Napoleonvihan vaikutuksesta. Kun ajatellaan, kuinka monta sataa
Napoleonin kuvaa täytyy olla koko Lontoossa, niin on jokseenkin väärin
luulla, että sellainen hulluus alkaa kolmen aivan samanlaisen
rintakuvan särkemisellä."
"Minä olen samaa mieltä", sanoi Lestrade. "Mutta huomattakoon, että
herra Hudson on ainoa taidekauppias tässä osassa Lontoota, eikä hänellä
ole moneen vuoteen ollut sellaisia Napoleonin rintakuvia myytävänä.
Vaikka siis Lontoossa voi ollakin monta sataa rintakuvaa, on hyvin
luultavaa, että muita ei ole ollut tässä piirissä, ja joku hullu siis
on voinut alkaa niistä, vai mitä luulette, tohtori Watson?"
"Tuollainen hulluus esiintyy melkein miten hyvänsä, siinä ei ole mitään
rajoja", vastasin minä. "Joku tuollainen mielijohde voi olla
henkilöllä, joka kaikissa muissa teoissaan ja toimissaan on muuten
aivan täysijärkinen.
"Joku henkilö, joka on lukenut kovin paljon Napoleonista, tai jonka
suku mahdollisesti on saanut kärsiä jotakin vääryyksiä Napoleonin
sotien aikana, voi hyvin helposti saada päähänsä jonkun tuolla tavalla
ilmenevän mielijohteen."
"Tuo ei kelpaa, rakas Watson", sanoi Holmes pudistaen päätään, "sillä
mikään mielijohde maailmassa ei voi ilmoittaa sinun omituiselle
hullullesi, missä kaikki nämä rintakuvat ovat."
"Mutta kuinka voit sen sitten selittää?"
"Minä en koetakaan sitä selittää. Minä vain huomautan, että tuon
henkilön hulluudessa on paljon järkiperäistä suunnittelua. Niinpä hän
esimerkiksi vei kuvan puutarhaan, sillä hän tiesi, että melu voisi
herättää tohtori Bernicotin perheen, jos hän särkisi sen hallissa,
jossa se oli. Minusta tuntuu tämä asia naurettavalta, mutta minä en
uskalla kohauttaa sille olkapäitäni, sitten kuin olen saanut kokea,
että pari vaikeinta ja merkillisintä juttuani ovat alkaneet hyvin
vähäpätöisellä tavalla. Muistatko, Watson, kuinka tuo kamala juttu
Abermettyn perheestä ensiksi herätti huomiotani siten, että persilja
oli vajonnut syvälle voihin eräänä hyvin kuumana päivänä? Minä en
senvuoksi hymyile teidän kertomuksellenne noista kolmesta särkyneestä
rintakuvasta, Lestrade, olenpa teille kiitollinenkin, jos annatte minun
vielä kuulla tämän jutun kehityksestä, sikäli kun jotakin vielä saatte
tietää."
Ystäväni saikin, kuten oli pyytänytkin, kuulla lisää, vieläpä paljon
pikemmin ja melkoista surullisemmassa muodossa kuin oli aavistanutkaan.
Olin juuri pukeutumassa seuraavana aamuna, kun ovelleni koputettiin ja
Holmes tuli sisään sähkösanoma kädessään. Hän luki sen ääneen:
"Tulkaa heti! 131 Pitt-katu, Kensington. Lestrade!"
"Mistä on kysymys?" kysyin minä.
"Sitä en tiedä, mutta otaksun, että tämä on tuon rintakuvajutun jatkoa.
Siinä tapauksessa on ystävämme kuvansärkijä siirtänyt toimintansa
toiseen osaan Lontoota. Kahvi on jo pöydällä, Watson, ja ajuri odottaa
portilla."
Puolessa tunnissa olimme Pitt-kadulla, joka on pieni rauhallinen katu,
ja jonka lähellä on eräs Lontoon vilkkaimpia liikkeitä. N:o 131 oli
samoin kuin naapuritalotkin hyvin matala ja teki hyvin ikävän
vaikutuksen. Saapuessamme perille, huomasimme joukon poikasia
kokoontuneen portille. Holmes vihelsi heikosti.
"Tämä on ainakin murhayritys", sanoi hän. "Mikään vähäisempi tapaus ei
voi saada lontoolaista sähkösanomapoikaa seisahtumaan. Katsohan vain
hänen pyöreitä olkapäitään ja kurotettua kaulaansa... Ja kas tässä
Watson, ylemmät portaat ovat märät ja toiset kuivat. Jälkiä tässä kyllä
on tarpeeksi. Tuossa on Lestrade, nyt saamme pian tietää kaikki."
Tarkastaja näytti vakavalta kuljettaessaan meidät vierashuoneeseen,
jossa eräs vanhanpuolinen herra, tukka harjaamattomana ja yönuttu
yllään, kiihtyneessä mielentilassa kulki edestakaisin lattialla. Hänet
esitettiin meille talon omistajaksi, herra Horace Harkeriksi, Central
Pressin toimittajaksi.
"Napoleonin rintakuvat ovat taaskin kysymyksessä", sanoi Lestrade.
"Juttu näytti teitä niin huvittavan, herra Holmes, että otaksuin teidän
haluavan tietää, että asia on nyt saanut paljon vakavamman käänteen."
"Mitä on sitten nyt tapahtunut?"
"Murha. Herra Harker, tahdotteko kertoa tälle herralle, mitä on
tapahtunut?"
Yönuttuun puettu herra tuli luoksemme kasvoillaan hyvin alakuloinen
ilme.
"Koko elämäni", sanoi hän, "olen kerännyt uutisia muista ihmisistä, ja
kun nyt jotakin oikein huomiota herättävää on sattunut minulle
itselleni, olen niin hämmentynyt, etten saa kokoon yksinkertaisinta
lausettakaan. Jos olisin tullut tänne sanomalehtimiehenä, olisin
kysellyt itseltäni ja kirjoittanut kaksi palstaa asiasta. Nyt on laita
niin, että saan kertoa tätä juttua ehtimiseen muille ihmisille,
hyötymättä siitä ollenkaan. Mutta jos teiltä, herra Holmes, saan
jotakin apua tämän selittämiseen, niin palkitsee se täydellisesti sen,
että kerron jutun vieläkin kerran."
