Tarkoitukseni oli, että "Mustan Pekan seikkailu" olisi ollut viimeinen
julkaisemani kertomus ystäväni Sherlock Holmesin seikkailuista.
Päätökseni ei ole suinkaan johtunut ainesten puutteesta. Olen
kirjoittanut muistiin sadottain sellaisia, joista en ole vielä
hiiskahtanutkaan. Eikä siihen ole ollut syynä yleisön harrastuksen
väheneminenkään, innokkaastihan jokainen on seurannut tämän merkillisen
miehen vaiheita ja hänen omituisia menettelytapojaan. Oikeana syynä oli
Sherlock Holmes itse, joka ei mistään hinnasta olisi halunnut toimiansa
julkisuuteen. Niin kauan kuin hän tointaan harjoitti hyötyi hän siitä,
että hänen menestyksistään kerrottiin. Mutta sitten kuin hän
ehdottomasti on poistunut Lontoosta ja syventynyt tutkimuksiin sekä
ruvennut harjoittamaan mehiläishoitoa Sussex Downissa, hän ihan vihaa
julkisuutta ja on nimenomaan lausunut toivovansa, että hänen tahtoansa
on kunnioitettava. Vasta erityisesti huomautettuani, että jo
aikaisemmin olin luvannut aikanaan julkaista "Toisen tahran tarinan" ja
muutamia muita kertomuksia, suostui hän niiden julkaisemiseen.
En mainitse vuotta, en edes vuosikymmentä, kun muutamana syksyisenä
tiistainaamuna pari kuuluisaa eurooppalaista astui vaatimattomaan
huoneeseemme Baker-kadun varrella. Toinen heistä, jäyhäpiirteinen,
kyömynenäinen, käskevä ja tuikeakatseinen oli tuo kuulu lordi
Bellinger, joka kahdesti on ollut Englannin pääministerinä. Toinen
taasen oli kunnioitettu Euroopan asiain sihteeri, Trelawney Hope, joka
on etevimpiä valtiomiehiämme. He istuivat vierekkäin paperien
täyttämällä sohvallamme, ja heidän huolestunut, tuskainen ilmeensä
ilmaisi heidän tulleen luoksemme erittäin tärkeissä asioissa.
Pääministerin laiha, suonikas käsi puristi kovasti sateenvarjon
norsunluista koukkua, ja hänen tuikea katseensa kääntyi töykeästi
Holmesista minuun. Euroopan asiain sihteeri punoi hermostuneesti
viiksiänsä ja heilutteli kellonperiään.
"Kun huomasin paperin hävinneen, herra Holmes, kello 8 tänä aamuna --
ilmoitin siitä heti pääministerille. Hänen kehoituksestaan tulimme nyt
tänne."
"Oletteko ilmoittaneet asian poliisille?"
"Emme", vastasi ministeri nopeasti ratkaisevalla tavallaan, josta hän
oli niin tunnettu. "Sitä emme ole tehneet, emmekä voi sitä tehdäkään.
Poliisille ilmoittaminen on samaa kuin asian ilmoittaminen suurelle
yleisölle, ja sitä me erityisesti tahdomme välttää."
"Miksi?"
"Sen vuoksi, että kysymyksessä oleva paperi on niin tavattoman tärkeä,
että sen julkaiseminen hyvin helposti -- voinpa sanoa aivan varmasti --
voisi aiheuttaa hyvin arveluttavia selkkauksia Euroopassa. En puhu
liikoja sanoessani, että sota tai rauha ovat riippuvaisia tämän asian
päättymisestä. Ellei paperia voida hankkia takaisin noudattamalla
ehdotonta salaperäisyyttä, niin jääköön se takaisin saamatta, sillä
niillä, jotka ovat sen anastaneet, ei voi olla tarkoituksena mikään muu
kuin sen sisällyksen julkaiseminen."
"Kyllä ymmärrän. No niin, herra Trelawney, olen kiitollinen teille, jos
kerrotte minulle, miten paperi hävisi."
"Sen voin tehdä muutamilla sanoilla, herra Holmes. Kirje -- se oli
nimittäin kirje eräältä mahtavalta mieheltä ulkomailta -- saapui tänne
kuusi päivää sitten. Paperi oli siksi tärkeä, etten milloinkaan
jättänyt sitä asiapaperikaappiini, vaan vein sen joka ilta mukanani
kotiin Whitehall Terraceen ja säilytin sitä öisin salkussa
makuuhuoneessani. Siellä se oli viime yönäkin. Siitä olen aivan varma.
Pukeutuessani päivällistä varten avasin salkun ja näin paperin olevan
paikoillaan. Tänä aamuna se oli hävinnyt. Salkku oli yöpöydällä. Olen
hyvin herkkäuninen, samoin kuin vaimonikin. Olemme molemmat valmiit
ottamaan vaikka valallemme, ettei kukaan voinut käydä yöllä huoneessa.
Ja kuitenkin, kuten sanottu, paperi on nyt hävinnyt."
"Mihin aikaan söitte päivällistä?"
"Puoli kahdeksalta."
"Mihin aikaan menitte nukkumaan?"
"Vaimoni oli teatterissa. Odotin häntä. Kun menimme makuuhuoneeseen,
oli kello puoli kaksitoista."
"Salkku oli siis neljä tuntia vartioimattomana."
"Kenelläkään muulla ei ole lupaa käydä tuossa huoneessa kuin
palvelijattarella aamuisin, ja minun kamaripalvelijallani ja vaimoni
kamarineidillä muuhun aikaan päivästä. He ovat molemmat täysin
luotettavia -- he ovat olleet palveluksessamme jo jonkin aikaa. Sitä
paitsi kumpikaan ei voinut tietää, että salkussani oli tavallista
tärkeämpiä asiapapereita."
"Tiesikö kukaan kirjeen olemassaolosta?"
"Ei kukaan koko talossa."
"Eikö rouvannekaan?"
"Ei. En sanonut vaimolleni mitään koko asiasta ennen kuin vasta tänä
aamuna, kun kaipasin tuota paperia."
Pääministeri nyökäytti hyväksyvästi päätään.
"Olen jo kauan tiennyt, miten tunnollisesti te
hoidatte virkatehtävänne", hän sanoi. "Olen varma siitä, että
velvollisuudentuntonne tällaisen tärkeän salaisuuden kohdalla
voittaa jopa läheiset perhesuhteetkin."
Euroopan asiain ministeri kumarsi.
"Liioittelette, herra pääministeri, mutta tähän aamuun mennessä en
ollut sanonut tästä asiasta halaistua sanaa."
"Olisiko hän ehkä voinut arvata sen?"
"Ei mitenkään -- ei hän, sen paremmin kuin kukaan muukaan."
"Onko teiltä aikaisemmin hävinnyt asiakirjoja?"
"Ei ole."
"Ketkä henkilöt täällä Englannissa tiesivät kirjeen olemassaolosta?"
"Hallituksen jäsenille ilmoitettiin sen saapumisesta eilen. Mutta herra
pääministeri tähdensi aivan erikoisen vakavasti vaitiolovelvollisuutta,
jota hallituksen jäsenten on ehdottomasti noudatettava. -- Ajatella,
että juuri minä muutamaa tuntia myöhemmin kadotin sen!" Epätoivo
vääristi hänen kauniit piirteensä ja tietämättään hän kiskoi tukkaansa.
