VII.

Talonsa myynnistä lähetti Malinen kahteen eri kirkkoon kuulutuksen,

vaikka olisi se välttänyt vähemmälläkin. Liioista ostajista oli vain

joutavata vastusta, kun sai niiden kanssa juosta niittyjä ja metsiä

pitkin, ja jos ei sinne lähtenyt, alkoivat ne moittia, että ensin

ilmoitetaan, eikä sitten näytetä, mitä siinä on ostettavaa. Vähimmän

miellyttävä ostaja oli tuo entinen puhemies Turunen, toisesta

pitäjästä.

--Mihinkä olet matkalla? kysyi siltä Malinen, toivossa, että jos tuo

olisi muualle menossa.

Kaikki entiset ominaisuudet oli vielä Turusella säilyneet. Silmät

alkoivat mauretellen tarkastella kysyjää päästä jalkoihin ja huulet ne

hekkoilivat. Sitäkin se taisi kummastella, kun häneltä niin sivumenevän

vieraan tavalla kysyttiin.

--Sinun luonasi tulin käymään, pasahti se.

Asiasta ei Malinen enää kysynyt, kutsuihan kamariinsa.

--Sinä olet leskenä.

--Niin olen, vastasi Malinen otsaansa rypistäen ja ajatteli, että

jokohan tuo, juutas, tuli puhemieheksi tarjoutumaan.

--Myötkö sinä maasi?

--Myönhän minä.

--Etkö emäntää ota?

Malinen ei ollut kuulevinaankaan.

--Minä saatan ostaa sinulta maan, jos myöt.

--Osta vaan.

Turunen piti vähän miettimisen aikaa ja mittaili tuttavaansa.

--Saatan minä ruveta sinulle puhemieheksikin. Siellä on meidän

pitäjässä vanhanpuoleinen, rikas leski.

--Mitä tuosta ... murahti Malinen vastaan.

--No olkoon, sanoi Turunen, kun ymmärsi morsianta moitittavan. Eihän se

oikein miellytä, kun se sitä jalkaansa nilkuttaa niin pahasti. Mutta on

siellä toinen nuorempi, jonka matkassa tulee tuhansia perintöä, kun

joutuu. Sillä on vain se vähäinen virhe, että on jo yhden kerran

tehnyt...

Malinen ei enää jaksanut kuunnella keskeyttämättä.

--Ole, helvetissä, hiljaa, jos sinulla ei ole muusta puhumista.

--No, no, ei puhuta, hämmentyi vähän Turunen.--Otetaan se maan kauppa.

Mikä sillä on hintana?

--Viisitoista tuhatta markkaa.

--Irtainko yhtenä.

--Ei.

--Sitten se on liian paljon. Sano oikea hinta.

--Se on oikea hinta.

--Liikaa on. Minä olen varma ostaja, usko pois. En minä itse tarvitse,

vaan pojille. Nuorin poika sai rikkaan vaimon. Oletko sitä päässyt

kuulemaan.

--En.

--Vai et. Rikkaan se sai. Minä en luullut siitä tulevan mitään, mutta

annahan ollakaan: poika pelasi kuin miehet. Viime syksynä oli häät ja

nyt talvella syntyi tyttö.

--Hm, äänsi Malinen vastenmielisesti ja meni käymään tuvassa, piikoja

ruuan laittoon neuvomassa.

Hän heitti Turusen yksinään ja viivytteli vähän aikaa ulkona, jottei

tarvitsisi kuunnella mokoman tuumia. Mutta ei siitä kauaksi päässyt

eroamaan, se tuli hakemaan, mihin talon mies meni.

--Vävysi luokseko menet, jos maasi myöt, kysyi Turunen, kun he olivat

syömässä.

--Miten sattuu.

--Minkälainen mies se on se sinun vävysi?

--Mikähän lienee.

--Se olisi ollut mainio mies, jota minä silloin kerran käytin täällä.

