"Onko herra Trelawney Hope kotona?"
"Hän tulee kello 12.15."
Holmes katsoi kelloaan.
"Siis neljännestunnin kuluttua", sanoi hän. "Hyvä, minä odotan."
Kamaripalvelija sai tuskin oven suljetuksi jälkeensä, kun Hilda rouva
jo oli polvillaan Holmesin jalkojen juuressa ja ojensi kätensä häntä
kohtaan kyynelten vieriessä; pitkin hänen kauniita kasvojaan.
"Oi, säästäkää minua, herra Holmes! Säästäkää minua!" rukoili hän
epätoivoissaan. "Älkää taivaan nimessä sanoko sitä hänelle! Minä
rakastan häntä niin suunnattomasti, etten soisi pienimmänkään varjon
himmentävän hänen elämäänsä, ja minä tiedän, että tämä murtaisi hänen
jalon sydämensä!"
Holmes nosti hänet seisomaan. "Olen kiitollinen teille, rouva, että
vaikkapa aivan viime hetkessä, tulitte järkiinne. Nyt emme saa hukata
sekuntiakaan. Missä on kirje?"
Rouva riensi pulpettinsa luo, avasi sen ja otti sieltä pitkän sinisen
kirjekuoren.
"Tässä se on, herra Holmes. Kumpa en milloinkaan olisi sitä nähnyt!"
"Millä tavalla annamme sen takaisin?" mumisi Holmes. "Joutuin, joutuin!
Meidän on mietittävä joku keino. Missä on hänen salkkunsa?"
"Makuuhuoneessa."
"Sepä sattui onnellisesti. Joutukaa rouva ja hakekaa se tänne!"
Minuuttia myöhemmin saapui hän takaisin punainen salkku kädessään.
"Millä tavalla aukaisitte sen ensikerralla? Onko teillä toinen avain?
-- Niin luonnollisesti teillä on. Avatkaa se, tehkää hyvin!"
Hilda rouva veti poveltaan pienen avaimen. Salkku avattiin. Se oli
täynnä papereita. Holmes pisti sinisen kirjekuoren syvälle muiden
asiapaperien joukkoon. Salkku lukittiin ja vietiin makuuhuoneeseen.
"Kaikki on nyt sitä myöten valmista", sanoi Holmes, "ja meillä on vielä
kymmenen minuuttia aikaa. Olen mennyt pitkälle teitä suojellessani,
Hilda rouva. Olkaa hyvä ja vastapalvelukseksi kertokaa tässä
odottaessamme, mikä oli todellinen aihe tähän perin omituiseen tekoonne
-- mutta peittelemättä."
"Herra Holmes, kerron teille kaikki", huudahti rouva. "Oi, herra
Holmes, ennen antaisin oikean käteni kuin tuottaisin hänelle
pienintäkään surua! Ei koko Lontoossa ole yhtään naista, joka
rakastaisi miestänsä niinkuin minä ja kuitenkin -- jos hän tietäisi
miten minun on ollut pakko näin menetellä, ei hän milloinkaan antaisi
sitä minulle aneeksi, sillä hänen oma kunniantuntonsa on niin suuri,
ettei hän voi koskaan unhottaa tai antaa anteeksi toisten vikoja.
Auttakaa minua, herra Holmes! Onneni, hänen onnensa, meidän elämämme on
kyseessä."
"Joutukaa, rouva, aika kuluu!"
"Kaikkeen on syynä eräs kirje, herra Holmes, varomaan kirje,
kirjoitettu ennen naimistamme, lapsellinen kirje, rakastuneen tytön
kirje. En sillä mitään pahaa tarkoittanut, mutta kuitenkin olisi hän
pitänyt sitä rikollisena. Jos hän olisi saanut lukea tuon kirjeen,
olisi hänen luottamuksensa minuun hävinnyt ainaiseksi. Vuosia on
kulunut siitä, kun sen kirjoitin. Luulin jo koko asian joutuneen
unholaan. Silloin kuulin tuolta mieheltä, Lucasilta, että hän oli
saanut kirjeen käsiinsä ja hän aikoi antaa sen miehelleni. Rukoilin
häntä olemaan armollinen. Hän vastasi antavansa kirjeen minulle vain
sillä ehdolla, että hankkisin hänelle erään asiakirjan, jonka näön hän
selitti minulle, ja joka oli mieheni salkussa. Hänen vakoojansa oli
kertonut sen hänelle ja sanonut missä kirje on. Hän vannoi, ettei se
tuottaisi miehelleni mitään ikävyyksiä. Ajatelkaa itseänne asemassani,
herra Holmes! Mitä olisinkaan voinut tehdä?"