Hetken ajan näimme hänen todellisen olemuksensa, vaikutuksille alttiin,
tulisen ja herkkätunteisen miehen. Mutta samassa hän oli jo taas
saavuttanut ylimyksellisyytensä ja puhui tyynesti ja harkitusti kuten
ennenkin. "Hallituksen jäsenten lisäksi siitä tiesi vain kaksi,
korkeintaan kolme ulkoministeriön virkamiestä, eivät ketkään muut koko
Englannissa, sen voin vakuuttaa, herra Holmes."
"Entä ulkomailla?"
"En usko, että sen olemassaolosta tiesi ulkomailla kukaan muu kuin sen
kirjoittaja itse. Olen varma siitä, ettei tämä asia ole kulkenut
tavallista virkatietä, hänen ministereittensä käsien kautta."
Holmes istui hetken ajatuksiinsa vaipuneena.
"Minun täytyy kysyä vielä tarkemmin, mitä puheena oleva
asiakirja sisältää ja miksi sen katoaminen voisi aiheuttaa niin
ennenkuulumattomia seurauksia?"
Valtiomiehet katsahtivat toisiinsa, ja pääministerin tuuheat
kulmakarvat vetäytyivät tuimasti kurttuun.
"Herra Holmes, kirjekuori jossa se tuli, on pitkä ja ohut, väriltään
sininen. Siinä on punainen lakkasinetti, ja sinetissä leijona. Kuoreen
on kookkaalla, voimakkaalla käsialalla kirjoitettu --"
"Vaikka nämä yksityiskohdat ovatkin erittäin suuressa määrin
huomionarvoisia", Holmes keskeytti, "minun täytyy kuitenkin saada
asiasta täydelliset tiedot. Mitä tuo kirje sisälsi?"
"Se on suuri valtiosalaisuus -- en usko voivani ilmaista sitä teille
enkä liioin ymmärrä, miksi se olisi välttämätöntä. Jos te taidollanne,
jota olen kuullut paljon kehuttavan, pystytte löytämään kuvailemani
kirjekuoren sisällyksineen, teette isänmaallenne suuren palveluksen ja
olette ansainnut parhaan palkinnon minkä me teille suinkin voimme
antaa."
Sherlock Holmes nousi seisomaan hymy huulillaan.
"Hyvät herrat, teillä on paljon tekemistä maamme palveluksessa", hän
sanoi, "samoin on myös minulla omalla vaatimattomalla alallani. Olen
pahoillani, mutta minä en voi auttaa teitä tässä asiassa. Keskustelun
jatkaminen on niin ollen pelkästään ajan tuhlausta."
Pääministeri ponnahti pystyyn, ja hänen syvällä olevissa silmissään
välähti ankara katse, joka niin monesti oli saanut ministeristön
taipumaan hänen tahtoonsa. "Hyvä herra, en ole tottunut...", hän
aloitti, mutta hillitsi sitten itsensä ja istuutui jälleen. Pari
minuuttia istuimme kaikki aivan ääneti. Sitten vanha valtiomies
kohautti olkapäitään.
"Minun on kai suostuttava teidän ehtoihinne, herra Holmes. Olette
epäilemättä oikeassa. Olisihan kohtuutonta odottaa, että te auttaisitte
meitä, ellemme me osoita teille täydellistä luottamusta."
"Olen samaa mieltä", säesti nuorempi valtiomies.
"Kerron siis asian juurtajaksain, luottaen täydellisesti teidän ja
virkaveljenne, tohtori Watsonin vaitioloon. Vetoan isänmaallisuuteenne,
sillä en voi ajatellakaan suurempaa onnettomuutta tälle maalle kuin se,
mitä tapahtuisi, jos tämä asia pääsisi julkisuuteen."
"Voitte luottaa meihin."
"Hyvä. Kirje on eräältä ulkovallan hallitsijalta, jota erinäiset
päivänpolttavat siirtomaa-kysymykset ovat kovasti hermostuttaneet. Hän
on kirjoittanut kirjeen kaikessa kiireessä ja kokonaan omalla
vastuullaan. Toimittamissamme tiedusteluissa on käynyt selville, että
hänen ministerinsä eivät tiedä mitään koko asiasta. Lisäksi sen
sanamuoto on laadittu niin onnettomalla tavalla -- eräät lauseet ovat
suorastaan uhkaavia -- että sen julkaiseminen herättäisi epäilemättä
maassamme vaarallisen paljon pahaa verta. Kansalaisten mielet
joutuisivat valtavaan kuohumistilaan -- rohkenen väittää, että viikko
sen jälkeen kun puheena oleva kirje olisi tullut julkisuuteen, Englanti
olisi joutunut sotaan."
Holmes kirjoitti erään nimen paperipalaselle, jonka hän ojensi
pääministerille.
"Aivan niin, juuri hän. Ja tämä kirje -- joka voi maksaa meille
tuhansia miljoonia ja satatuhatta miestä -- on nyt siis kadonnut aivan
käsittämättömällä tavalla."
"Onko asiasta ilmoitettu kirjeen lähettäjälle?"
"On. Hänelle on lähetetty salakielisanoma."
"Mutta ehkä hän haluaakin, että kirje pääsee julkisuuteen."
"Ei missään nimessä. Meillä on pätevät syyt uskoa, että hän on jo
huomannut menetelleensä ajattelemattomasti. Jos kirje joutuisi yleisön
tietoon, siitä olisi pahemmat seuraukset sekä hänelle että hänen
valtakunnalleen kuin meille."
"Jos asia on niin, niin kenelle sitten on hyötyä tuon vaarallisen
kirjeen varastamisesta?"
"Kätenne on nyt kansainvälisen suurpolitiikan valtimolla, herra Holmes.
Jos otatte huomioon Euroopassa nykyisin vallitsevan tilanteen, teidän
ei ole vaikea keksiä tuon kirjeen varastamisen syitä. Koko Eurooppa on
kuin aseistettu leiri. Siellä on kaksi liittoutumaa, jotka pitävät
sotilasvaltaa tasapainossa. Jos Englanti joutuisi sotaan toista ryhmää
vastaan, se johtaisi toisen ryhmän ylivaltaan, ottipa se itse osaa
sotaan tai ei. Ymmärrättekö?"
"Täydellisesti. Tämän hallitsijan viholliset hyötyisivät siis, jos he
saisivat kirjeen käsiinsä ja julkaisisivat sen saadakseen rauhan
rikkoutumaan hänen maansa ja meidän maamme välillä?"
"Aivan niin."
"Entä kenelle tuo asiakirja lähetettäisiin, jos se joutuisi vihollisen
käsiin?"
"Jonkin Euroopan suurvallan pääministerille. Tällä hetkellä se
arvattavasti on jo matkalla -- sellaista vauhtia kuin höyryn voima
pystyy sitä kuljettamaan."
Trelawney Hope painoi päänsä huoaten epätoivoissaan. Pääministeri laski
kätensä ystävällisesti hänen olalleen.
"Teitä on kohdannut onnettomuus, hyvä ystävä. Kukaan ei voi syyttää
teitä mistään. Ette ole lyönyt laimin varovaisuustoimenpiteitä. Herra
Holmes, nyt te tiedätte, miten asiat ovat. Mitä meidän on tehtävä?"
Holmes pudisti epäröiden päätään.
"Arvelette siis, että ellei asiakirjaa saada takaisin, syttyy sota."
"Se näyttää hyvin todennäköiseltä."
"Siinä tapauksessa -- valmistautukaa sotaan."
"Ne ovat kovia sanoja, herra Holmes."
