Pyssyn kantaman päässä syrjässä kylän kirkkotieltä näkyy pienoinen
uudismökki. Siinä on vasta muutamia huoneita silopetäjikön laidassa ja
toisella kupeella vähäinen pyöräste peltoa, jota ympäröi niin matala
lappuaita, ettei siitä lumen ollessa näy kuin seipäitä vähän. Mökin
omistaja on entinen Malilan piika Maija miehineen.
Tämä Maija oli surrut Anna Liisan perheen häviämistä enemmän kuin
kukaan muu, ja kun alkoi kuulua, että Ahoniemestä täytyy lähteä pois,
kävi Maija siellä monta kertaa lohduttamassa. Yhdessä he itkivät Anna
Liisan kanssa, ja kun tämä valitti, mihin pääsee asumaankaan, kuka
tämmöisen joukon ottaa huoneeseensa, silloin Maija ilmoitti, että hän
on ensimmäinen ottamaan, jos vaan niin pieneen mökkiin viitsisi tulla.
Anna Liisa mielistyi heti tarjoukseen, sillä sen parempaan ei ollut
enää toivomista. Ja jos jostakin olisi isommankin asumuksen vielä
saanut, niin ei ollut varmaa, tapaako siellä näin luotettavia ystäviä.
Aatun mielestä oli samantekevä, asuipa missä hyvänsä, ja niin he
muuttivat tänne Maijan mökkiin. Ensi aikoina he elivät niillä rahain
tähteillä, joita oli sattunut Aatun juonnilta jäämään tähteiksi, ja
sitten möivät ja söivät niitä vähiä rihkamia, joita olivat saaneet
säilytetyksi velkamiesten käsiin joutumasta. Uskollisesti palveli Aatu
laiskuutta aina siihen asti, kun viimeinenkin, heille välttämättömän
tarpeellinen kalu oli myytynä ja syötynä. Ei näyttänyt loppuvan
milloinkaan uni, jota hän veteli tuvan nurkassa, eikä mitkään
houkutukset saaneet työntekoon. Välistä hän istui alakuloisen näköisenä
ja näytti ajattelevan, vaan jos vieras sattui käymään mökissä,
painautui Aatu pitkälleen ja oli nukkuvinaan. Sama tapa seurasi
syöntiaikoinakin. Rupeama sai olla vaikka koko päivän pituinen, ei Aatu
ollut kuulevinaan, vaikka toiset olisivat syöneet. Käskemällä vasta
nousi, mutta ei erittäin kiireisesti sittenkään.
--Hyvänen aika, kun sinä et muuta tee kuin makaat, vaikeroi jo Anna
Liisa epätoivoisena.--Viimeinen leipätaikina on syötävänä, eikä ole
tietoa, miten toisen saisi. Elä toki enää ole noin.
Puuteko vai puhe lienee vaikuttanut, mutta seuraus oli se, että Aatu
otti kirveen olalleen ja lähti kylälle päin kävelemään. Muutamasta
talosta sai hän hakojen karsimista, joista maksettiin kaksi kappaa
kuutiosylestä pellolle rouheiksi hakattuna. Se ei ollut mitään
tuotteliasta työtä, mutta Aatu ei olisi osannut talvisena aikana
muutakaan tehdä. Tämä yksinkertainen työ sujui tavallisesti, kuuluipa
aika ruske kuusikosta, joshan toisinaan ilmestyi loma-aikojakin, kun
tarvitsi istua ja ajatella, tämäkö siis nyt tuli eteen ja eikö tässä
muut keinot auttaisi. Mutta vaikka olisi istunut kaikki kuusten tyvet
suliksi, niin ei näkynyt muuta keinoa, kuin tarttua kirvesvarteen ja
houkutella vanhaa tuttavata, laiskuutta, eroomaan.
Anna Liisa oli mökissä-asumisajan tehnyt ahkerasti käsitöitä, mutta
hienoa oli siitä tulo, kun ei jäänyt edes omaa rukkia. Nämä,
huomattavat tavarat otti nimismies ensiksi kirjoihinsa, eikä
elatustarpeiden hankkimiselta jäänyt varoja toisen saantiin. Hän
lähetti Ristel-pojalleen pyynnin jotain menevätä myöten, että jos se
voisi äidilleen lähettää muutamia markkoja. Ristel oli näet enonsa
välityksellä päässyt puotipojaksi muutamalle toisen pitäjän
maakauppiaalle. Sieltä tulikin kohta kirjeessä kuusi markkaa ja lupa,
että hän pyytää vielä lisää isännältään, jos äidillä on hyvin puute.