Holmes istuutui kuuntelemaan.
"Kaikki näyttää koskevan sitä Napoleonin rintakuvaa, jonka ostin neljä
kuukautta sitten ja asetin tähän huoneeseen. Minä sain sen halvalla
Harding-veljeksiltä, joiden kauppa on aivan High-kadun aseman lähellä.
Sanomalehtityöni on useimmin suoritettava yöllä, joten voi sattua, että
istun täällä kirjoittamassa päivän valkenemiseen saakka. Kuten
esimerkiksi tänäänkin. Istuin kirjoituspöytäni ääressä eräässä
huoneessa talon yläkerroksen takaosassa, ja kello oli kolme, kun olin
kuulevinani jonkun kulkevan täällä alhaalla. Kuuntelin, mutta silloin
oli aivan hiljaista, jonka vuoksi otaksuin melun kuuluneen kadulta.
Mutta äkkiä, viisi minuuttia myöhemmin, kuului kauhea huuto, kaikkein
kamalin ääni, mitä milloinkaan olen kuullut, herra Holmes. Se tulee
kaikumaan korvissani koko elämäni. Istuin ensin paikallani aivan
jähmettyneenä kauhusta, mutta vihdoin voin ottaa uuniraudan ja lähteä
alas. Tullessani tähän huoneeseen, huomasin ikkunan olevan
selkiselällään ja näin heti, että rintakuva oli kadonnut. Mitä rosvo
sillä tekee, on minulle käsittämätöntä, sillä se oli kipsinen ja
tykkänään arvoton.
"Te voitte itsekin huomata, että rosvo mentyään tästä ikkunasta ulos,
voi pitkällä hypyllä päästä portin edessä oleville portaille. Niin on
murtovaras selvästikin tehnyt. Minä taasen menin avaamaan ovea
päästäkseni ulos sitä tietä. Tullessani pimeyteen olin kompastua
kynnyksellä makaavaan ruumiiseen. Juoksin sisään noutamaan kynttilää,
ja silloin näin, että sillä raukalla oli syvä haava kurkussa ja oli
yltäänsä veressä. Hän makasi selällään, polvet olivat hänellä koukussa
ja suu auki. Minä tulen uneksimaan siitä öisin. Ehdin puhaltaa
poliisipilliini, mutta sitten lienen pyörtynyt, sillä en muista muuta,
ja herättyäni huomasin poliisimiehen seisovan luonani eteisessä."
"Kuka tuo murhattu on?" kysyi Holmes.
"Ei ole mitään, josta sen saisimme tietää", vastasi Lestrade. "Saatte
nähdä ruumiin ruumishuoneessa, mutta me emme vielä ole saaneet tietää,
kuka hän on. Murhattu on pitkä, vankkarakenteinen, päivän paahtama,
korkeintaan kolmenkymmenen vuoden vanha mies. Hän on köyhästi puettu,
mutta ei näytä työmieheltä. Hänen vieressään olevasta verilammikosta
löydettiin veitsi. En tiedä, onko murha tehty sillä, vai oliko se
vainajan. Hänen liinavaatteissaan ei ole nimimerkkiä, eikä hänen
taskuissaan ollut mitään muuta kuin omena, nuoranpätkä, halpa Lontoon
kartta ja eräs valokuva. Tässä se on."
Se oli silmänräpäysvalokuva, joka oli otettu pienellä käsikoneella. Se
kuvasi laihaa miestä, jolla oli terävät piirteet ja paksut kulmakarvat
sekä omituisesti ulkoneva leuka.
"Ja mihin on rintakuva joutunut?" kysyi Holmes tutkittuaan tarkasti
valokuvaa.
"Sen saimme tietää vähää ennen teidän tuloanne. Se on löydetty
sirpaleina erään asumattoman talon pihalta Campden Hours Roadin
varrelta. Minä lähden sitä nyt katsomaan. Tuletteko mukaan?"
"Luonnollisesti. Katselen vain hetkisen ympärilleni täällä."
Hän tutki ikkunan ja maton.
"Hänen jalkansa ovat olleet joko tavattoman pitkät, tai on hän ollut
hyvin notkea mies. Ei ole ollut helppo päästä ikkunan luo ja avata sitä
portailta -- palaaminen taasen ei ole ollut kovinkaan vaikea. Tuletteko
mukaan katsomaan rintakuvanne jäännöksiä, herra Harker?"
Sanomalehtimies oli alakuloisena istuutunut erään pöydän ääreen.
"Minun täytyy koettaa tehdä tästä jotakin", sanoi hän, "vaikka varmaan
tiedän, että iltalehdet jo palstottain siitä kertovat. Tämä juuri
kuvaa, kuinka huono onni minulla on. Muistatteko lehterin sortumista
Doncasterilla? No, minä olin ainoa saapuvilla oleva sanomalehtimies,
mutta minun lehteni oli ainoa, joka ei sisältänyt sanaakaan asiasta,
sillä minä olin liian säikähdyksissäni voidakseni kirjoittaa siitä
mitään. Ja nyt olen taaskin tullut liian myöhään, kun on tehty murha
omassa talossani."
Kun me lähdimme, oli hän jo alkanut kirjoittaa, sillä kuulimme hänen
kynänsä rapisevan paperilla.
Rintakuvan jäännösten löytöpaikka ei ollut etäällä. Ensimmäisen kerran
saivat silmämme nähdä sen kuvan keisarista, joka näytti tuossa
tuntemattomassa herättävän niin sammumatonta vihaa. Se oli ruohostossa
rikki lyötynä. Holmes poimi siitä useita kappaleita ja tutki niitä
tarkasti. Hänen kasvojensa jännitetystä ilmeestä ja hänen hitaista
liikkeistään ymmärsin, että hän oli päässyt jäljille.
"No?" kysyi Lestrade.
Holmes kohautti olkapäitään.
"Paljon on vielä jäljellä", sanoi hän. "Ja kumminkin ... ja
kumminkin ... niin. tässä on kohtia, joista voi aloittaa tutkimisen.