"Ajatelkaa olosuhteita, herra. Ei voida ajatellakaan, että kirje olisi
varastettu kello puoli kahdentoista jälkeen yöllä, koska herra Hope ja
hänen vaimonsa olivat huoneessa siitä lähtien, kunnes kirjeen
häviäminen huomattiin. Se siis anastettiin eilisiltana kello puoli
kahdeksan ja puoli kahdentoista välillä, luultavasti lähempänä
edellistä kellonlyöntiä, sillä hän, ken sen otti, olkoon hän sitten
kuka tahansa, nähtävästikin tiesi sen olevan siellä ja luonnollisesti
tahtoi saada sen käsiinsä niin pian kuin mahdollista. Niin ollen,
herra, jos tuo kirje varastettiin mainittuun aikaan, missä voi se nyt
olla? Ei ole minkäänlaista syytä viivytellä sen lähettämistä. Se on
kiireesti viety niille, jotka sitä tarvitsevat. Onko meillä
minkäänlaisia toiveita nykyään saavuttaa sitä tai edes päästä sen
jäljille? -- Se ei ole meidän yletettävissämme."
Ministeri nousi sohvalta.
"Mitä sanoitte, on ehdottomasti johdonmukaista, herra Holmes", sanoi
hän. "Huomaan asian todella olevan menetetty."
"Olettakaamme, saadaksemme asiasta jommoisenkin käsityksen, että
kirjeen on ottanut joko kamarineiti tai kamaripalvelija -- -.."
"Molemmat ovat vanhoja ja luotettavia palvelijoita."
"Ymmärsin, että teidän huoneenne on toisessa kerroksessa, jonne ulkoa
ei ole mitään käytävää ja jonne ei kukaan voi päästä huomaamatta. Sen
vuoksi täytyy kirjeen varkaan olla talossa. Ketä varten se on
varastettu? Annettavaksi jollekin valtiolliselle vakoojalle tai
asiamiehelle, joiden nimet minä jotenkin tarkoin tunnen. Heidän
joukossaan on kolme, joiden voidaan sanoa olevan hyviä ammatissaan.
Alan tutkimukseni tekemällä kierroksen nähdäkseni, ovatko he kaikki
kotona. Jos joku heistä on poissa -- varsinkin, jos hän on hävinnyt
viime yönä -- saamme ainakin viittauksen, mihin paperi on joutunut."
"Miksi pitäisi jonkun olla poissa?" kysyi Euroopan asiain sihteeri.
"Hänhän voi viedä kirjeen johonkin lähetystöön Lontoossa. Sehän on
aivan yhtä uskottavaa kuin muukin."
"Ei suinkaan. Nämä asiamiehet toimivat aivan itsenäisesti ja ovat usein
kireissä välissä lähettiläiden kanssa."
Pääministeri nyökäytti päätään myöntävästi.
"Luulen teidän olevan oikeassa, herra Holmes. Hän vie kyllä noin
kallisarvoisen esineen omin käsin pääkortteeriin. Pidän teidän
toimintasuunnitelmaanne erinomaisena. Olkoonpa miten tahansa, herra
Hope, niin emme kuitenkaan voi tämän onnettoman asian vuoksi
laiminlyödä muita velvollisuuksiamme. Jos jotakin uutta ilmenee päivän
kuluessa, ilmoitamme siitä teille, ja varmaankin tulette tekin antamaan
meille tiedon tutkimustenne tuloksista."
Valtiomiehet kumarsivat ja poistuivat vakavina.
Kun kuuluisat vieraamme olivat lähteneet, sytytti Sherlock Holmes
piippunsa ja istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena. Avasin
aamulehden ja luin juuri jännittävää uutista murhasta, joka oli
edellisenä yönä tehty Lontoossa, kun ystäväni äkkiä huudahtaen hyppäsi
pystyyn ja pani piippunsa kaminin reunalle.
"Niin", sanoi hän, "parempaa keinoa ei ole olemassa asian selville
saamiseksi. Tila on epätoivoinen, mutta ei kuitenkaan toivoton. Jos
tietäisimme varmaan kuka kirjeen on ottanut, niin onhan mahdollista,
ettei hän vielä ole jättänyt sitä käsistään. Ja kun kaikki käy
ympäriinsä, niin on se näille hyville herroille vain rahakysymys ja
minullahan on siinä suhteessa tukenani brittiläisen valtion rahasto.
Jos he sen myyvät, ostan sen. On luultavaa, että kirjeen anastaja pitää
sitä hallussaan saadakseen tietää, mitä siitä tarjotaan toisella
taholla, ennen kuin hän koettaa onneaan toisella. On vain kolme, jotka
rohkenevat käydä tällaiseen peliin: Oberstein, La Rothiere ja Eduardo
Lucas. Käyn kaikkien heidän luonaan."
Katsahdin häneen.
"Onko tuo Eduardo Lucas sama, joka asuu Godolp-kadun varrella?"
"On."
"Häntä et voi tavata."
"Miksi en?"
"Hänet on viime yönä murhattu omassa asunnossaan."
Ystäväni oli niin usein hämmästyttänyt minut seikkailuissamme, että
olin ylpeä nähdessäni suuresti hänet hämmästyttäneeni. Hän tuijotti
minuun ihmeissään ja sitten tempasi sanomalehden kädestäni. Luin
seuraavaa uutista silloin kun hän hypähti tuoliltaan:
"Murha Westminsterissä.
"Salaperäinen rikos on tehty viime yönä talossa n:o 16 Godolphi-kadun
varrella. Talo on noita 18 vuosisadan vanhanaikaisia ja yksinäisiä
rakennuksia, joita on joen ja Westminster Abbeyn välillä, ja on melkein
parlamenttitalon suuren tornin varjossa. Tässä pienessä, yksinäisessä
asunnossa on jo muutamia vuosia asunut herra Eduardo Lucas, joka on
hyvin tunnettu mies seuraelämässä miellyttävän käytöksensä ja hyvin
ansaitun maineensa puolesta maan paraimpana tenorina. Herra Lucas on
naimaton, 34 vuotta vanha, ja hänen talouteensa kuuluu vanha
emännöitsijä, rouva Pringle ja kamaripalvelija Mitton. Edellinen menee
aina aikaisin levolle ullakkokerroksessa olevaan huoneeseensa.
Kamaripalvelija oli käymässä jonkun ystävänsä luona Hammersmithissä.
Kello kymmenestä lähtien oli hra Lucas yksinään talossa. Mitä
hänen luonaan on tapahtunut, ei vielä ole saatu selville, mutta
kello yksitoista huomasi poliisi Barret ollessaan vartioimassa
Godolphi-kadulla, että n:o 16 ovi oli raollaan. Hän koputti ovelle,
mutta ei saanut vastausta. Nähtyään valoa sisästä, meni hän portaisiin
ja koputti sisäovelle, mutta ei saanut vastausta. Hän avasi oven ja
astui sisään. Kaikki oli huoneessa hujan hajan, tuolit kumossa.
Keskellä lattiaa makasi talon onneton omistaja ruumiina puristaen
kädellään tuolin jalkaa. Hänen sydämensä oli puhkaistu. Arvattavasti
oli hän kuollut silmänräpäyksessä. Murhaava pistos on isketty käyrällä
intialaisella tikarilla, jonka murhaaja on ottanut seinällä olevasta
itämaisesta asekokoelmasta. Ryöväys ei näytä olleen rikoksen aiheena,
sillä huoneessa olevista kalleuksista ei ole mitään hävinnyt. Hra
Eduardo Lucas oli siksi hyvin ja yleisesti tunnettu, että hänen
väkivaltainen ja salaperäinen kuolemansa tulee herättämään huomiota ja'
syvää surua laajassa ystäväpiirissä."