Muuten kirjoitti hän olevan itsellään hyvän olla ja kyseli arasti,
miten isä ja ukkivaari ovat. Ihan viimeksi kehoitti, että äiti hänelle
kirjoittaisi, ovatko rahat tulleet perille ja ovatko pienimmät siskot
terveinä. Kirjekuoren ja paperin oli lähettänyt valmiiksi, ei puuttunut
muuta kuin mustetta ja kynää. Ne täytyi noutaa jostain lainaksi.
Oli tuulinen talvi-ilta. Mökin tuvan hatarat akkunaruudut rämähtelivät
tuulen puuskan törmätessä niitä vasten ja petäjikön tohina kuului tuvan
takaa. Mökin muut joukot nukkuivat yöuntaan, ainoastaan Anna Liisa
istui pöydän takana, akkunankupeella. Jumprun vetoisesta rohtopullosta
laitettu öljylamppu palaa tuijotti edessä; sen valo yletti tuskin
heikostikaan tuvan toiselle puolen. Siinä edessä pöydällä oli levällään
Risteliltä tullut kirje, johon hän katsoi ja ajatteli, pää käteen
varaten. Mustepullon korkki oli jo irtautettu aloittamista varten,
mutta pitkään tarvitsi vielä ajatella. Mieleen muistui monta asiaa. Hän
ei ollut kynää kädessään pidellyt sanottavasti isän kodista
lähdettyään. Ja kirjeitä ... hyvä Jumala ... mihinkä tarkoitukseen hän
on niitä viimeksi kirjoitellut! Näin on nyt käynytkin, eikä vielä sillä
hyvä, mutta kun isä saa hänen tähtensä elää vanhuuden päivät
köyhyydessä. Harmiksi olen ollut hänelle alusta loppuun ja tuskin
antanee anteeksi kuolemanhetkellään, niin vihassa erosi, eikä näytä
leppyvän. Yhä kuuluu itseään syyttävän ja kiroovan siitä, kun opetti
minut kirjoittamaan... Kirottua työtä... Ei tuo toki lisänne kirousta,
jos omalle lapselleen kirjoittaa.
Ajatellessa unohtui kirjeen aloittaminen. Öljy lampun pohjalla yhä
väheni. Anna Liisa liikahti, pyyhkäisi vasemman käden rystyllä silmän
nurkkaan heruneet vesikarpalot ja alkoi oikoa paperia. Käsi vapisi, kun
hän rupesi piirtelemään:
»Rakas poikani Ristel!
Terveisiä paljo meiltä kaikilta, rahat tulivat tänne, suur kiitos
niistä, niillä minä nyt saan rukin, eikä tuota velkamiehet toki ottane,
kun sanon, että se on sinun ostama, ei meillä vielä ole ollut hyvin
puutetta ja on se isäsi ollut muutamia päiviä kylässä hakoja
karsimassa, vaan ne niistä niin vähä maksavat ja se on työhön vielä
tottumaton. Tämä talven aika kun päästäisiin ja on se jo pieni Aatu
ollut setänsä luona, että jos hevosta alkaisi osata ajaa ja ukkovaarisi
on loisina Laitilassa, eikä ole käynyt meidän luona, sitten kun erosi
ja mitäpä turvaa meistä lienee.»
Ajateltua kirjoittamista olisi ollut vielä paljon, mutta se täytyi
lopettaa, kun kyyneleitä alkoi väkisin roplattaa paperille. Sinne
kostuneiden paikkain lomaan hän vielä kurkalta piirteli muutamia
katkonaisia sanoja siitä, että poika pysyisi rehellisenä isännälleen ja
muille.
Lampun tulen päällä kuivatti hän tuon kastuneen kirjeen ja pani kuoren
sisään. Sitten huokasi kituvan tulen sammuksiin ja hiipi hiljaa
vuoteelle, lastensa viereen. Kauan kuului vielä korviin ruutujen
säikäyttelevä rämähtely ja petäjikön humina tuvan takana.
