VIII.

Anna Liisan sydämelle tuli raskas huoli. Hänen vanhin poikansa menee

aivan kohta tässä turmiolle. Se olisi pelastettava, mutta miten? Tuo

onneton isä oli sen houkutellut rikoskumppanikseen ja sen lisäksi

suojeli nyt kaikilta rangaistuksilta, vieläpä nuhteiltakin. Vielä sillä

oli kumminkin siksi käsitystä oikeasta, että antoi vaivoin myöten

siihen Anna Liisan tuumaan, että jos saisi pojan jonnekin omaisen

luokse. Toisessa kylässä oli Anna Liisan eno, jonne hän toivoi sen

saavansa.

Kesän ja talven vaiheaika oli käsissä. Lauantai-iltana oli Anna Liisa

laittanut valmiiksi pari pienoista nyyttiä, toiseen pojan vaatteita,

toiseen evästä. Sunnuntai-aamuna hämärissä, sillä aikaa kuin muut

rupesivat ruoka-unelle, lähti hän melkein kenenkään tietämättä

poikineen matkalle. Hevoskyytiä ei Anna Liisa halunnut, kun keli sattui

kolea ja heillä oli tällä taipaleella paljon puhuttavaa. Äänettöminä

kulkivat he pitkän matkaa, sillä äidin, niinkuin pojankin, mieltä

painamassa oli liian suuri paino. Se näkyi edellisen kasvoista, joihin

poika arasti ja salaa katsahti.

--Jaksatko sinä kantaa sitä nyyttiä, kysyi Anna Liisa.

Poikasten urhoollisuudella heitti Ristel nyytin toiselle olkapäälleen

ja vakuutti jaksavansa. He kulkivat vielä vähän matkaa yhtä

äänettöminä.

--Levätään tuossa vähän tien vierellä, sanoi Anna Liisa ja heitti

nyytin kädestään.

Poika teki samoin ja lähti katselemaan puolukoita puiden juurilta.

--Tokko tuolla lienee, tulehan tänne istumaan.

Poika kääntyi ja tuli nyyttinsä vierelle.

--Jäisitkö sinä tänne kylään olemaan, jos täällä miten tuumataan?

--En tiedä, sanoi poika hiljaa.

--Kyllähän sinä olet vielä nuori vieraissa ihmisissä olemaan, vaan

mikäs sinusta raukasta sielläkään kotona tulee. Sinulle on sallittu

semmoinen isä, että jos se yhäkin saapi sinua tuommoisiin tekoihin

neuvoa, niin, hyvä Jumala, kuka sen tietää, jos sinuun tarttuu

minkälainen kirous. Onhan se yhtä suuri synti, jos kotiaankin varastaa.

Tunnusta nyt minulle rehellisesti, otitko sinä rahaa ukkivaarisi

kukkarosta... Sano suoraan, tunnusta nyt kaikki minun ja Jumalan

edessä, otitko sinä? En minä tahdo rangaista, vaan rukoilen Jumalata

antamaan sinulle sen anteeksi. Jos minua rakastat, niin tunnusta

kaikki.

Anna Liisan valtasi näitä kysymyksiä tehdessä voittamaton itku, johon

poikakin yhtyi ja alkoi taipua tunnustamaan.

--Otin minä muutamia kertoja, kun isä neuvoi ottamaan.

Tämä rehellinen pojan tunnustus helpotti paljon äidin mieltä.

--Voi sinua raukkaa, kun tottelit semmoista neuvoa, etkä tullut minulta

kysymään.

--Isä kielsi kovasti.

--Niinhän minä arvaan. Vaan elä vasta milloinkaan tee semmoista, elä

vaikka kuka käskisi ja vaikka tulisi minkälainen puute. Pyydä ennen.

Sinä et arvaa, kuinka paljon minä olen saanut näinä viikkoina murhetta

kärsiä sinun rikostesi tähden. Lupaatko edespäin pysyä kaukana kaikista

pahennuksista?

--Minä pysyn.

--Kunpa pysyisit ja muistaisit ikäkautesi tämän lupauksen.

He lähtivät jatkamaan matkaansa, ja nyt heillä oli haastelemista

kävellessäkin. Muutamia vastaantulijoita sattui tiellä ja niitä

lähestyessä tuntui vähän alentavalta kulkea jalkaisin poikineen ja

kantaa nyyttiä. Ei ne onneksi arvanneet matkan tarkoitusta, luulivat

kai, että ne menevät kylille ja ovat matkan kulusta noin ikävän

näköisiä.