"Niin, Watson, mitä tästä arvelet?" kysyi Holmes hetkisen vaiti
oltuaan.
"Se on vain hämmästyttävä sattuma."
"Sattumako? Hän on yksi noista kolmesta miehestä, jotka mainitsin
mahdollisesti osallisiksi tähän asiaan, ja hänet kohtaa väkivaltainen
kuolema juuri samaan aikaan, kun tiedämme asiankin tapahtuneen.
Tapahtumat osoittavat, ettei murha ole mikään sattuma. Ei, hyvä ystävä,
nämä kaksi tapahtumaa ovat yhteydessä toistensa kanssa -- niiden täytyy
olla. Meidän asiamme on ottaa selvä, millä tavalla."
"Mutta virallisella poliisillahan sitten täytyy olla tieto kaikesta."
"Ei suinkaan. He tietävät vain, mitä näkevät Godolphi-kadulla. He eivät
tiedä -- eivätkä saakaan tietää -- mitään Whitehall Terracesta. Me
vain tiedämme molemmat tapahtumat ja voimme ottaa selon, missä
yhteydessä ne ovat toisiinsa. On olemassa seikka, joka kaikissa
tapauksissa olisi kääntänyt epäilykseni Lucasiin. Godolphi-katu ja
Westminster on muutamien minuuttien matkan päässä Whitehall Terracesta.
"Toiset salaiset asiamiehet, joista mainitsin, asuvat Westendissä. Sen
vuoksi oli Lucasin helpompi kuin toisten tutustua Euroopan asiain
sihteerin talonväkeen ja saada sieltä tietoja -- se oli hänelle vain
pikku seikka. -- Ja sitä paitsi, kun kaiken piti tapahtua muutamien
tuntien sisällä, täytyi välimatkankin olla lyhyt. Odota, mikä tämä on!"
Rouva Hudson ilmestyi tuoden tarjottimella naisen nimikortin. Holmes
vilkasi siihen, kohautti kulmiaan ja antoi sen minulle.
"Pyytäkää lady Hilda Trelawney Hopea astumaan sisään", sanoi hän.
Hetkisen kuluttua astui yksinkertaiseen huoneeseemme, joka jo tässä
kuussa oli saanut sellaisen kunnian osakseen, Lontoon rakastettavin
nainen. Olin usein kuullut puhuttavan Belminsterin herttuan nuoremman
tyttären komeudesta, mutta eivät minkäänlaiset selitykset, eivät
mitkään värittömät valokuvat olleet kyenneet kuvaamaan minulle hänen
kasvojensa erinomaista kauneutta ja ihastuttavaa väriä. Sellaisena kuin
me näimme hänet tänä syysaamuna ei kumminkaan hänen kauneutensa
ensimmäiseksi tehnyt vaikutusta katsojaan. Hänen rakastettavat, pyöreät
kasvonsa olivat kalpeat mielenliikutuksesta, silmät olivat kirkkaat,
mutta niissä oli kuumeen kiilto, ihanat huulet olivat kokoon
puristuneet ja osoittivat omistajansa koettavan hillitä mielentilaansa.
Pelko, ei kauneus, pisti ensiksi silmiin ihanan vieraamme ilmestyessä
avonaiselle ovelle.
"Onko mieheni käynyt täällä, herra Holmes?"
"On, rouva, hän oli äsken täällä."
"Herra Holmes, pyydän teitä olemaan mitään virkkamatta hänelle, että
minäkin olen käynyt täällä."
Holmes kumarsi kylmästi ja pyysi kädellään viitaten rouvaa istumaan.
"Rouva, te saatatte minut todellakin hyvin tukalaan asemaan. Tehkää
hyvin ja käykää istumaan ja puhukaa vaan asianne, mutta minä pelkään,
etten voi antaa teille mitään lupausta."
Nainen astui lattian poikki ja istuutui tuolille selin ikkunaan. Hän
oli kerrassaan kuninkaallinen olento, kookas, mahtava ja samalla kertaa
läpeensä naisellinen.
"Herra Holmes", alkoi hän sitten, puhuessaan puristellen valkoisten
sormikkaiden peittämiä käsiään -- "puhun teille aivan peittelemättä
toivoen teidänkin osoittavan yhtäläistä avomielisyyttä minua kohtaan.
Mieheni ja minä olemme avomielisiä toisiamme kohtaan kaikessa paitsi
yhdessä ainoassa asiassa, nimittäin politiikassa. Sitä koskevissa
asioissa on hänen suunsa kuin sinetillä suljettu. Hän ei puhu mitään
minulle. No niin, tiedän meillä viime yönä sattuneen äärettömän ikävän
tapahtuman. Tiedän, että jokin paperi on kadonnut. Mutta koska kysymys
koskee politiikkaa, kieltäytyy mieheni osoittamasta minulle täyttä
luottamustaan. Välttämätöntä kuitenkin on -- välttämätöntä, sanon minä
-- minunkin saada tieto kaikesta, jotta ymmärtäisin kaiken. Te olette
ainoa henkilö, paitsi näitä valtiomiehiä, joka tunnette asian
todellisen laadun. Pyydän teitä sen vuoksi, herra Holmes, peittelemättä
sanomaan minulle kaiken, mitä on tapahtunut ja mitä seurauksia siitä
voi olla. Sanokaa minulle kaikki, herra Holmes. Älkää antako minkään
estää kieltänne, sillä minä vannon, että mieheni etuja parhaiten
voidaan valvoa, jos hän osoittaa minulle täyttä ehdotonta luottamusta.
Oi jos hän edes sen huomaisi! Mikä paperi häneltä varastettiin?"
"Kysymykseenne on minun todellakin aivan mahdoton vastata."
Nainen huokaisi ja kätki kasvonsa käsiinsä.
"Teidän täytyy käsittää, etten voi muutoin menetellä. Jos teidän
miehenne kerran tahtoo salata tämän asian teiltä, niin en minäkään,
joka siitä sain tiedon sitoutuen ehdottomaan vaiteliaisuuteen, voi
ilmaista sitä, jota hän ei sano. Ette menettele oikein, jos rupeatte
enemmän kyselemään. Kysykää mieheltänne!"
"Häneltä olen kysynyt ja tulen teidän luoksenne vain välttääkseni
viimeistä keinoa. Mutta puhumatta kaikkea, mitä tiedätte, voisitte
ilmaisemalla yhden ainoan kohdan tehdä suuren palveluksen minulle."
"Minkä kohdan?"
"Voiko tämä tapaus saattaa mieheni valtiollisen uran vaaraan?"
"Voi. Ellei kaikkea saada entiselleen, tulee se aivan varmaan tekemään
hyvin onnettoman vaikutuksen."
"Oi!" huudahti hän huohottaen.
"Vielä yksi kysymys, hra Holmes. Yhdestä lauseesta, joka pääsi mieheni
suusta, kun tämä isku häntä kohtasi, ymmärsin, että kauheita
valtiollisia seuraamuksia voi koitua tämän paperin häviämisestä."
"Jos hän kerran niin on sanonut, en minä millään tavalla voi sitä
kieltää."
"Millaisia nuo seuraukset tulisivat olemaan?"
"Ei, nyt te taas kysytte enemmän kuin minä voin vastata."