Hukkaan se reissu meni.

Malinen ei vastannut mitään, ajatteli vain, että tuon se nyt s----a

muisti.

--Sinä sanoit silloin tyttösi olevan aivan tietämättömän miesväestä,

vaan eipä se ollutkaan.

Turunen nauraa kähäytti puheensa lopuksi. Malista tämä suututti, ja

vaikka hän oli päättänyt olla vastaamatta, ei kumminkaan malttanut,

vaan sanoi ynseästi.

--Kukapa ne tietänee?

Hän muuttui yhä jurommaksi, eikä ollut kuullakseenkaan, vaikka Turunen

teki esityksiä toisen toisensa perästä.

--Mikä sinulla on? koetti se innostuttaa toveriaan.--Minä jos olisin

leskimies, niin sen näkisit, että siinä ei pitkältä tuumailtaisi. Tee

nyt kumpi hyvänsä, lähde ottamaan emäntä tai myö maasi. Minä saatan

olla apuna kumpaisessakin.

Sen verran oli vielä Malisella kärsivällisyyttä, että hän malttoi

selittää olevansa yhtä vähän kummankaan avun tarpeessa.

--No ei sinun elämäsi tuoltaan maksa mitään, päätti Turunen.--Toisen

tai toisen sinä teet. Laskehan sitä hintaa alemmaksi, eläkä myö muille,

niin minä tulen toisen kerran poikineni ja silloin ostetaan.

Malinen ei mennyt mihinkään lupauksiin, eikä pyytänyt erotessa käymään

vastakaan talossa.

Sinä keväänä kohtasi Malista sekin harmi, että heinät loppuivat

eläimiltä, vaikka aina ennen oli ollut tähteen heittäen. Se oli selvin

merkki, mitä on tehtävä. Ja sulan tullen antoi hän mennä kaikki

rahaksi, niin ettei heittänyt kuin hevosen ja joitakin isoimpia

huonekaluja y.m. vähän. Rahaa kokoontui hyvä summa, vaikka meni niistä

joku osa Malilan omain velkain suoritukseen.

* * * * *

Aatu odotti Malisen rahoja kuin hepo kesää ja selitti karhuaville

velkamiehilleen kehastellen: kohta saatte. Varmaa tietoa ei ollut

siitä, tulevatko nuo rahat vai ei Aatun velkoihin, sillä Anna Liisakin

oli ollut kiellon mukaan puhumatta, mutta sitä hän toivoi, ja

velkamiehetkin rupesivat rauhallisesti odottamaan.

Ja Malinen tuli rahoinensa Ahoniemeen. Entinen isäntä oli tämän vasta

tulleen edessä hyvin nöyrä ja heitti mielellään kaiken hallituksen sen

käsiin. Ja kukapa ei olisi tällaista hallitusta heittänyt, jossa oli

suurimpana työnä velkain maksaminen. Näitä saamamiehiä alkoikin olla

Malisella vieraina melkein joka päivä ja välistä useampiakin.

Arvokkaasti hän otti vastaan näitä vereksen puolikunnan isäntiä ja luki

rahoja.

--Mitä nämä ovat nämä pienet velkakirjat? alkoi hän jo tuskailla, kun

niitä löytyi jokaiselta.

--Se on antanut niitä minulle koroista, mitä muilla lienee, selitti

eräs velkamies.

--Niin ne ovat minunkin, vahvisti toinen.

--Siitä sen näkee miehen, kiivastui Malinen.--Lieneekö koko

olinaikanaan lyhentänyt penniäkään velkaansa.

--Lienee tuo toki lyhentänyt.

--Siltä tämä näyttää, että on se mies lyhentänyt, kun ei ole korkoja

maksanut.

Velkamiesten käyntiaikoina laittautui Aatu pois pihasalta. Lieneekö

ajatellut, ettei niitä jälkipuolen asioita ole hupainen kuunnella.