Päivä kului jo puoleen, mutta jo alkoi matkakin olla lopussa. Ilma

selkeni pakkaseksi.

--Istutaan vielä tuossa, niin otat kakkua, eikö sinulla liene jo nälkä.

--Ei tuo hyvin.

Poika oli taipuvainen. Anna Liisa aukaisi nyytin ja laittoi sille kakun

käteen. Itseään sanoi janottavan.

--Heitä lakki pois syödessä.

Poika näytti vähän säikähtävän muistutuksesta.

--Nyt sattui vielä tämä vajavainen vuosi, alkoi Anna Liisa haastella

pojan syödessä.--Ukkivaarisi turvin me nyt kuitenkin päästään hyvästi

tämän sivu, ja siinä sitä olisit sinä mennyt yhtenä, jos ei sattunut

näitä. Täällä maailmassa jos ei jo nuorena pakene pahuutta ja

viettelyksiä, niin ne saattavat ja ovat monen saattaneet loppuiäkseen

kurjuuteen.

Poika ei näkynyt vähääkään ymmärtävän, miksikä äidille tulee aina itku,

jos mistä hyvänsä rupeaa puhumaan.

Pitkältä ei tehnyt mieli istua, ilma oli niin jäähtynyt. Ei ollut enää

monta virstaa, tuntuipa jo oikein vaikealta, kun kumpainenkin oli vähän

tehnyt kävelytyötä. Mielellään jo levähti perille tultua. Talonväki

kummasteli, että kun jalkaisin tämmöistä matkaa tullaan, lienee se jo

nälkä.

* * * * *

Tämä Anna Liisan eno oli iältään noin kuudenkymmenen paikoilla, kookas

mies, hyvin tyytyväisen näköinen elämäänsä. Kasvot osoittivat

rehellistä leikillisyyttä ja etuasennossa liikkuva leuka sai ne

vivahtamaan vähän naurettavilta. Syrjäisestä näytti, että alapuolen

hampaat lyövät kappaleen ulkopuolelle toisien.

Hänen talonsa oli mitä pienimpiä, mutta hyvässä laitoksessa. Semmoisena

se oli hänelle jäänyt hänen isältään, eikä se antanut suuria tuloja,

niin että sisartenkin perinnöt täytyi suorittaa syrjäansioilla.

Semmoisia ansioita hänellä oli usein tarjona tukkien uittajana tai

muissa töissä, joissa tarvittiin kirjoituksen-taitavaa sekä muuten

ymmärtävää ja rehellistä miestä. Näitä hän toimitti silloin, milloin

rahantarpeet pakottivat, mutta kun ne menivät ohitse, saivat

syrjätoimetkin jäädä.

Enonsa taipuvaisuuteen luottaen oli Anna Liisa uskaltanut toivoa, että

poika saisi täällä asunnon. Kaunistelematta kertoi hän enolleen kahden

kesken kotielämänsä ja ne syyt, jotka pakottivat tänne tuomaan. Täällä

oli tiedetty ainoastaan vähäisiä osia koko tuosta sekasotkusta.

Hyväluontoinen eno oli vähällä itkeä tätä kurjuutta kuullessaan.

--Heitä vaan poika tänne, koetetaan kasvattaa mieheksi, kehoitti se

rehellisesti.

--Tännehän se täytyy heittää, vaikka siinä on paljon vaivaa teille

elättää minun lapsiani, sanoi Anna Liisa.--Vaan jos tuossa vielä talona

pysyisi, niin koetetaan maksaa.

--Ei puhuta mitään maksuista, kielsi eno.--Tämä ei tule velaksi, maksu

on jo täällä valmiina.

--Ei suinkaan, sanoi Anna Liisa.

--No niin se on. Lienethän kuullut, että isäni teki kuolemansa edellä

omaisuudestaan testamentin, jossa luovutti kaikki minulle, paitsi

muutamia satoja tyttärille. Äidillesikin oli vain kaksi sataa markkaa.

Se ei ollut iso perintö, ja isäsi olisi tahtonut minua maksamaan lisää,

vaan en suostunut, kun se oli isän antama määrä. Siitä se isäsi suuttui

ja heitti senkin minulle eikä ole siitä lähtien käynyt. Eikö liene

vielä nytkin vihoin, vaan antaa olla. Sillä lailla se on maksu

valmiina, ja nyt aluksi koetan korvata sillä, että huojennan huoliasi

pojan kasvatuksessa.