Tämän yksinkertaisen kipsikuvan haltuunsa saaminen on tuon
tuntemattoman silmissä ollut arvokkaampi kuin ihmiselämä. Se on yksi
seikka. Ja sitten vielä yksi, hän ei särkenyt sitä talon sisällä eikä
sen ulkopuolella, jos nyt hänen ainoa tarkoituksensa oli sen
särkeminen."
"Tuo toinenhan yllätti hänet, ja tuskinpa hän oikein tiesi, mitä hän
tekikään."
"Niin, onhan se luultavaa. Mutta minä tahtoisin huomauttaa teille
erästä tätä taloa koskevasta seikasta."
Lestrade katsoi ympärilleen...
"Talo on asumaton, ja siitä hän tiesi, ettei häntä täällä puutarhassa
häirittäisi."
"Niin, mutta onhan tuolla etempänä tämän kadun varrella toinenkin
asumaton talo, jonka ohitse hänen on täytynyt mennä, ennen kuin hän
tuli tänne. Miksi ei hän mennyt siihen, varsinkin kun vaara jonkun
kohtaamisesta tuli sitä suuremmaksi, kuta kauemmin hän kantoi
rintakuvaa."
"Minä luovun kaikesta", sanoi Lestrade.
Holmes osoitti suoraan edessämme olevaa lyhtyä.
"Tässä hän saattoi nähdä mitä hän teki, tuolla ei", sanoi hän.
"Siinä olette oikeassa", huudahti salapoliisi. "Kun nyt ajattelen
asiaa, särjettiin tohtori Barnicotilta otettu kuva aivan hänen punaisen
yölamppunsa vieressä. Mutta mitä hyötyä on tämän tietämisestä, herra
Holmes?"
"Meidän tulee muistaa se. Vastaisuudessa voimme keksiä jotakin, johon
tämä yhtyy. Mutta mitä meidän teidän mielestänne nyt on tekeminen,
Lestrade?"
"Järjellisin keino on ehkä koettaa saada selville, kuka murhattu on. Se
ei voine olla vaikeaa. Kun olemme saaneet tietää, kuka hän on ja keitä
tovereita hänellä on ollut, niin voimme sen johdolla päättää, mitä
hänellä on voinut olla tekemistä Pitt-kadulla sekä kuka tuli häntä
vastaan ja surmasi hänet herra Harkerin portailla. Ettekö usko sitä?"
"Ehkä, vaikka minä puolestani en menettelisi siten."
"No, miten sitten?"
"Ah, älkää antako minun mitenkään vaikuttaa teihin. Minä ehdotan, että
toimitte oman suunnitelmanne mukaan ja minä samoin. Sitten voimme
verrata huomioitamme ja täydentää niitä."
"Niin, se on hyvä", vastasi Lestrade.
"Jos palaatte Pitt-kadulle, tapaatte kyllä herra Harkerin. Tervehtikää
häntä minulta ja sanokaa minun olevan varma siitä, että joku
vaarallinen mielenvikainen on käynyt hänen talossaan viime yönä."
"Mutta ettehän sitä itse uskone?" sanoi Lestrade hämmästyneenä.
"Enkö? Ehkä en", vastasi Holmes hymyillen. "Mutta, joka tapauksessa se
huvittaa herra Harkeria ja Central Pressin lukijoita. Ja nyt, Watson,
on meillä edessämme pitkä työpäivä. Hyvä olisi, herra Lestrade, jos
voisitte tulla meille Baker-kadun varrelle kello kuusi iltapäivällä. Ja
siihen asti pyydän saada pitää tämän valokuvan, joka löytyi murhatun
taskusta. On mahdollista, että pyydän teitä avukseni pienessä
yrityksessä illalla, jos nimittäin minun todistelmani sattumalta
näyttäytyvät oikeiksi. Hyvästi niin kauaksi ja onnea toimillenne?"
Holmes ja minä menimme yhdessä High-kadulle, ja siellä hän meni
Harding-veljesten puotiin, josta viimeinen rintakuva oli ostettu. Eräs
puotipalvelija ilmoitti meille, että herra Harding oli poissa kotoa,
eikä palaisi ennen kuin illalla; hän itse oli äsken tullut, eikä voinut
antaa meille minkäänlaisia tietoja. Holmesin pettymys oli suuri.
"No niin, emmehän voi odottaakaan, että kaikki kävisi niin
onnellisesti, Watson", sanoi hän vihdoin. "Me saamme nyt palata tänne
iltapäivällä hakemaan herra Hardingia. Kuten ymmärrät, tahdon saada
selville näiden rintakuvien lähtökohdan, sillä tavalla saadakseni ilmi,
onko niissä jotakin erikoista, joka aiheuttaa kaikkien niiden
rikkomisen. Menkäämme nyt herra Hudsonin luo Kensington Roadin varrelle
nähdäksemme voiko hän valaista asiaa."
Tunnin ajettuamme saavuimme toisen taidekauppiaan puotiin. Herra Hudson
oli pieni, tanakka, kasvoiltaan punakka mies, jonka käytös oli hieman
levoton.
"Niin, sir, juuri tässä pöydällä", sanoi hän. "Minun täytyy maksaa
kalliit vuokrat ja tullit ja kaikki muut, ja siten tulee joku mies
kadulta lyömään tavarat kappaleiksi. Niin, minä myin nuo kaksi
rintakuvaa tohtori Barnicottille. Mitäkö ovat? Anarkisteja, tietysti!
Muut kuin anarkistit eivät voisi saada semmoista päähänsä. Mistäkö sain
nuo rintakuvat! Jos sen tahdotte tietää, niin olen saanut ne Gelder &
Comp:lta Church-kadun varrelta Stepneystä. Se on vanha hyvämaineinen
liike tällä alalla. Montako minulla oli? Kolme -- kaksi ja yksi on
kolme, nuo, jotka tohtori Barnicot osti, ja sitten vielä se, joka
keskellä selvää päivää viskattiin alas pöydältäni. Tunnenko tuon
valokuvan? En -- kyllä, minä tunnen sen! Onhan Beppo, eräs
italialainen, jota olen käyttänyt kaikenlaiseen työhön täällä puodissa.
Hän lähti luotani viikko sitten, enkä sen jälkeen ole hänestä mitään
kuullut. En, minä en tiedä, mistä hän tuli tai mihinkä hän joutui.