"Puhua miehellenne asiasta."
"Minä en voinut, herra Holmes. Minä en voinut! Toiselta puolelta uhkasi
minua täydellinen häviö ja toiselta puolelta, niin kauheana kuin
pidinkin mieheni paperien, ja päälle päätteeksi valtiollisten
anastamista, en käsittänyt seurauksia, jota vastoin kuitenkin
liiaksi selvään tajusin, mikä uhkasi rakkauttamme ja keskinäistä
luottamustamme. Ja niin tein minä sen, herra Holmes! Otin vahaan kuvan
hänen avaimestaan, Lucas hankki minulle toisen ja sillä avasin salkun.
Otin kirjeen ja vein sen Lucasille."
"Mitä tapahtui hänen luonaan rouva?"
"Kolkutin ovelle, kuten olimme sopineet. Kun Lucas avasi, jätin oven
raolleen jäljestäni, sillä minua peloitti olla kahden hänen kanssaan.
Muistan erään naisen seisseen ulkopuolella, kun menin sisään. Asiamme
oli pian selvitetty. Kirjeeni oli hänen kirjoituspöydällään; annoin
hänelle asiapaperin ja hän minulle kirjeen. Silloin kuulin jonkun
kulkevan ovessa ja tulevan portaita ylös. Lucas hyppäsi pöydän äärestä,
käänsi kiireesti mattoa, kätki asiapaperin salaiseen kätköön lattiassa
ja levitti maton paikoilleen. Silloin astui nainen sisään. Mitä sen
jälkeen tapahtui, on minusta kuin kauheaa unennäköä. Muistan naisen,
jolla oli synkkä, raivoava katse, ja joka huusi ranskankielellä:
'Luuloni ei ollut turhaa. Viimeinkin tapasin sinut yhdessä hänen
kanssaan!' -- Sitten syntyi hurja tappelu. Näin Lucasin liehuvan tuoli
kädessään, veitsi kiilsi naisen kädessä. Hyökkäsin ulos huoneesta
päästäkseni näkemästä tätä kauheaa näytelmää ja juoksin yhtä päätä
kotiin; seuraavana aamuna näin sanomalehdistä, miten se oli päättynyt.
-- Olin onnellinen sinä yönä, sillä olin saanut kirjeeni takaisin, enkä
silloin vielä tiennyt mitään seurauksista.
"Sain tietää samana aamuna, että olin vaihtanut pahan vieläkin
pahempaan. Mieheni epätoivo, että asiapaperi oli hävinnyt, viilsi
sydäntäni. Tuskin voin pidättäytyä heti heittäytymästä hänen
jalkoihinsa ja tunnustamasta, mitä olin tehnyt. Mutta silloin olisin
ilmaissut sen, mitä olin tahtonut salata menneiltä ajoilta. Samana
aamuna tulin sitten teidän luoksenne saadakseni tietää rikokseni täyden
merkityksen. Siitä hetkestä saakka, kun te sen ilmoititte, keskittyivät
kaikki ajatukseni siihen, että paperi oli hankittava miehelleni
takaisin. Sen täytyi edelleenkin olla siellä, mihin Lucas sen pisti,
sillä hän kätki sen ennen kuin tuo kamala nainen astui sisään. Mutta
millä tavalla voisin päästä huoneeseen, jossa se oli? Kaksi päivää
tarkastin taloa, mutta ovea ei milloinkaan avattu. Eilisiltana tein
viime yritykseni. Millä tavalla menettelin ja miten onnistuin, tiedätte
jo. Toin paperin mukanani ja aioin hävittää sen, kun en keksinyt mitään
keinoa, miten olisin sen antanut takaisin miehelleni paljastamatta
itseäni. Hyvä Jumala -- kuulen hänen askeleensa jo portaista!"
Herra Trelawney Hope riensi samassa huoneeseen.
"Tiedättekö jotakin uutta, herra Holmes, jotakin uutta?" huudahti hän.
"Minulla on hiukan toiveita."
"Luojalle kiitos!". Hänen kasvonsa loistivat. "Syön tänään aamiaista
pääministerin kanssa. Voiko hänkin saada tietoa toiveistanne? Hänellä
on rautaiset hermot ja kuitenkin tiedän, että hän on tuskin silmäänsä
ummistanut sen jälkeen kuin tämä kauhea tapahtuma sattui. Jacobs, pyydä
pääministeri sisään."