"Näin ollen en tahdo pitempään kuluttaa aikaanne. En voi moittia teitä,
herra Holmes, että kieltäydyitte puhumasta peittelemättä kanssani.
Ettekä tekään puolestanne tahtone, siitä olen varma, ajatella pahaa
minusta. Minä tahdoin päästä osalliseksi mieheni huolista, vaikka se
tapahtuisikin vastoin hänen tahtoansa. Vielä kerran pyydän teitä
olemaan ilmaisematta täällä käyntiäni."
Ovella katsahti hän vielä meihin, ja minä näin vielä kerran hänen
kauniiden kasvojensa kiusautuneen ilmeen, säikähtyneen katseen ja
suppuun puristetut huulet, ennenkuin hävisi.
"Watson, kaunis sukupuoli kuuluu sinulle", sanoi Holmes hymyillen, kun
ovi sulkeutui hänen jälkeensä. "Mitähän tällä kaunottarella oikeastaan
oli asiaa? Mitä hän tahtoi?"
"Hänhän sanoi sen aivan peittelemättä. Hänen levottomuutensa oli aivan
luonnollinen."
"Hm, ajattele hänen esiintymistään, Watson, hänen tukahdutettua
mielenliikutustaan. Muista, että hän kuuluu kansanluokkaan, jossa ei
mielellään paljasteta tunteita."
"Hän oli todellakin hyvin liikutettu."
"Muista miten omituisella painolla hän vakuutti meille miehellensä
olevan parasta, että hänkin saisi tietää kaiken. Mitähän hän sillä
tarkoitti? Sitä paitsi huomasit kai, miten hän istuutui niin, että valo
tuli takaa päin. Hän ei halunnut, että me voisimme lukea hänen
ajatuksiaan."
"Niin, hän valitsi ainoan huoneessa olevan tuolin."
"Ja kuitenkin, naisen perustelmat ovat niin käsittämättömiä. Muistat
kai tuon Margatesta kotoisin olevan naisen, jota minä epäilin samasta
syystä. Ja sitten osoittautui, että syynä hänen liikutettuun
mielentilaansa olikin, ettei hän ollut puuteroinut nenäänsä. Mitä voi
tuollaisesta juoksuhiekasta päättää? Heidän jokapäiväisimmät toimensa
voivat sisältää äärettömän paljon, samalla kun heidän kaikkein
omituisin esiintymisensä voi johtua siitä, ettei joku hiusneula tai
hiuskihara ole niinkuin sen olla pitäisi. Hyvästi, Watson!"
"Lähdetkö liikkeelle?"
"Lähden. Aion vielä tänään käydä Godolphi-kadulla. Eduardo Lucasin
asunnosta täytyy löytyä ratkaisu probleemille, vaikka myönnänkin, ettei
minulla ole vielä aavistustakaan, mihin suuntaan se tulee käymään.
Hoidat kai vartijatointa, rakas Watson, ja vastaanotat uusia kävijöitä.
Palaan päivälliselle, jos voin."
Koko sen päivän ja seuraavankin oli Holmes sellaisella tuulella, jota
hänen ystävänsä sanovat äänettömyydeksi, mutta toiset kiukuksi. Hän
juoksi ulos ja sisään, tupakoi lakkaamatta, soitteli muutamia tunteja
viulullaan, vaipui mietteisiinsä, söi voileipiä milloin sattui ja
hätäisesti vastasi silloin tällöin tekemiini kysymyksiin. Huomasin,
ettei hän ollut onnistunut. Hän ei tahtonut ilmoittaa minulle asiasta
mitään. Sanomalehdistä sain tietää tutkimuksen yksityiskohdat sekä
murhatun palvelijan, John Mittonin, vangitsemisen ja sittemmin vapaaksi
päästämisen. Coroner lausui tunnettuun tapaansa: -- Tahallinen murha,
mutta sen tapahtuminen pysyy yhtä hämäränä kuin ennenkin. Ei mitään
aihetta tekoon ole voitu keksiä. Huone oli täynnä arvoesineitä, mutta
ei mitään oltu pois kuljetettu. Murhatun papereita ei oltu liikutettu.
Ne tarkastettiin huolellisesti ja siinä kävi selville, että hän oli
ollut kansainvälisen politiikan innokas tutkija ja juorujen väsymätön
kerääjä, erinomainen kielimies ja uuttera kirjeiden kirjoittaja. Hän
oli ollut läheisissä tekemisissä johtavain valtiomiesten kanssa eri
maissa. Mutta ei mitään erikoista huomiota herättävää löydetty paperien
joukosta, joita hänen laatikkonsa oli täynnä. Hänen suhteensa naisiin
näytti olleen sekava ja pintapuolinen. Hänellä oli useita tuttuja
naisia, mutta vain muutamia ystäviä eikä yhtään ainoata, jonka kanssa
hän olisi ollut rakkaussuhteissa. Hänen elämänsä oli ollut säännöllinen
ja hänen esiintymisensä kartteleva. Hänen kuolemansa oli
salaperäisyyden peitossa ja näytti sellaiseksi jäävänkin.
John Mitton vangittiin vain sen vuoksi, ettei voitu mitään muutakaan
tehdä. Häntä ei voitu syyttää mistään. Hän oli ollut sinä iltana erään
ystävänsä luona Hammersmithissä; hän oli täysin syytön. Hän oli
lähtenyt kotimatkalle ennen kuin rikos huomattiin, mutta hänen omaa
selitystään, että hän osan matkasta oli kulkenut jalkaisin, uskottiin,
koska ilma sinä yönä oli kaunis. Hän oli saapunut kotiin kello 12 ja
näkyi joutuneen kovin hämilleen huomatessaan tapahtuman. Hän oli aina
ollut hyvissä väleissä isäntänsä kanssa. Joitakin hänen esineitään,
varsinkin pieni lipas, jossa oli partaveitsiä, oli löydetty palvelijan
tallesta, mutta hän selitti niiden olevan lahjoja isännältään, ja
emännöitsijä vakuutti niin olevankin. Mitton oli ollut Lucasin
palveluksessa kolme vuotta. Selville kävi, ettei Lucas milloinkaan
ollut ottanut Mittonia mukaansa käydessään mannermaalla. Tuon tuostakin
oli hän nimittäin käynyt Pariisissa, viipyen kolme kuukautta joka
kerta, mutta Mitton sai aina jäädä Lontooseen pitämään huolta talosta.
Emännöitsijä taas ei ollut kuullut mitään sinä yönä, jona rikos
tehtiin. Hän ei tiennyt, oliko isännän luona käynyt ketään ja oliko
isäntä itse päästänyt vieraan sisään.
Kolmena aamuna peräkkäin oli asia yhä samalla kannalla, mikäli voin
seurata sanomalehdistä. Jos Holmes tiesikin enemmän, niin ei hän siitä
mitään virkkanut. Mutta hän kertoi minulle, että Lestrade oli hänelle
uskonut salaisuutensa, ja minä siten tiesin, että hän aina aivan heti
sai tiedon kaikesta, mitä asiasta oli saatu selville. Neljäntenä
päivänä saapui Pariisista pitkä sähkösanoma, joka nähtävästi ratkaisi
koko arvoituksen.
"Pariisin poliisi on äsken saanut selville asioita", kirjoitti Daily
Telegraph, "jotka kohottavat huntua, joka on verhonnut Eduardo Lucasin
surullista kuolemaa viime tiistaita vasten yöllä Westminsterissä.