--Tiedätkö sinä noiden velkaisi määrääkään? kysyi Malinen tuimasti, kun

sai Aatun eteensä sen perästä, kun oli suuttunut maksaessaan.

--En minä heitä tarkoin muista, vastasi Aatu, aivan kuin ne eivät

häneen kuuluisi ollenkaan.

--Oletpahan, sen vietävä, muistanut velkuuttaa jokaisen, vaan eipähän

ole niiden maksajata. Kyllä ne vielä koituu sinun omaan niskaasi, jos

et paranna tapojasi. Minkä verran niitä on vielä jälellä niitä velkoja,

kun minun maksuni alkaa olla kohta kymmenessä tuhannessa!

Ei kuulunut muistavan.

--No jo, s----a ollen, sinä olet koko miehen vetelys. Se ei tiedä

asioistaan, ei sen vertaa kuin koira pojistaan.

Summateko oli vaan edessä, sitten vasta lienevät kaikki, kun ei enää

tule tahtovata. Semmoinen onnen aika mahtoi olla vielä kaukana, vaikka

olisi se saanut jo tulla. Malinen ei enää jaksanut pysyä rauhallisella

tuulella velkamiehiäkään kohtaan.

--Onko sille ollut pakko antaa velkaa? alkoi hän jo ensimmäisille

juonitella.

--En kai minä ole ensi tahtomisella antanutkaan, puolusti joku. Moneen

kertaan kävi kiuhnaamassa ja sanoi teidän käskeneen.

--Minäkö käskenyt! Se on helvetin vale! En kertaakaan. Käypäs hakemassa

tänne se juutas...

Aatu ei ollut arvannut mennä niin etäälle, etteivät olisi löytäneet.

Väkinäisesti, kierona sai hänet velkamies tulemaan esille.

--Mitä s----n peliä sinä kuulut käyttäneen velkaa ottaessasi, että minä

muka olen käskenyt. Milloinka minä sinua olen käskenyt? Sano!

Mitäpä siihen osasi sanoa.

--Milloinka se on sen kirjan antanut? Näytäpäs.

Velan perijä näytti.

--Tänä viime talvena. Mihinkä sinä ne rahat panit.

Vitkastellen vastata jurautti Aatu, että hän on maksanut toiseen

paikkaan.

--Mihinkä? Missä se on se maksettu kirja?

--Poltin.

--Poltit sinä sen... Piruko häntä lienee opettanut tuon nimensä

kirjoittaa töhräämään. Jos sitä joku ihminen on opettanut, niin se ei

ole sen kirotumpaa työtä koskaan tehnyt ja olisi ansiokas saamaan

rosvon rangaistuksen. Nyt se on kyennyt noita kirjoja tiiraamaan joka

nurkassa, eikä niistä ole päässyt syrjäinen tietoon ollenkaan. Ja kuka

vietävä sille lienee valmistanut tuonkin nimipainimen. Tuo se paikalla

minun käsiini.

--Tuolla on vinnillä turkin taskussa, ilmoitti Aatu ja lähti kävelemään

ulos.

Malinen ei lauhtunut, ennenkuin kävi tuon nimipainimen hakemassa, ja

sitä ensin kirveshamaralla mukutettuaan nakkasi uuniin. Se oli

viimeinen merkki Aatun hallituksen lopusta. Malinen istui ajattelemaan.

--Näiden velkain laita on sellainen, että minä en nyt paikalla maksa

tämän enempää, puhui hän.--Tässä täytyy ottaa tämän talon hoito

huolekseen, eikä auta kaikkia rahoja nyt alussa paneminen velkoihin. Ja

loppupuolella nuo jo lienevätkin, niin että jos vuosia tulee, eivät ne

kauan kestäne, ennenkuin loppuvat.