Minulla ei ollut mitään muistutettavaa häntä vastaan sinä aikana, kun
hän oli täällä. Hän luopui paikastaan paria päivää ennen kuin rintakuva
särjettiin."
"Tämä on selvästikin kaikki, mitä voimme saada tietää Moise
Hudsonilta", sanoi Holmes tullessamme puodista. "Olihan Beppon nimi
joka tapauksessa tämän ajoretken arvoinen. Menkäämme nyt etsimään
Gelder & Comp:ia! Ihmettelen, ellemme sieltä saa jotakin johtoa."
Nopeaa vauhtia ajoimme hienon Lontoon ohitse, Lontoon teatterien,
Lontoon suurten hotellien, Lontoon liikepaikkojen ohitse ja vihdoin
tulimme laivatelakoiden sivu erääseen esikaupunkiin, jossa on
satatuhatta asukasta. Sen leveältä pääkadulta, jonka varrella ennen
rikkaat City-kauppiaat asuivat, löysimme etsimämme kuvanveistoliikkeen.
Sen ulkopuolella oli piha, joka oli täynnä muistomerkkejä ja muuta
sellaista, ja siihen kuului suuri huone, jossa viisikymmentä työmiestä
puuhaili. Pitkäkasvuinen, vaaleatukkainen saksalainen johtaja otti
meidät hyvin kohteliaasti vastaan ja antoi selviä, varmoja vastauksia
Holmesin kysymyksiin. Silmäys kirjoihin osoitti, että oli valmistettu
sata kipsijäljennöstä Devinin Napoleoninkuvasta, ja nuo kolme,
jotka puoli vuotta sitten oli lähetetty Hudsonin taidekauppaan,
muodostivat puolet yhdestä "ryhmästä", jonka toinen puoli oli lähetetty
Harding-veljeksille Kensingtoniin. Nämä kuusi olivat varmasti
samallaisia kuin muutkin. Saksalainen ei voinut keksiä syytä, miksi
tahdottiin hävittää juuri ne, ja nauroi niin järjettömälle ajatukselle.
Tehtaanhinta oli kuusi shillinkiä, mutta jälleenmyyjät saivat
kaksitoista tai enemmänkin. Rintakuva oli kokoonpantu kahdessa
valinmuotissa, yksi kumpaakin kasvojen puoliskoa varten. Tämän työn
tekivät tavallisesti italialaiset siinä huoneessa, jossa nyt olimme.
Kun valaminen oli tehty, asetettiin kuvat erään huoneen ulkopuolella
olevalle pöydälle kuivamaan ja sitten ne siirrettiin varastoon. Muuta
hän ei voinut sanoa.
Mutta sitten sai hän nähdä valokuvan, ja sillä oli hyvin omituinen
vaikutus häneen. Hän tuli tummanpunaiseksi vihasta ja kulmakarvat
rypistyivät kokoon hänen aitosaksalaisten sinisten silmiensä päällä.
"Ah, tuoko roisto!" huudahti hän. "Niin, hänet kyllä hyvin tunnen. Tämä
on aina ollut hyvin arvossapidetty toiminimi, ja ainoan kerran, jolloin
poliisi sekautui asioihimme, tapahtui se tuon vintiön vuoksi. Se sattui
enemmän kuin vuosi sitten -- hän puukotti erästä toista italialaista
kadulla ja tuli tänne poliisit kintereillään sekä vangittiin täällä.
Beppo oli hänen nimensä, sukunimeä en tiedä. Se oli vallan oikein
minulle, että sain ikävyyksiä hänen tähtensä, koska olin ottanut hänet
työhöni; noiden kasvojen olisi pitänyt varoittaa minua. Mutta hän oli
kumminkin minun parhaita työmiehiäni."
"Minkä rangaistuksen hän sai?"
"Hän pääsi yhdellä vuodella, sillä hänen puukottamansa mies toipui
jälleen. Hän on varmaankin taasen vapaalla jalalla, mutta tänne ei hän
ole uskaltanut astua jalallaankaan. Eräs hänen serkuistaan on täällä
työssä ja hän voi varmaankin ilmoittaa teille, missä hän on."
"Ei, ei", huudahti Holmes, "älkää puhuko sanaakaan serkulle, sitä
pyydän teiltä! Tärkeä asia on kysymyksessä ja kuta enemmän siihen
syvennyn, sitä suurempiarvoiseksi näyttää se tulevan. Kun katsoitte
kassakirjaan, huomasin minä, että myitte nuo rintakuvat kolmantena
päivänä kesäkuuta viime vuonna. Voitteko sanoa minulle, milloin Beppo
vangittiin?"
"Sen saan helposti selville kirjoistani. Katsotaanpa, hän sai palkkansa
toukokuun 20 päivänä."
"Kiitos", sanoi Holmes. "Nyt en kauemmin tahdo kuluttaa aikaanne."
Kiitettyämme vielä saksalaista ja pyydettyämme häntä olemaan
ilmaisematta mitään meidän kyselyistämme, lähdimme me pois.
Päivä oli pitkälle kulunut ennen kuin ehdimme syömään erääseen
ravintolaan. Sisäänastuessamme ostimme sanomalehden, jossa oli
"Huomiota herättävä murha. Murhaaja hullu", ja se osoitti, että herra
Harker oli kuin olikin onnistunut saamaan jotakin kokoon asiasta.
Kahden palstan pituudelta oli siinä mitä pöyristyttävimpiä kuvauksia
murhatapauksesta. Holmes asetti sanomalehden syrjään leipäkoria vasten
ja luki syödessään. Pari kertaa nauroi hän itsekseen.
"Tämä on erinomaista, Watson", sanoi hän. "Kuulehan vain: 'Lohdullista
on tietää, ettei voi olla erilaisia mielipiteitä tästä surkeasta
tapauksesta sen jälkeen kuin herra Lestrade, eräs poliisikuntamme
etevimpiä jäseniä, ja hyvin tunnettu yksityissalapoliisi herra Sherlock
Holmes ovat yksimielisiä siitä, että se omituinen tapahtumain jakso,
joka on saanut niin kamalan käänteen, on kotoisin jonkun hullun eikä
rikoksentekijän hämmentyneistä aivoista.' Sanomalehdistö on hyödyllinen
laitos, Watson, kun vain osaa sitä käyttää. Jos olet jo lopettanut,
lähdemme taaskin Kensingtoniin kuulemaan, mitä Harding-veljeksillä on
kerrottavaa."