--Ei se tunnu olevan mikään velka, enkä minä ole tätä niin tarkoin

tietänytkään, sanoi Anna Liisa.--Ainoastaan minun huolteni

kevennykseksi jos otatte pojan neuvoaksenne, kyllä se menee aivan

pilalle siellä kotona.

--Tahtoisitko sinä, että sille pitäisi opettaa kirjoitustaitoa ja

semmoista.

Anna Liisa ei osannut heti vastata, kun muistui mieleen oman

kirjoitusopin hyöty ja ne karvaat kiroukset, joilla isä kiitteli työnsä

hedelmiä.

--Jos et tahtone, niin ... joutui eno vetämään esitystään takaisin, kun

huomasi, että sitä pitää oikein ajatella.

--Niin no, enhän minä tahdo mitään määriä, tehkää vaan, miten hyväksi

näette, selitti hän jo kiireesti.

--On minusta sitä, että ei se tuo oppi pahaa tekisi, sanoi eno.--

Minulla itselläni sitä on hyvin vähän, vaan sekin on ollut monesti

apuna tätä pientä taloutta ylläpitäessä.

--Onhan se ollut, myönsi Anna Liisa mieliksi.

Eno sen huomasi ja naurahtaen virkkoi:

--Sinä myönnät suotta, sinulla kun on toinen kokemus kirjoitustaidosta,

äitivainajasi siitä kertoi täällä käydessään.

--Lienee tuo kuulunut muutenkin. Niinhän se sattui minun kohdalleni,

vaan ei nuo toki kaikki käyttäne oppitaitoaan niin väärin, että sitä

tarvitsee vanhemman kirota.

--Isäsikö kuului kironneen, vaan mitäpä tuo sekään heittänee

kiroomatta. Erehdyksiä ja puutteita tämä maailma on kyllä täynnä, vaan

eihän ne kiroillen parane.

He sopivat tämän asian sillä lailla, että antaa pojalle oppiakin,

jos se on siihen taipuvainen ja sattuisi tilaisuutta olemaan.

Loppusopimuksia kuulemaan he kutsuivat jo pojan itsensäkin. Itkujaan se

alkoi keräillä, kun kuuli, että kotoa eroominen taitaa tulla kestämään

pitemmän aikaa.

--Tokko minä saan käydäkään kotona? kysyi hän nyyhkyttäen.

--Saat toki ja minä käyn aina täällä, selitti äiti.

Takaisin palautuminen jäi aamuun, jolloin eno lähti pojan kanssa

saattamaan hevosella enintä taivalta. Perille asti ei haluttanut enempi

Anna Liisaa kuin saattomiestäkään, sillä se oli tiettyä, ettei

vieraalla ollut mitään hupaisuutta odotettavissa, varsinkaan, kun

kylmyys jo vanhastaan vallitsi. Eron lähetessä liikkui mielessä

hajanaisia ajatuksia. Yksi noista monista kantamuksista oli nyt

heitettävä pois, mikä tavallaan oli huojennusta, kun vaan olisi

tietänyt, kuinka sille maailmassa tulee käymään.

--Ole sinä enollesi ja kaikille kuuliainen, varoitti Anna Liisa

viimeksi.--Ja muista aina, mitä tullessa lupasit. Hyvästi sitten!

Saattomiehet kääntyivät paluumatkalle. Ristel oli kääntynyt syrjittäin

katsomaan äitiään, joka myös katseli palautuvia, kunnes kärryt tien

mutkassa menivät näkymättömiin.

* * * * *

Nyt, kun puutteinen vuosi ahdisti kaikkia, näki Malinen, että hänen

rahansa menivät kuin kuumille kiville. Velkojat kyllä vähenivät, mutta

kukapa sen tietää, milloinka ne loppuvat. Malinen itse sai asiat vielä

pahemmaksi, kun päästi kuulumaan semmoisen puheen, ettei tästä talosta

ole muilla saaliin sijaa, ennenkuin hän on ottanut päältä kaikki

rahansa, jotka on velkoihin pannut. Silloin armollisimmatkin velkojat

vilkastuivat. Siinä tuli kiire, kuka päältäottajaksi joutuu. Armoa ei

annettu, eikä sitä taitanut muut paljon pyytääkään, kuin Anna Liisa,

mutta hänen rukouksiaan ei kukaan kuunnellut.