Muutamat suostuivat odottamaan, vaan toisia oli, joilla kuului olevan

tarvis rahojansa, ja niille täytyi vielä markkoja lukea, vaikka ei se

olisi ollut mieleistäkään, sillä kukkaro kävi yhä tyhjemmäksi. Malinen

jo monesti katui tekojaan, mutta minkäpä enää teki, täytyi jatkaa, kun

oli alkanut. Tarkasti hän nyt valvoi talon hallitusta, niin ettei

Aatulla ollut kuin työ ja ruoka yhteistä, eikä hän päässyt mihinkään

huoneeseen, jossa olisi ollut jotain ottamista.

Anna Liisa sai olla niinkuin ennenkin. Mutta vaikka hän oli niin nöyrä

ja uskollinen kuin osasi, alkoi yhtä kaikki Malisessa ilmestyä

kylmyyttä häntäkin kohtaan. Ystävällinen asiain keskustelu väheni

vähitellen aivan päiviä kestävään äänettömyyteen asti. Kylmyyden

oikeita syitä ei Anna Liisa ymmärtänyt, vaikka koetti mielessään

tutkia. Yhtä hän luuli, nimittäin sitä, että hänen ehkä pitäisi olla

Aatulle samalla tavalla vihoissaan kuin isä näkyy olevan, mutta miten

se toki soveltuisi, vaikka se onkin tuommoinen. Aatu näytti lähestyvän

lapsiaan, varsinkin vanhinta poikaansa, ja kuletti sitä toverinaan

työpaikoissa ja missä liikkui. Poika puolestaan näkyi kiintyneen

isäänsä ja pyöri aina sen luona, eikä äitiä enää niin paljon kaivannut.

Anna Liisasta se oli mieleen. Voipihan Aatu tuolla tavoin vakaantua

ajattelemaan lastensa etua. Anna Liisan itsensä täytyi isän takia olla

osoittamatta mitään kuiskailevaa ystävyyttä miestänsä kohtaan. Siitä

olisi syntynyt heti luulo, että ne ovat yksistä tuumin taloa

hävittämässä. Vaikea oli hänen asemansa. Jokaista päivää aloittaessa

syntyi huolettavia ajatuksia, miten osata olla, ettei sopu tykkänään

pahenisi.

* * * * *

Vuodentulo oli tänä kesänä niukka, niin että se teki monen miehen

toiveet turhiksi. Halla oli rapsinut alavilla paikoilla viljat melkein

mitään tekemättömiksi. Malinen oli pannut paljon luottamusta siihen,

että hän saa leikata rukiit kahdelta paikalta, mutta nyt kävi toisin.

Suuret elonmyynnin ajatukset sai heittää pois mielestä, hyvä jos

tarkalla hoidolla riitti omalle joukolle vuodeksi.

Malinen ei tahtonut jaksaa hallita itseään. Hän oli vakuutettu ja

tahtoipa kiroillakin sitä, että Jumala ja ihmiset ovat yksistä neuvoin

asettuneet häntä sortamaan ja ahdistamaan. Se on ihan varmaan häntä

varten tämä huono vuosi, ei sitä muuten olisi tullut. Peräti

kiukkuisena kokoili hän aittaan niitä vähiä eloja, mitä riihistä

karttui. Tässä eloaitassa ei saanut käydä kukaan muu, jos ei hän itse

ollut katsomassa.

Avain oli hänellä mukana senkin viikkoa, jolloin hän oli riihien

puittamisessa tuolla entisellä paikalla. Sieltä hän tuli takaisin

lauantai-aamuna ja ensi töikseen katseli kaikki paikat, ovatko ne

entisellään. Ei taitanut olla, kovinhan käveli tuohtuneen näköisenä.

Aamiainen oli joutumassa. Lapset asettautuivat jo syömään pienelle

pöydälle, mutta vanhin poika kaipaili veistään.

--Olihan se sinulla illalla, mihinkä sinä sen nyt panit, sanoi Anna

Liisa.