Veljekset Harding-nimisen toiminimen perustaja oli vilkas, valpas ja
pirteä pieni herra, jolla oli sangen sukkela kieli.
"Kyllä sir, olen jo lukenut asian iltalehdistä. Herra Horace Harker
osti meiltä rintakuvan pari kuukautta siteen. Me tilasimme kolme
samanlaista kuvaa Gelder & Comp:lta ja ne on kaikki myyty. Minnekö? Sen
voin teille heti sanoa, kunhan vain ehdin silmätä kirjoihini.
Ensimmäinen myytiin herra Harkerille kuten tiedätte, toinen herra
Josiah Brownille, Labarnum Hodge, Chiswick, ja kolmas herra
Sanderfordille, Lower Grove Road, Reading. En, minä en ole milloinkaan
nähnyt miestä, jota tuo kuva esittää. Muussa tapauksessa en olisi
voinut häntä unhottaa, sillä rumempia kasvoja tuskin olen nähnyt. Josko
meillä on italialaisia palveluksessamme? Niitä on montakin työmiestemme
joukossa. Te voitte kyllä silmätä tähän kassakirjaan, jos tahdotte,
meillä ei ole mitään syytä pitää sitä salassa. Niin, tämä on
merkillinen juttu ja sangen huvittavaa olisi saada tietää, onko teidän
tutkimuksillanne oleva mitään tuloksia."
Herra Hardingin puhuessa oli Holmes tehnyt useita muistiinpanoja ja hän
näytti tyytyväiseltä saamiinsa tietoihin. Mutta hän ei kumminkaan
sanonut mitään muuta kuin, että meidän tuli kiirehtiä ehtiäksemme
kotiin kello kuudeksi, jolloin meidän piti tavata Lestradea. Kun
ehdimme perille, oli tarkastaja kumminkin siellä ennen meitä. Hän kulki
levottomana edestakaisin lattialla, eivätkä hänenkään tutkimuksensa
näyttäneet olleen turhia.
"No", sanoi hän, "oletteko onnistunut hyvin, herra Holmes?"
"Meillä on ollut paljon tekemistä, emmekä ole työskennelleet
menestyksettä", vastasi ystäväni. "Olemme käyneet kummankin
taidekauppiaan luona sekä siinä tehtaassa, jossa kuvat on valmistettu,
ja minä tiedän nyt, mistä nuo rintakuvat ovat lähtöisin."
"Kuvatko!" huudahti Lestrade. "Niin teillähän on omat menettelytapanne,
herra Holmes, enkä minä voi sanoa niistä mitään, mutta luulen kumminkin
käyttäneen päiväni paremmin kuin te. Olen saanut selville, kuka
murhattu on."
"Todellako?"
"Ja tiedän murhan syyn."
"Suurenmoista!"
"Meillä on eräs tarkastaja, jonka tehtävänä on pitää silmällä
italialaisten asuntopaikkoja. No, murhatulla oli katolilainen taikakalu
kaulassaan, ja tuo seikka, samoin kuin hänen tumma ihonsa, saattoivat
minut otaksumaan hänet etelämaalaiseksi. Tarkastaja Hill tunsi hänet
heti. Hän on Pietro Venucci Neapelista, ja on ollut Lontoon pahimpia
puukottajia. Hän kuuluu maffian-liittoon, joka kuten tunnette, on
salainen valtiollinen puolue, joka ei kammoksu murhiakaan päästäkseen
päämääräänsä. Nyt voinette huomata, kuinka asia alkaa selvitä! Tuo
toinen on varmaankin myös italialainen ja maffian jäsen. Hän on kai
rikkonut sääntöjä vastaan jollakin tavalla. Pietro on lähetetty häntä
etsimään. Luultavasti esittää murhatun taskusta löytämämme valokuva
tuota toista, ja Pietrolla täytyi olla se, voidakseen varmaan tuntea
kysymyksessä olevan henkilön. Hän pääsee uhrinsa jäljille, näkee hänen
menevän erääseen taloon ja odottaa häntä ulkopuolella. Taistelussa hän
kumminkin itse saa kuoliniskun. Mitä arvelette, herra Holmes?"
"Erinomaista, Lestrade, erinomaista", sanoi hän. "Mutta minä en ole
vielä saanut selville, miksi rintakuvat on särjetty."
"Rintakuvatko! Niitä ette voi saada päästänne. Sehän ei ole mitään,
siitä saa hän korkeintaan kuusi kuukautta. Meidän on syytettävä häntä
murhasta, ja minulla ovat kaikki langat käsissäni."
"Ja mihin ensiksi ryhdytte?"
"Lähden yksinkertaisesti Hillin seurassa ltalialaiskortteliin etsimään
sitä, jota tuo valokuva esittää, ja vangitsen hänet murhasta. Tuletteko
meidän mukaamme?"
"En luule tulevani. Kuvittelen voivamme saavuttaa tarkoituksemme paljon
yksinkertaisemmalla tavalla. Minä en voi sanoa sitä varmasti, koska se
riippuu -- niin, se riippuu eräästä asiasta, jota on meidän kokonaan
mahdoton valvoa. Mutta minä toivon -- minä voin itse asiassa uskaltaa
kaksi yhtä vastaan -- että saamme miehemme kiinni tänä iltana, jos
tahdotte tulla meidän mukaamme, Lestrade."
"Italialaiskortteliinko?"
"Ei, Chiswickiin, niin on osoite. Jos te seuraatte minua sinne tänä
iltana, Lestrade, niin minä tulen huomenna teidän mukananne
italialaiskortteliin, ja silloinhan ei ole mitään vahinkoa tapahtunut.
Mutta nyt tarvitsemme ensin nukkua pari tuntia, sillä minä en aio
lähteä ennen kuin kello yksitoista illalla, emmekä varmaankaan ehdi
takaisin ennenkuin aamulla. Te syötte päivällistä kanssamme, Lestrade,
ja sitten saatte tuon sohvan haltuunne, kunnes on aika lähteä. Tahdotko
sinä, Watson, nyt lähettää noutamaan pikalähettiä, sillä minun täytyy
kirjoittaa eräs kirje, joka on heti lähetettävä."