Lukijamme muistavat varmaan, että vainaja löydettiin rinta lävistettynä
huoneestaan, ja epäluulot kohdistuivat hänen palvelijaansa, joka
kuitenkin voi todistaa syyttömyytensä. Eilen ilmoittivat erään rouva
Henry Fournayen palvelijat, joka asuu pienoisessa huvilassa rue
Austerlitzin varrella, Pariisin viranomaisille, että hän oli tullut
mielenvikaan. Tutkimus osoittikin, että hän oli menettänyt järkensä ja
joutunut vaarallisen mielijohteen valtaan. Poliisi on saanut selville,
että rouva Henry Fournaye aivan äskettäin on saapunut Lontoosta,
jossa hän maanantaina oli ollut käymässä. Hänen matkansa yhtyy
todistettavasti Westminsterissä tapahtuneeseen rikokseen. Valokuvien
vertailu on lopullisesti osoittanut, että hra Henry Fournaye ja Eduardo
Lucas on ollut sama henkilö ja jostakin syystä viettänyt kaksoiselämää
Lontoossa ja Pariisissa. Rouva Fournaye, joka on kreoli, on
luonteeltaan äärettömän tunteellinen ja viime aikoina on häntä
vaivannut mustasukkaisuus, joka on muuttunut suoranaiseksi raivoksi.
Arvellaan hänen sellaisessa tilassa tehneen murhan, joka nykyään valtaa
mielet Lontoossa. Missä hän on liikkunut tiistaita vasten yöllä, sitä
ei ole onnistuttu saamaan selville, mutta kuitenkin tiedetään, että
rouva Fournayen näköinen nainen tiistainaamuna herätti suurta huomiota
Charing Crossin asemalla hurjalla ulkomuodollaan ja kiihkeällä
esiintymisellään. Senvuoksi on luultavaa, että hän teki murhan
mielettömyyden tilassa, tai sen seurauksena oli, että tämä onneton
nainen menetti järkensä. Nykyään hän ei kykene selittämään tapahtumaa,
eivätkä lääkäritkään anna mitään toiveita hänen parantumisestaan.
Selville on myös saatu, että eräs nainen, joka lienee ollut rouva
Fournaye, puheena olevana yönä jonkun aikaa oli liikuskellut
Godolphi-kadun varrella olevan talon edustalla."
"Mitä arvelet tästä, Holmes?" kysyin minä. Luin näet ääneen uutisen
hänen lopetellessaan aamiaistaan.
"Hyvä ystävä", sanoi hän noustessaan pöydästä ja alkoi mittailla
lattiaa edestakaisin. "Olet kärsivällisin toveri koko maailmassa, mutta
koska en näinä kolmena päivänä mitään ilmoittanut, niin on se
aiheutunut siitä, ettei ole ollut mitään ilmoitettavaa. Tämä Pariisista
saapunut tiedonanto ei meitä myöskään paljon auta."
"Ainakin se nyt valaisee tuota Lucasin murhaa."
"Lucasin murha on vain mitätön juttu, jonninjoutava asia meidän
varsinaisen tehtävämme rinnalla, nimittäin kirjeen löytämisen ja
Euroopan pelastamisen selkkauksesta. Vain yksi ainoa tärkeämpi tapaus
on sattunut näiden kolmen päivän kuluessa, nimittäin ettei mitään ole
tapahtunut. Minä saan joka tunti tietoja hallitukselta ja varmaa on,
ettei missään Euroopan kulmassa voida huomata minkäänlaista selkkausta.
Jos kirje olisi tullut tunnetuksi, näetkös -- olisi asiat kyllä aivan
hullusti -- mutta koska se ei ole päässyt julkisuuteen, niin missä se
sitten on? Kenen hallussa se on? Mitä tämä ken odottaa, kun hän ei
päästä asiaa julkisuuteen? Nämä kysymykset askaroivat yötä päivää
aivoissani. Oliko tuo vain pelkkä sattuma, että Lucas menetti henkensä
samana yönä kuin kirje katosi? Ennättikö hän saadakaan sitä käsiinsä?
Ja jos hän olisi sen saanutkin, niin miksi sitä ei sitten löytynyt
hänen paperiensa joukosta? Veikö tuo hullu ihminen, hänen vaimonsa, sen
mukanaan? Onko se nyt siis hänen asunnossaan Pariisissa, ja miten voin
minä etsiä sitä sieltä herättämättä Ranskan poliisien epäluuloa? On
tapauksia, hyvä Watson, joissa laki on yhtä vaarallinen kuin
rikoksentekijätkin. Meillä on kaikki vastassamme, ja juuri tällä
kerralla, jolloin suunnattomat asiat ovat kyseessä. Jos onnellisesti
saisin tämän asian ajetuksi päätökseen, niin olisi se varmaan paras
ennätyksistäni. Ahah! Uutta rintamalta." Hän silmäili ahnaasti
kirjelippua, joka oli hänelle tuotu ja jatkoi: "Mitä nyt! Lestrade
näyttää tavanneen jotakin mieltäkiinnittävää. Pistä hattu päähäsi,
Watson, käväisemme Westminsterissä".
Ensi kertaa kävin nyt murhapaikalla. Talo oli yhtä synkkä, jäykkä ja
juhlallinen kuin vuosisatakin, jonka perintöä se oli. Lestrade katseli
ikkunasta ja lausui meidät tervetulleiksi, kun kookas konstaapeli
päästi meidät sisään. Meidät vietiin huoneeseen, jossa murha oli
tapahtunut, mutta siitä ei enää näkynyt muuta jälkeä kuin kauhea tahra
matolla. Matto oli neliskulmainen, tavallisen kokoinen sekä keskellä
kiiltäväksi kiilloitettua, kaunista, vanhanaikaista parkettilattiaa.
Kamiinin yläpuolella oli seinäkoristuksena aseita, joista yhtä oli
käytetty murhayönä. Ikkunan ääressä oli kookas kirjoituspulpetti, ja
kaikki, mitä huoneessa oli, taulut, matot, oviverhot, osoittivat
loistonhalua.
"Oletteko nähneet Pariisin uutisia?" kysyi Lestrade.
Holmes nyökäytti päätään myöntävästi.
"Ranskalaiset virkakumppanimme näyttävät tällä kerralla osuneen
oikeaan. Varmasti on asia niin kuin he sanovat. Rouva kolkutti ovelle,
mies hämmästyi, arvaan, sillä hän kai luuli rouvansa olevan Ranskassa.
Mies laski hänet sisään -- hänhän ei voinut jättää rouvaansa
kadullekaan. Vaimo kertoi millä tavalla hän oli löytänyt hänet, nuhteli
miestään, suuttui ja lopuksi aivan mukavasti lopetti koko jutun tällä
tikarilla. Kaikki ei tapahtunut aivan niin käden käänteessä, sillä
kaikki tuolit olivat kumossa ja mies piti yhtä niistä kädessään
ikäänkuin suojellakseen itseään. Me tiedämme kaikki aivan yhtä
täydellisesti kuin jos olisimme itse olleet saapuvilla ja nähneet
tapahtuman."
Holmes kohautti kulmiaan.
"Ja kuitenkin te olette kutsunut minut tänne."
"Niinpä niin. Nähkääs, on olemassa toinenkin seikka -- aivan mitätön
tosin, mutta sellainen, joihin te tavallisesti kiinnitätte huomionne --
omituinen seikka, jota te varmaankin sanotte kummalliseksi. Se ei kuulu
ollenkaan pääasiaan, murhaan -- eikä voikaan kuulua."
"No mikä se sitten on?"