"Rakkaani, suo anteeksi, meillä on valtiollisia asioita, odota meitä
viiden minuutin kuluttua ruokasalissa."
Pääministeri näytti hillitsevän itseään, mutta minä voin nähdä hänen
silmäinsä kiillosta ja hänen suonikkaiden käsiensä nykäyksistä, että
hänkin oli yhtäläisessä jännityksessä kuin nuori virkaveljensä.
"Teillä kuuluu olevan jotakin kerrottavaa, herra Holmes."
"Vain kielteisiä asioita toistaiseksi", vastasi ystäväni. "Olen etsinyt
kirjettä kaikista mahdollisista paikoista, joissa se olisi voinut olla,
ja olen varma, ettei mitään vaaraa ole pelättävissä."
"Mutta tuo ei riitä, herra Holmes. Emmehän iäti voi elää sellaisella
tulivuorella. Meidän täytyy tietää jotakin varmasti."
"Minulla on hyviä toiveita, että pääsemme varmuuteen asiassa, jonka
vuoksi olemme täällä. Kuta enemmän olen ajatellut tätä asiaa, sitä
enemmän olen alkanut luulla, ettei kirje milloinkaan ole päässytkään
tämän talon seinien ulkopuolelle."
"Herra Holmes!"
"Jos se olisi viety muualle, olisi se aivan varmaan jo julkaistu."
"Mutta miksi joku olisi ottanut sen säilyttääkseen sitä täällä?"
"En ole varma, onko sitä kukaan ottanutkaan."
"No mitenkä se sitten olisi hävinnyt salkusta?"
"En ole varma, onko se hävinnytkään sieltä."
"Herra Holmes, tämä pila ei ole paikoillaan. Vakuutan teille, ettei se
ole salkussani."
"Oletteko tutkinut salkkuanne tiistaiaamun jälkeen?"
"En, sehän olisi tarpeetonta."
"Ehkä ette sitä huomannut."
"Se on mahdotonta, sanon sen teille."
"Mutta minä en ole asiasta ollenkaan varma; olen nähnyt sellaista
ennenkin tapahtuvan. Siellä on ehkä muitakin papereita. Ja kirje on
voinut sotkeutua niiden joukkoon."
"Se oli päällimmäisenä."
"Joku on voinut liikutella salkkua niin, että se on muuttanut paikkaa."
"Ei, ei. Minä tarkastin kaikki paperit."
"Asiahan saadaan pian ratkaistuksi, Hope", sanoi pääministeri. "Tuodaan
salkku tänne ja tarkastetaan."
Sihteeri soitti kelloa.
"Jacobs, tuo tänne salkkuni. Tämä on kauheaa ajan hukkaamista. Mutta
jollei mikään muu riitä, niin teen teidän mielenne mukaan. Kiitos,
Jacobs, anna se tänne. Avain on aina kellonperissäni. Tässä ovat
paperit, nyt näette ne. Kirje lordi Mellowilta, Charles Hardyn
raportti, muistiinpanot Belgradista, nootti viljan hinnoista Venäjällä
ja Saksassa, kirje Madridista, loordi Flowersin nootti -- Jumalani,
mitä tämä merkitsee -- lordi Bellinger, lordi Bellinger!"
Pääministeri tempaisi sinisen kirjekuoren hänen kädestään.
"Tässä se on -- ja kirje on aivan vahingoittumaton. Hope, onnittelen
teitä!"
"Kiitos; kiitos! Tuntuu kuin olisi paino pudonnut hartioiltani. Mutta
tämä on käsittämätöntä, mahdotonta. Herra Holmes, te olette velho,
ihmeitten tekijä."
"Koska tiesin, ettei se voinut olla missään muualla!"
"En voi uskoa silmiäni!" Ihastuksissaan hyökkäsi hän ulos ovesta.
"Missä on vaimoni? Minun täytyy kertoa hänelle, että kaikki on jälleen
paikoillaan. Hilda! Hilda!" kaikui hänen äänensä portaissa.
Pääministeri katsoi Holmesiin veitikkamaisesti.
"Tässä on jotakin, jota emme näe silmillämme. Sanokaa millä tavalla
kirje tuli takaisin salkkuun?"
Hymyillen väisti Holmes pääministerin omituisten silmien terävää,
läpitunkevaa katsetta.
"Meilläkin on valtiolliset salaisuutemme", sanoi hän ottaen hattunsa ja
läksi.