Holmes vietti illan penkomalla vanhoja sanomalehtikasoja vinnillä. Kun
hän vihdoinkin tuli alas, loistivat hänen silmänsä voitonriemusta,
mutta hän ei sanonut mitään. Minä puolestani olin askel askeleelta
seurannut hänen kulkuansa tässä omituisessa tapauksessa, mutta vaikka
en ymmärtänytkään, mihin hän tahtoi tulla, saatoin kumminkin käsittää,
että Holmes otaksui tuon kummallisen rikollisen yrittävän saada
käsiinsä molemmat jäljellä olevat rintakuvat, joista toinen oli
Chiswickissä. Retkemme tarkoitus oli varmaankin vangita hänet itse
työssä ja minä ihmettelin ystäväni viisasta menettelyä, koska hän
sanomalehdissä päästi julkisuuteen tiedon väärästä otaksumisesta
saadakseen itse häiritsemättä seurata suunnitelmaansa. Minä en
kummastunut, kun Holmes kehoitti minua ottamaan revolverin mukaani.
Itsekin hän oi aseilla varustettu.
Kello yksitoista olivat vaunut portin edessä. Ajoimme vähän matkaa
Hammersmith-sillan toiselle puolelle. Siinä sai ajuri käskyn odottaa.
Lyhyt kävely vei meidät eräälle kadulle, jota reunustivat pienet,
yksinäiset rakennukset, joilla kullakin oli edessään pieni puutarha.
Erään lyhdyn valossa luimme portin päältä: "Villa Laburnum." Talon
asukkaat olivat nähtävästi kaikki menneet levolle, sillä koko talo oli
pimeä, lukuunottamatta erästä heikkoa valoa, joka säteili ulko-oven
yläpuolella olevasta ikkunanruudusta. Aita, joka erotti puutarhan
kadusta, loi synkän varjon sisäänpäin, ja siihen me pysähdyimme.
"Pelkään, että saamme odottaa kauan", kuiskasi Holmes. "Saamme kiittää
onneamme, ettei sada. En edes usko, että me uskallamme tupakoidakaan
aikamme kuluksi. Mutta varmaan saammekin vaivamme palkituksi sitten."
Odotuksemme ei tullutkaan pitkälliseksi. Se keskeytyi hyvin omituisella
tavalla. Aivan äkkiä, hiljaisimmankaan äänen meitä varoittamatta,
aukeni portti ja pieni tumma olento riensi sisään, notkeasti ja
nopeasti kuin apina. Näin hänen kulkevan ovesta tulevan valon ohitse ja
katoavan talon mustaan varjoon. Sitten seurasi pitkä odotus, jolloin
tuskin uskalsimme hengittää. Senjälkeen kuului heikko, nariseva ääni;
avattiin joku ikkuna. Melu lakkasi ja taaskin seurasi pitkä
äänettömyys. Mies oli päässyt taloon. Näimme valon tuikkivan parista
ikkunasta.
"Menkäämme avatun ikkunan luo ja vangitkaamme hänet, kun hän tulee
ulos", kuiskasi Lestrade.
Mutta ennen kuin olimme ehtineet liikkua, oli hän palannut. Kun hän
saapui valoon, huomasimme hänen kantavan jotakin valkeata esinettä
kainalossaan. Äänettömyys teki hänet rohkeaksi. Hän kääntyi meihin
selin, iski taakkansa maahan ja seuraavassa hetkessä kuului rasahtava
ääni. Hän oli niin kiintynyt hävitystyöhönsä, ettei hän kuullut
askeleitamme, kun hiivimme ruohokentän yli. Tiikerihypyllä syöksyi
Holmes äkkiä hänen päälleen ja sekuntia myöhemmin olimme Lestrade ja
minä panneet hänelle käsiraudat. Kun käänsimme hänet, tunsin minä hänen
kamalan rumat, raivon vääristämät kasvonsa samoiksi, joita valokuva
esitti.
Mutta Holmes ei kiinnittänyt mitään huomiota vankiin, vaan alkoi
sensijaan huolellisesti tutkia esinettä, jonka mies oli tuonut ulos. Se
oli aivan samanlainen Napoleonin rintakuva kuin aamulla näkemämme.
Holmes tutki joka sirpaletta valoa vasten, mutta mitään merkillistä
niissä ei näkynyt. Hän oli juuri lakannut tästä, kun ulko-oven päällä
oleva ikkuna tuli täydelleen valaistuksi. Ovi aukenikin ja talon
isäntä, rehevä, tyynen näköinen mies, puettuna vain paitaan, housuihin
ja tohveleihin, näyttäytyi kynnyksellä.
"Herra Josiah Brown?" sanoi Holmes.
"Niin, minä se olen, ja te olette luultavasti herra Sherlock Holmes?
Sain kirjeenne pikalähetiltä ja olen tehnyt juuri siten kuin käskitte.
Me suljimme kaikki ovet sisäpuolelta ja olimme hiljaa. Minua ilahduttaa,
että otitte kiinni tuon konnan. Ettekö tahdo tulla sisään nauttimaan
hieman virvokkeita?"
Mutta Lestrade tahtoi saada vankimme pian turvalliseen paikkaan, jonka
vuoksi heti lähdimme paluumatkalle. Vankimme ei sanonut mitään,
tuijotti vain meihin takkuisen tukkansa alta, ja kerran kun käteni
joutui lähelle häntä, yritti hän purra sitä niinkuin vihainen susi.
Viivyimme poliisikonttorissa, kunnes olimme saaneet tietää, ettei
vangilla ollut muuta päällään kuin pari shillinkiä rahaa ja veitsi,
jonka pää oli verinen.
"Hill tuntee tuonkaltaisen väen", sanoi Lestrade, kun meidän piti erota
hänestä. "Saattepa nähdä, että minun arveluni maffiasta on oikea. Mutta
minä olen teille joka tapauksessa erittäin kiitollinen siitä nopeasta,
taitavasta tavasta, jolla vangitsitte hänet. Minä en vielä voi oikein
sitä ymmärtää."