"Nähkääs. Tiedättehän, että me tällaisten rikosten jälkeen hyvin
tarkasti säilytämme kaikki samassa kunnossa. Ei mitään ole siirrelty.
Joku mies on yötä päivää ollut vahdissa. Tänä aamuna, kun ruumis oli
haudattu ja tutkimus lopetettu -- mikäli se tätä huonetta koskee --
luulimme me voivamme täällä jonkun verran puhdistella. Tuo matto ei ole
kiinni naulattu, se on vain irtaallaan lattialla. Me nostimme sitä ja
löysimme -"
"Löysitte, mitä? --" Holmesin kasvoilla kuvastui sanomatonta
levottomuutta.
"Olen varma siitä, ettette sadassakaan vuodessa voisi arvata, mitä me
löysimme. Näettekö tuota tahraa? Paljon verta on täytynyt tunkeutua sen
lävitse, eikö niin?"
"Epäilemättä."
"Niinpä niin. Sitten kai hämmästytte kuullessanne, ettei valkeassa
parketissa ole vastaavaa tahraa."
"Eikö ole tahraa? Mutta siinähän täytyy --"
"Niin te sanotte. Mutta siinä ei ole tahraa."
Hän tarttui maton nurkkaan, kohotti sitä ja näytti, että asianlaita oli
niin.
"Mutta toinen puolihan on yhtä tahrautunut kuin päällyspuolikin.
Merkkihän sellaisesta tietysti on jäänyt."
Lestrade pudisti iloisesti päätään saatuaan kerran kuuluisan
ammattimiehen hämilleen.
"Minä selitän nyt lopultakin teille asian. On olemassa toinenkin tahra,
mutta se ei ole samalla kohdalla kuin matossa, katsokaa itse", ja
puhuessaan nosti hän maton toista laitaa ja paljasti lattian
valkoisissa parkettiruuduissa olevan punaisen tahran. "Mitä arvelette
tästä, herra Holmes?"
"Tuohan on hyvin yksinkertaista. Nämä molemmat tahrat ovat olleet
toistensa kohdalla, mutta matto on käännetty toisinpäin. Koska se on
neliskulmainen ja irtonainen, on se helposti käynyt päinsä."
"Virallinen poliisi ei tarvitse lähettää teitä noutamaan kuullakseen,
että matto on pyöräytetty ympäri. Sehän on päivän selvää, sillä tahrat
vastaavat juuri toisiaan, kun mattoa käännetään tällä tavalla. Mutta
tahdomme tietää, kuka on muuttanut mattoa ja miksi se on tapahtunut?"
Holmesin liikkumattomista piirteistä huomasin, että hän sisällisesti
tärisi jännityksestä.
"Kuulkaa, Lestrade", sanoi hän, "onko portailla oleva konstaapeli
vartioinut taloa koko ajan?"
"On."
"Hyvä. Totelkaa sitten neuvoani. Kuulustelkaa häntä. Ei, älkää tehkö
sitä meidän läsnäollessamme. Me odotamme täällä. Voittehan mennä hänen
kanssaan pihan puoliseen huoneeseen. Te saatte hänet pikemmin
tunnustamaan ollessanne kahden kesken. Kysykää häneltä, miten hän
uskalsi päästää ihmisiä tänne ja jättää heidät yksinään tähän
huoneeseen. Olkaa asiasta varma. Sanokaa hänelle tietävänne jonkun
käyneen täällä. Ahdistakaa häntä. Sanokaa hänelle, että täydellinen
tunnustus pelastaa hänet rangaistuksesta. Tehkää aivan niinkuin olen
sanonut!"
"Hitto soikoon, jos hän jotakin tietää, niin kyllä pakotan hänet
tunnustamaan", karjaisi Lestrade. Hän riensi eteiseen, ja muutamia
silmänräpäyksiä myöhemmin kuului hänen karjuva äänensä pihan puolisesta
huoneesta.
"Nyt, Watson, nyt!" huudahti Holmes aivan kuin raivoissaan. Hän
sieppasi maton syrjään ja oli samassa silmänräpäyksessä polvillaan
lattialla ja tutkisteli parkettiruutujen liitoksia. Yksi ruutu antoi
perään, kun hän työnsi kyntensä liitokseen ja se aukesi saranoilla
liikkuvan luukun tavoin. Pieni musta reikä näkyi ja Holmes pisti
kätensä sinne tutkistellen sitä ympärinsä, mutta vetäisi sen pian
takaisin vihasta ja pettymyksestä karjaisten. Piilopaikka oli tyhjä.
"Joutuin, Watson, sukkelaan! Pane se paikoilleen!" Parkettilevy pantiin
paikoilleen ja matto oli tuskin ennätetty levittää lattialle, kun
Lestraden ääni kuului eteisestä. Hän tapasi Holmesin veltosti
nojaamassa kamiinin reunaa vasten, kärsivällisenä ja levollisena,
turhaan koettaen salata vastustamatonta haukotusta.
"Minua harmittaa, että olen antanut teidän odottaa. Koko asia näyttää
teitä ikävystyttävän. No niin, hän tunnusti. Tule sisään, Mac Pherson.
Kerro näille herroille, miten ajattelemattomasi olet menetellyt."
Tulipunaisena ja katuvaisen näköisenä vetäytyi suurikasvuinen
konstaapeli oven sisäpuolelle.
"En tarkoittanut mitään pahaa, herra, vannon sen teille. Eräs nuori
nainen koputti eilen ovelle -- hän erehtyi talosta ja niin jouduimme me
keskusteluun. Aika tulee niin pitkäksi, kun koko päivän saa olla
virantoimituksessa."
"No, mitä sitten tapahtui?"
"Hän tahtoi nähdä, missä murha oli tehty, hän oli lukenut siitä
sanomalehdistä", sanoi hän. "Hän oli hyvin arvokas nuori nainen ja
puhui oikein hyvästi, enkä minä voinut huomata siinä mitään pahaa, että
hän sai katsoa tänne. Kun hän huomasi tahran matolla, pyörtyi hän äkkiä
ja kaatui kuin kuollut lattialle. Juoksin pihalle noutamaan vettä,
mutta en saanut, jonka vuoksi riensin nurkan toiselle puolelle, tuonne,
hakemaan viinaa. Mutta ennen kuin ennätin takaisin, oli nainen vironnut
ja mennyt tiehensä. Häntä kai hävetti, arvelen, eikä senvuoksi tahtonut
enää tavata minua."
"Mikä tämän maton siirsi paikoiltaan?"
"Kävi niin, herra, että kun minä tulin takaisin, oli se hiukan rutussa.
Hän kaatui lattialle, nähkääs; se ei ole millään kiinni ja lattia on
liukas, minä oikaisin sen jäljestäpäin."
"Oppikaa nyt tästä, ettette voi salata asioita minulta, konstaapeli Mac
Pherson", sanoi Lestrade arvokkaasti. "Te arvelitte luonnollisesti,
ettei teidän tottelemattomuuttanne milloinkaan havaittaisi, mutta
tarkastaessani tätä mattoa huomasin heti, että joku asiaan kuulumaton
oli saanut käydä huoneessa. On onneksi teille, ettei mitään ole
hävinnyt, sillä muuten teille olisi käynyt huonosti. Olen pahoillani,
että olen narrannut teidät liikkeelle tällaisen mitättömän asian
vuoksi, herra Holmes. Mutta minä arvelin, että tuo seikka, ettei toinen
tahra ollut toisen kohdalla, kiinnittäisi huomiotanne."