Malinen kuuli keskustelun ja mitä kaivattiin. Vihasta puristetuin

huulin astui hän pöydän luo ja nakkasi veitsen pojan eteen.

--Tuossa on nuoren rosvonoppilaan veitsi, on tainnut työpaikalle

unohtua.

Pojan kasvot sävähtivät punaisiksi. Anna Liisa tyrmistyi niin, ettei

tahtonut saada sanaa suustaan. Hän näki selvään pojan olennosta, että

se on johonkin syyllinen.

--Hyvä Jumala! Mitä se on Ristel tehnyt? huudahti Anna Liisa

kauhistuneena.

--Varastamassa se on ollut isähyväkkäänsä kanssa. Tokko lienee

viimeinen varkaus sen vanhempi kuin mennä yönä. Eloaitan pienestä

ikkunan reiästä on pakkauduttu sisään ja sieltä aukaistu yläluukku,

josta kautta on viety jyviä, kuka sen tietääkään.

Tietää sen, miltä tämä tuntui äidin mielestä. Kyyneleet alkoivat

virtanaan juosta.

--Voi lapsiraukka, oletko sinä ollut siellä?

--Etkö muka usko minua, sanoi Malinen.--Ei suinkaan se vanhempi rosvo

ole sopinut niin pienestä reiästä pakkautumaan, eikä siitä kautta ole

ylenkyläläiset osanneet mennä. Ja löysinhän minä tuon veitsen sieltä

ikkunan alta lattialta. Eikä ne nämä ole ensimmäisiä varkauksia.

Minulta on katoillut nyt syksykesällä milloin markka, milloin kaksi,

joiden häviämistä luulin ensimmältä muistin erehdyksiksi, mutta kyllä

minä nyt tiedän, minne ne menivät. Kuka sen varttaa semmoisen

rosvo-yhtiön.

Anna Liisa ei osannut muuta kuin vaikeroida ja itkeä lapsensa kurjaa

käytöstä.

--Itkullako sinä parannat tuommoiset, kivahti Malinen.--Antaisit

selkään! Vaan eipähän niitä näytä kuritettavan minkään vertaa. Mutta

tämä asia koskee niin paljon minua, että minä annan selkään ja

paikalla.

Poika oli kuin tulisilla hiilillä. Äidin kiellosta huolimatta vilkaisi

se pihalle, kun vitsaa oltiin hakemassa, ja meni isänsä turviin. Tämä

oli jo Malisen mielestä liian itsepäinen teko. Hän kiroili siihen

syylliseksi niin äidin kuin isänkin.

--Jos minun lapseni tekisi tuon, ettei pysyisi paikallaan, kun

kielletään, niin se olisi... Sen pitäisi lyykistyä sanan voimasta

aloilleen!

Poika ei juossut turhaan isänsä turviin. Ne tulivat kohta yhtä matkaa

tupaan, ja Aatu näkyi karaisseen luontonsa ja lausui kiellon:

--Minun poikaani ei tarvitse kenenkään kättänsä koskea. Antaa sen olla

rauhassa.

Malinen yritti hyökätä käsiksi, mutta vastustajan uhkaava asento hänet

seisautti, ettei kuin edessä karjui:

--Sinullako, s----n rosvo, on oikeus toista rosvoa kasvattaa ja

suojella.

--Kukapa tässä rosvo lienee, sanoi Aatu vastaan.

--Sinä sitä olet rosvo ja sinut minä vedän oikeuteen murtovarkaudesta

ja pojalle annan selkään.

--Ne eivät tule tapahtumaan kumpainenkaan, tenäsi Aatu lujemmin.--Tässä

talossa ei ole yksi sen parempi isäntä kuin toinenkaan.

--Vai ei ole. Minä koettelen. Sinä saat nähdä silmilläsi, mitä

isännöimistä sinulla on. Ja sen näet, ennenkuin uskotkaan.

Malisen sanat ja koko olemus osoittivat, että armahtavaisuus oli

kerrassaan loppunut.