Malisen perimyskirjat olivat vielä oikeuden vahvistusta saamassa, kun

nimismiehen kello lauloi muiden saamisista. Kohta olivat kaikki tavarat

herran kirjoissa. Koko talo oli kuin hävityksen pyörteessä. Aatu koetti

kuljettaa eläimiä piiloon, mutta nimismies laittoi niitä etsimään.

Yökaudet kuljeksi tarkastusmiehiä lähimökkien navetoissa, ja kun

liikoja lehmiä löytyi, alkoivat he takaisin taluttaa. Kyllä siellä

mökkien vaimot koettivat olla uskollisia, saadakseen jonkunkaan lehmän

onnettomille säilytetyksi, mutta harvoinpa se onnistui.

Velallisia ja muita joukkoja oli kokoontunut nimismiehen kanssa

Ahoniemeen toimittamaan ensimmäistä isompaa huutokauppaa. Malinen oli

pakahtua vihasta.

--Mitä asiata vallesmannilla on tässä? kysyi hän äkäisesti.

--Huutokaupan pitoon minua on vaadittu, ilmoitti nimismies

maltillisesti.

--Vaan minä en ole vallesmannia tänne kutsunut.

--Harvemmin minä saankin kutsuvieraana kulkea, mutta olen valmis

poistumaan, jos rahoja tulee.

--Ei penniäkään!

--No sitten tavara rahaksi.

--Ei neulan saalista ole tässä muilla, ennenkuin minä olen saanut omani

pois.

Nimismies tekeytyi juhlalliseksi ja kysyi:

--Onko isäntä Malisella sellaiset paperit, joilla voitte laillisesti

näyttää toteen omistusoikeutenne?

--On minulla! vakuutti Malinen kiihtyneellä vihalla. Minun saaliini on

suurempi, kuin näiden yhteensä, ja minä olen pannut puhtaat rahat,

mutta mitäs nämä, s----n peijuonit.

--Jos teillä ei ole sen tukevampia omistuspapereita, niin saatte pitää

suunne kiinni ja puhua säädyllisesti, huomautti nimismies.

Malinen vain kiihtyi.

--Minun suutani ei ole vielä tähän päivään asti tukittuna, eikä, se

ollen, tukita vieläkään! Minä, s----a vie, en yhtä vallesmannin roistoa

vielä tässä tingassa pokkaa, eikä myödä neulaakaan, ennenkuin minun

kirjani joutuvat, tai jos myöt, niin rahat minulle, joka penni.

Nimismies jo suuttui ja seisoalleen nousten lausui:

--Se on nyt, Malinen, sillä lailla, että jos yhdenkään haukkumasanan

vielä sanot minua vastaan, niin minä sakotan hyvästi, ja jos minä

laittomasti menettelen, niin kysy oikeudelta. Vielä muistutan, ettei

pidä tulla minua häiritsemään virkatoimissani, tai muuten käy pahasti.

Samassa lähti hän myyntiä aloittamaan.

Malinen pani todellakin suunsa kiinni ja vielä niin varmasti, ettei

ostamallakaan olisi puhetta irtautunut. Tätä pikaista muutosta ei

mahtanut sakon pelko vaikuttaa. Kasvoista näkyi paremmin se ajatus,

että ihmiset ja koko maailma eivät ole sen arvoisia, että niille

ansaitsisi sanaakaan sanoa. Aivoissa näytti ulkoapäin katsoen liikkuvan

ankaria ajatuksia. Hän ei katsonut koko tavarain myyntiä. Sen verran

lienee ohi kulkiessa sattunut korva kuulemaan, että huomasi tavarain ja

eläinten menevän puolesta hinnasta, lieneekö kaikille tullut

puoltakaan.

Joitakin aikeita liikkui Malisen mielessä, koska näkyi katselevan omia

tavaroitaan ja laittelevan niitä saapusalle. Huutomiesten joukossa oli

muutamia talonisäntiä Malisen kotikylästä. Typeryytensä tähden oli

niistä joku, Laitinen nimeltään, vähimmin vihoittanut Malisen mieltä,

niin että hän sen kutsui puheilleen kamariin ja kysyi:

--Otatko minut taloosi kortteeria?

Laitinen vähän ällistyi ja alkoi arvella:

--Mitä sillä kortteerilla? Eikös tässä ole...