"Tietenkin huvitti se minua hyvinkin suuresti. Onko tuo nainen käynyt
useammin kuin sen kerran, konstaapeli?"
"Ei, herra."
"Kuka hän on?"
"En tiedä hänen nimeään, herra. Hän oli viemässä vastausta
ilmoitukseen, jossa tarjottiin koneella kirjoittamista, mutta
erehdyksestä tuli hän väärään taloon. Hän oli erittäin miellyttävä ja
hieno nuori nainen."
"Pitkä ja kaunis?"
"Niin, herra. Hän oli kookas. Arvelen, että sanoisitte häntä kauniiksi,
ehkäpä toiset pitäisivät häntä erittäin kauniina. 'Ai konstaapeli,
sallikaa minun pikkuisen vilkaista tuonne sisään', sanoi hän. Hänen
käytöksensä oli niin kohteliasta, jos saan luvan sanoa, enkä luullut
mitään vahinkoa koituvan siitä, että hän sai katsoa ovelta."
"Millaisessa puvussa hän oli?"
"Hänellä oli päällään pitkä nuttu, joka ulottui jalkoteriin saakka."
"Mihinkä aikaan hän oli täällä?"
"Juuri pimeän tullessa. Sytytettiin jo lamppuja, kun palasin viinaa
hakemasta."
"Hyvä", sanoi Holmes. "Tule Watson, arvelen meillä olevan tärkeämpiä
tehtäviä muualla."
Poistuessamme talosta, jäi Lestrade kadun puoliseen huoneeseen, ja
katuvainen konstaapeli avasi meille oven. Portailla pyörähti Holmes
ympärinsä ja näytti hänelle jotakin, joka hänellä oli kädessään.
Konstaapeli tuijotti hämmästyneenä esineeseen. "Hyvä Jumala!" huudahti
hän. Holmes pani sormen huulilleen, työnsi kätensä rintataskuun ja
purskahti nauramaan, kun me käännyimme menemään.
"Oivallista, Watson", sanoi hän. "Esirippu nousee murhenäytelmän
viimeiseen näytökseen. Sinua kai ilahduttaa kuulla, ettei tule mitään
sotaa, että hänen korkea-arvoisuutensa Trelawney Hope ei tule
pysähtymään loistavalla urallaan, ettei ajattelematon hallitsija
tarvitse kärsiä ajattelemattomuudestaan, ettei pääministeri saa
hoitaakseen mitään eurooppalaista selkkausta ja että me pienoisella
sukkeluudella ja kekseliäisyydellä voimme järjestää asian niin, ettei
se, vaikka se olisikin voinut muuttua hyvin kiusalliseksi jutuksi, tule
tuottamaan kellekään mitään ikävyyksiä."
Olin aivan ihastuksissani Holmesin nerokkaisuudesta.
"Oletko jo löytänyt asialle ratkaisun?" huudahdin minä.
"Tuskinpa, Watson. Muutamat kohdat ovat vielä yhtä hämäriä kuin
ennenkin. Mutta meillä on sellaiset kortit kädessämme, että oma vikamme
on, jollemme loppuakin saa selvitetyksi. Mennään nyt suoraan Whitehall
Terraceen saattamaan asia hyvään loppuun."
Kun saavuimme Euroopan asiain sihteerin asunnolle, tiedusti Sherlock
Holmes, ottaisiko rouva Hilda Trelawney Hope meidät vastaan. Meidät
käskettiin vierashuoneeseen.
"Herra Holmes", sanoi rouva punastuen hämmästyksestä. "Teette
todellakin pahoin nyt. Kuten selitin, tahdoin, että te pitäisitte
käyntini teidän luonanne salassa, jottei mieheni luulisi minun
sekautuvan hänen asioihinsa. Ja kuitenkin saatatte te minut huonoon
valoon tulemalla tänne ja siten osoittamalla, että olemme keskenämme
jossakin tekemisessä!"
"Ikävä kyllä, mutta muutakaan en voinut, hyvä rouva. Olen saanut
tehtäväkseni etsiä tuota äärettömän tärkeätä paperia ja sen tähden on
minun pakko, hyvä rouva, pyytää teitä olemaan niin erinomaisen hyvä ja
antamaan sen minulle."
Nainen hypähti ylös ja hänen kauniit kasvonsa muuttuivat kalman
kalpeiksi. Hänen silmänsä olivat lasimaiset; hän änkytti ja minä
pelkäsin hänen pyörtyvän. Mielenlujuudellaan selvisi hän kuitenkin pian
hämmästyksestään.
"Te -- te solvaatte minua, herra Holmes."
"En, hyvä rouva, en. -- Tästä ei ole mitään hyötyä, antakaa vain kirje
minulle!"
Hän hyökkäsi kellonnauhan luo.
"Kamaripalvelija saa näyttää teidät ulos!"
"Rouva, älkää soittako. Jos sen teette, menevät ponnistukseni hukkaan,
enkä saa häväistysjuttua vältetyksi. Jos luotatte täydellisesti minuun,
käy kaikki hyvin. Jos taas asetutte minua vastaan, niin täytyy minun
ilmaista teidät."
Rouva seisoi ylpeän uhmailevana, hän oli todellakin ruhtinaallinen
olento katsoessaan tuikeasti Holmesia silmiin, ikäänkuin olisi hän
tahtonut lukea hänen sisimmät ajatuksensa. Kellonnauha oli hänellä
kädessään, mutta hän ei soittanut.
"Te koetatte säikyttää minua. Onko sellainen miehekästä, herra Holmes.
Tulette tänne peloittamaan minua, onnetonta naisraukkaa. Sanotte
tietävänne jotakin -- mitä te sitten tiedätte?"
"Pyydän teitä istuutumaan, hyvä rouva. Voitte loukata itseänne
kaatuessanne. En puhu mitään, ennen kuin suvaitsette istua. Kiitoksia."
"Saatte aikaa viisi minuuttia, herra Holmes."
"Yksikin riittää, Hilda rouva. Tiedän, että kävitte Eduardo Lucasin
luona ja annoitte hänelle kyseessä olevan paperin. Kävitte talossa
eilisiltana ja otitte kirjeen piilopaikastaan maton alta."
Rouva tuijotti häneen kasvot tuhkan harmaina ja nieli pari kertaa ennen
kuin sai sanan suustaan.
"Te olette hullu, herra Holmes -- hullu!" huudahti hän viimein.
Holmes otti taskustaan pienen pahvipalan, joka oli leikattu eräästä
naisen valokuvasta.
"Otin tämän mukaani, sillä arvelin siitä olevan jotakin hyötyä", sanoi
hän, "Poliisi tunsi tämän henkilön."
Rouva huohotti ja hänen päänsä heilahti taaksepäin tuolin selkänojaa
vasten.
"Rouva, kirje on teillä. Asia voidaan vielä järjestää. En tahdo
mitenkään tuottaa teille ikävyyksiä. Tehtäväni loppuu heti, kun olen
antanut tuon kadonneen kirjeen miehellenne. Kuulkaa neuvoani ja olkaa
suora -- se on ainoa keino."
Rouvan mielenlujuus oli kerrassaan ihmeteltävä. Vieläkin hän pysyi yhtä
jäykkänä.
"Sanon teille vielä kerran, herra Holmes, että puheenne aiheutuu
mielettömästä päähänpistosta."
Holmes nousi.
"Surkuttelen teitä, rouva. Olen tehnyt voitavani puolestanne -- mutta
huomaan kaiken olevan turhaa."