"Aika on vähän myöhäinen selitysten antamiseen", vastasi Holmes.
"Sitäpaitsi on minulla pari pikku seikkaa vielä jäljellä, ja tämä
tapaus ansaitsee kyllä tulla viedyksi perille asti. Mutta jos tahdotte
tulla minun luokseni kello kuusi huomenna, niin luulenpa olevani
tilaisuudessa näyttämään teille, ettette ole päässyt täyteen selvyyteen
tässä jutussa, jolla ei ole vertaistaan rikosten aikakirjoissa. Ja jos
ensinkään annan sinulle lupaa enää merkitä muistiin ainoatakaan minun
ratkaisemistani arvoituksista, Watson, niin tämä juttu kuudesta
Napoleonin rintakuvasta hyvin tulee puoltamaan paikkaansa sinun
tarinoissasi."
Kun kohtasimme toisemme seuraavana iltapäivänä oli Lestradella useampia
tietoja annettavana vangista. Hänen nimensä oli Beppo, sukunimi
tuntematon. Hän oli italialaiskorttelissa hyvin tunnettu roisto,
joka oli ennen kunniallisesti elättänyt itsensä kuvanveistotyöllä,
mutta sitten joutunut harhateille ja nyt istunut vankilassa kaksi
kertaa, ensi kerran varkaudesta ja toisen kerran, kuten tiesimme,
puukottamisesta. Hän puhui englannin kieltä täydellisesti. Vielä ei
tiedetty, miksi hän oli särkenyt rintakuvat, ja hän kieltäytyi
antamasta mitään tietoja siitä. Mutta poliisi otaksui, että hän itse
oli ne valmistanut, koskapa hän oli ollut Gelder & Comp:in työssä.
Kaikkia näitä tietoja, jotka oikeastaan eivät olleet uusia Sherlock
Holmesille, kuunteli hän kohteliaalla huomaavaisuudella. Mutta minä
tunsin ystäväni hyvin ja huomasin, että hänen ajatuksensa olivat
kaukana, ja hänen kasvoillaan, niiden tavallisen tyyneyden alla, ilmeni
epävarmuutta ja odotusta. Äkkiä kumminkin hänen katseensa kirkastui,
kuului soitto ovelta ja pian senjälkeen astui tulija sisään. Hän oli
vanhanpuolinen herra, jolla oli harmahtava poskiparta ja punakat
kasvot. Kädessään oli hänellä vanhanmallinen matkalaukku, jonka hän
asetti pöydälle.
"Onko herra Sherlock Holmes kotona?"
Ystäväni kumarsi hymyillen.
"Herra Sandeford Readingistä, otaksun?"
"Niin, minä tulen kyllä hieman myöhään, mutta se on junan syy. Te
olette kirjoittanut minulle eräästä rintakuvasta, joka on minun
hallussani."
"Niin olen."
"Minulla on tässä teidän kirjeenne. Sanotte tahtovanne maksaa minulle
kymmenen puntaa siitä Devinen Napoleonkuvan jäljennöksestä, joka
minulla on?"
"Niin, aivan oikein."
"Minä aivan hämmästyin saatuani kirjeenne, sillä en voi ymmärtää,
kuinka te tiedätte, että tuo kuva on minulla."
"Voin käsittää teidän kummastuksenne, mutta selitys on hyvin
yksinkertainen: Herra Harding, joka möi teille viimeisen jäljennöksen,
ilmoitti osoitteenne minulle."
"Ah, niinkö! Sanoiko hän, mitä minä siitä olin maksanut?"
"Ei."
"Mutta minä olen rehellinen mies, vaikka minulla ei olekaan runsaasti
rahaa. Minä olen maksanut rintakuvasta vain viisitoista shillinkiä, ja
se täytyy mielestäni teidän tietää, ennen kuin minä otan teiltä siitä
kymmenen puntaa."
"Tuo tuottaa teille kunniaa, herra Sandeford, mutta minä pysyn
kumminkin teille antamassani tarjouksessa."
"Siinä tapauksessa kiitän teitä paljon, herra Holmes. Olen ottanut
kuvan mukaani, kuten pyysitte."
Hän avasi matkalaukun, ja nyt me saimme nähdä eheän kappaleen sitä
rintakuvaa, jonka jo niin usein olimme nähneet särjettynä.
Holmes otti taskustaan kirjoitetun paperin ja laski kymmenen punnan
setelin sen vieren pöydälle.
"Tahtoisitteko hyväntahtoisesti allekirjoittaa tämän paperin, herra
Sandeford, näiden kahden todistajan läsnäollessa? Se sisältää
ainoastaan, että te luovutatte kaikki oikeudet rintakuvaan minulle.
Tämä on vain järjestyksen vuoksi, sillä eihän milloinkaan tiedä, mitä
voi tapahtua. Tuhansia kiitoksia, herra Sandeford! Olkaa hyvä, tässä
ovat rahat. Hyvää yötä!"
Kun herra Sandeford oli mennyt, ryhtyi Holmes hyvin omituisiin puuhiin.
Hän otti eräästä laatikosta puhtaan valkoisen liinan ja levitti sen
pöydälle. Sitten asetti hän rintakuvan liinan päälle ja vihdoin löi hän
raskaalla kepillänsä kuvaa voimakkaasti päähän. Kuva särkyi sirpaleiksi
ja Holmes tarkasteli niitä innokkaasti, kunnes hän huudahtaen
voitonriemusta otti yhden sirpaleen, johon joku pyöreä esine oli
leivottu ikäänkuin manteli leipään.
"Hyvät herrat", sanoi hän, "sallikaa minun näyttää teille Borgia-suvun
kuuluisaa mustaa helmeä."
Lestrade ja minä istuimme hetken aivan mykkinä, mutta äkkiä aloimme me
saman vaiston ohjaamina taputtaa käsiämme, ikäänkuin hyvin suoritetulle
taidetempulle. Holmesin muuten niin kalpeille poskille oli ilmestynyt
puna; hän ei tässä silmänräpäyksessä ollut vain terävä pää, vaan
myöskin tarpeeksi ihminen voidakseen tuntea iloa ihailusta ja
ylistyksestä. Hänen ylpeän, vaatimattoman luonteensa kaltaista oli
muutenkin, että hän vieroi yleisön tunnustusta, mutta lämpeni ystävän
kiitoksesta.