--No elä niitä arvele, sano vaan suoraan otatko vai et.

--Niin no, kyllähän minä, vaan olisiko tuosta...

--Mitä tuosta...?

--Siltä emännältä kysyä.

--Kysy sitten. Vaan sovinko hevosessasi menemään?

--Niinkö se on...?

--Anna olla kyselemättä, sanohan sovinko?

--Sopiihan siinä.

--Niinpä ota tuosta rekeesi menemään tavaroita, kohta kai sitä lähtään.

--Eikö täältä joutane, myönsi Laitinen ja keräili syliinsä osoitetuita

tavaroita.

Malinen meni keittiöön, jossa Anna Liisa oli ruuanlaiton toimessa,

silmät punaisina itkusta. Entinen piika-Maija istui siellä hänen

vieraanaan, ja se näkyi itkeneen yhtä paljon. Anna Liisa vavahti, kun

katsahti isänsä kasvoihin, niin synkeät ne olivat. Synkeitä olivat

hänen sanansakin.

--Kohta sitä ollaan kerjäläisiä kaikki, alkoi hän ja katsoi armottoman

rautaisesti.--Tuntuuko nyt hyvältä, että sait minut kerjäläiseksi.

Kerjäläisten ystävä olit alusta alkaen ja kun siitä yhdestä pääsin,

tulit itkien ruikuttamaan tänne toisen kerjäläisen luokse, tähän h----n

pesään. Kyllä sinä tiesit sen vietävän jälet, vaan et sanonut, kun

minusta piti saada samanlainen kerjäläinen. Lyhentänyt on muka

velkojaan... En kuule ruikutuksiasi enää. Minä viimeinkin katoan

roistojen syötävänä olemasta ja varokaa tulemasta silmieni eteen. Nämä

ovat viimeiset sanani ja nyt minä lähden.

Aivan masentuneena kuunteli Anna Liisa tätä ankaraa syytöstä ja vielä

isänsä ovessa mennessä sopersi hän sille rukouksen sanoja, mutta ei se

kuunnellut enää. Hän juoksi vielä akkunasta katsomaan, onko isän uhkaus

aivan totta, ja kyllä siinä ei näkynyt olevan epäilemistä. Kiirehtivän

näkyi kyytimiestään ja luomatta ainoatakaan silmäystä uteliaasti

tarkastelevaan joukkoon poistuvan kartanosta.

--Tässä maailmassa ei ole toista ihmistä, joka olisi pahemmin pettynyt

kuin minä, alkoi hän matkalla purkaa ajatuksiaan Laitiselle. Ei minulla

ollut kuin yksi lapsi, vaan se tuo riitti. Kenenkään ihmisen ei pitäisi

ruveta lapsiaan opettamaan, ei minkään vertaa, siitä saa vain harmia.

Ja auttamaan ei tinaisella tengallakaan, ennenkuin näkisi, että nyt ne

ovat kerjäläisiä. Sitten jos leipäpalasta antaisi, vaan ei mitään

muuta. Jos minä tein sen, että otin toisen emännän ja pysyin kotonani,

niin talona olisin, mutta rupesin noita s----n hylkyjä kuulemaan, niin

saanenko penniäkään takaisin rahoistani, joita työnsin noiden hylkyjen

asioihin. Mutta viimeiseen asti minä koetan ottaa.

Laitinen ohjasti hevostaan, eikä ymmärtänyt toverinsa asioista muuta

kuin että maaton mies se mahtaa nyt jo olla, koska aikoo ruveta heille

huonemieheksi.

Ja Malinen asettui huonemieheksi, eikä Laitisen emäntä ollut sitä

vastaan, pelkäsihän alussa, että jos heidän lapsensa oppivat

kiroilemaan. Se pelko oli kumminkin turha, sillä Malinen tajusi hyvin

selvään, että hän asuu nyt toisen huoneessa, jossa ei muutenkaan

haluttanut paljon puhua, vielä vähemmin puheitaan väkisanoilla

vahvistella.

Hänen suurimpana toimenaan oli nyt rahainsa takaisin periminen Aatulta,

jonka joukkoja kohtaan armo oli peräti loppunut. Mutta vähiin ne

saaliit supistuivat. Toiset olivat viekkaampia ja Aatu taisi olla

yhdessä tuumassa, niin että ne petollisilla valekaupoilla ja muilla

keinoilla heittivät Malisen melkein osattomaksi maan hinnasta ja

kaikista.