"Niin", sanoi hän, "tämä on kuuluisin helmi, mitä maailmassa on, ja
minä olen nyt onnistunut askel askeleelta seuraamaan sitä tuohon
rintakuvaan saakka aikain Colonnan ruhtinaan makuuhuoneesta Daere
Hotellista, josta se katosi. Te muistatte kyllä, Lestrade, mitä
huomiota tämän kallisarvoisen helmen katoaminen herätti ja myöskin
muistatte Lontoon poliisien turhat ponnistukset sen löytämiseksi.
Minun apuani myöskin pyydettiin, mutta minä en mitenkään voinut
saada selvyyttä asiaan. Epäluulot kohdistuivat ruhtinattaren
kamarineitsyeesen, joka oli italialainen, ja saatiinkin selville, että
hänellä oli veli Lontoossa, mutta emme onnistuneet saamaan tietoa
siitä, oliko heillä jotakin yhteyttä keskenään. Tytön nimi oli Lucretia
Venucci, enkä minä nyt ensinkään epäile, että murhattu oli hänen
veljensä Pietro. Tutkiessani vanhoja sanomalehtiä siltä ajalta
huomasin, että hän katosi kahta päivää ennen Beppon vangitsemista
eräästä väkivaltaisesta teosta Gelder & Comp:in luona, jossa nämä
rintakuvat valmistettiin. Nyt voitte seurata tapahtumain kulkua, vaikka
päinvastaisessa järjestyksessä kuin minä ne näin. Helmi oli Beppon
hallussa. Hän lienee varastanut sen Pietrolta; hän oli ehkä tämän
rikostoveri tai välittäjä Pietron ja hänen sisarensa välillä.
"Pääasia on kumminkin, että helmi oli hänellä ja se oli hänen mukanaan
silloin, kun poliisi ajoi häntä takaa. Hän syöksyi työhuoneeseensa ja
tiesi, että hänellä oli vain pari minuuttia aikaa kätkeäkseen
kalleutensa, joka pian olisi tarkastuksessa löydetty. Kuusi Napoleonin
rintakuvaa oli juuri asetettu kuivamaan. Yksi niistä oli vielä pehmeä.
Beppo, joka oli taitava työmies, tarvitsi vain silmänräpäyksen
tehdäkseen reijän märkään kipsiin, pistääkseen helmen sinne ja
sulkeakseen aukon. Sehän oli erinomainen piilopaikka, jota ei kukaan
voinut keksiä. Mutta sitten Beppo tuomittiin vuodeksi vankeuteen, ja
sillä aikaa myytiin nuo kuusi rintakuvaa eri tahoille Lontoota, eikä
hän tiennyt, missä niistä aarre oli kätkettynä. Siitä saattoi hän
päästä selvyyteen ainoastaan särkemällä ne kaikki. Ja hän ryhtyi
viipymättä työhön. Eräältä serkultaan, joka oli työssä Gelderillä, sai
hän tietää, mihin nuo kuusi rintakuvaa oli myyty. Sitten hän pääsi
työhön Moise Hudsonille ja saattoi siten löytää ja hävittää kolme
niistä. Eräältä Harding-veljesten puotipalvelijalta sai hän tiedon
muista rintakuvista. Ensin lähti hän Harkerin taloon ja kohtasi siellä
Pietron, joka vaati häntä edesvastuuseen helmestä. Riidellessään hänen
kanssaan on Beppo surmannut rikostoverinsa."
"Mutta miksi tämä piti taskussaan hänen valokuvaansa?"
"Saadakseen hänet käsiinsä, tiedustelemalla häntä muilta. Murhan
jälkeen otaksuin minä, että Beppo mieluummin kiiruhtaisi toimiaan kuin
vitkastelisi pelosta, että poliisi saisi tiedon hänen salaisuudestaan.
Luonnollisesti en voinut tietää, löysikö hän jo helmen siitä kuvasta,
jonka Harker oli ostanut; minä en edes ollut varma siitähän, että tästä
helmestä oli kysymys, mutta selvää oli minusta, että hän etsi jotakin,
koskapa hän vei pois rintakuvat ennen kuin hän ne särki. Nyt oli kaksi
kuvaa jäljellä, ja helpostihan saattoi otaksua, että hän ensin etsisi
sen, joka oli Lontoossa. Minä annoin talon asukkaille varoituksen
estääkseni vielä yhtä murhaa tapahtumasta. Tällä kertaa onnistuimme
vangitsemaan hänet, ja nyt olin varma siitä, että helmestä oli kysymys.
Murhatun nimihän vielä enemmän vahvisti minun uskoani. Nyt olisi vain
yksi rintakuva jäljellä, ja siinä täytyi helmen olla. Minä olen teidän
läsnäollessanne ostanut sen omistajaltaan ja tässä se on."
Me istuimme hetken ääneti.
Vihdoin vastasi Lestrade:
"Minä olen nähnyt teidän käsittelevän monta mutkikasta asiaa, herra
Holmes, mutta milloinkaan ennen en ole nähnyt taitavampaa ratkaisua. Me
emme vähintäkään kadehti teitä Scotland Yardissa, ei päinvastoin, me
olemme ylpeät teistä, ja jos tulisitte sinne huomenna, ei olisi ketään
vanhimmasta tarkastajasta alkaen nuorimpaan poliisimieheen saakka, joka
ei pitäisi kunnianaan saada puristaa teidän kättänne."
"Kiitos!" sanoi Holmes. "Kiitos!"
Ja kun hän kääntyi, näytti hän minusta olevan enemmän liikutettu kuin
milloinkaan ennen. Hetken päästä oli hän kumminkin yhtä tyyni ja kylmä
kuin tavallisesti.
"Pane helmi kassakaappiin, Watson", sanoi hän, "ja hae esiin
Cook-Singletonin väärennysjuttua koskevat paperit. Hyvästi, Lestrade!
Jos saatte jonkun uuden jutun haltuunne, annan mielihyvällä parhaan
kykyni mukaan teille neuvoja."