* * * * *
Useita viikkoja puhalsi kylmä itätuuli. Toisinaan se yltyi lunta
kyyditsemään ja lennätti sitä suurina pilvinä aukeita paikkoja pitkin,
tukkesi tiet talojen välillä ja kokosi aitovarsille ja veräjän suille
suuria nietoksia. Ei siellä haluttanut olla sen, jota eivät tarpeet
pakottaneet. Siellä tuiskussa kumminkin seisoi Malinen, keskellä
peltoa, hakokasan kupeella, ja nokitti hakokirveellä lehvää rouheiksi.
Ei liikkunut enää kirves voimakkaasti, melkein omalla painollaan se
putosi pölkyn päähän. Useat häntä säälivät, poikkesipa muutama vanhusta
puhuttelemaankin ja kysyi:
--Vieläkö sitä jaksaa hakata kappaista?
Malinen silloin tavallisesti liikautti sieraimiaan ja sanoi:
--Mikäpä se auttanee, täytyyhän sitä jaksaa.
--Tietäväthän nuo ihmiset teillä olevan vielä siksi varoja, että
eläisitte huoletta ikänne loppuun.
--Onhan niitä varoja, vaan ne ovat toki semmoisten koirain hyvinä, että
tarpeen taitaisi olla, jos antaisi lisää.
--Eikös teillä ole aivan käsissä olevia?
--Jospa vähän onkin, niin kukapa tässä ikänsä määrää tietänee.
Puhuttelijat poistuivat, kun huomasivat, etteivät he voi ukon tuumia
muuttaa.
Hakkaamattomia hakokuormia näyttiin tuotavan toisenkin talon pellolle,
ja muutamana päivänä tuli sinne jo hakkuumies, kantaen hakotukkia
olallaan. Se alkoi lyödä riskisti, niin että rouheet sinkoilivat
hakokirveen nokasta. Tämä työtoveri oli Malisesta päin myötätuulen
puolella, pitkän pyssynkantaman päässä. Malinen tunsi sen heti
vävykseen, ja sen näkeminen, vaikka näin kaukaa, alkoi aukoa
suuremmaksi sitä katkeruuden haavaa, joka mieltä ilmankin karvasteli.
Hän muutti hakotukkinsa toiseen paikkaan ja asettui seisomaan vasten
tuiskua. Säälimättä iskeytyi lumi ryppyisiin poskiin, mutta sitä kiusaa
kärsi paremmin kuin tuota toista. Hän seisoi kahden kylmän välillä ja
koetti jäätyvää sydäntään tyydyttää työllä eikä poistunut tukkinsa
äärestä, ennenkuin pimeällä. Talonväki kummasteli tätä uutteruutta,
mutta jos tulivat siitä jotain sanomaan, eivät saaneet vastausta.
Äänetönnä Malinen vain sulaili lumet kasvoiltaan, illasteli vähän
kuivaa ruokaa ja painautui nukkumaan.
Sänky ja mitä siihen kuului olivat hänen omansa, talon vaimoväki piti
niistä tarpeellista huolta. Anna Liisa kävi ensi aikoina pyytämässä
isänsä liinaisia vaatteita pestäkseen, mutta sai ainoastaan talonväen
kautta salaisesti.
Ennen tuiskujen loppua alkoi Malisen työ-into laimentua. Kului päiviä,
ettei tullut pellolla käydyksi. Uunilla vaan istuksi ja valitti
vilustavan. Hän uskoi sille parhaaksi lääkkeeksi saunan lämmintä ja
hautelikin siellä itseään pitkän tunnin, vaan sepä vei niin huonoksi,
että täytyi tuoda miesvarassa vuoteeseen.
--Etteköhän tule kipeäksi, huomautti Laitilan emäntä.
--Ei se ole muuta, vaan taisin olla liika pitkään tuolla saunassa,
selitti Malinen.
Pari päivää meni vähillä syönneillä, varoitellen vain jaksoi ulkona
käydä ja sängyn laidalla aika-ajoin istua. Emäntä siinä hoidellessaan
tarkasteli taudin kulkua ja arveli taas:
--Eiköhän se tauti rupee pitkittämään, mitähän jos olisi rohtoja
hommata.
--Eikö mitä, pani Malinen vastaan. Minusta tuntuu, että saatan jo
syödä, jos olisi, joka joutaisi keittämään puuroa.
--Joutaahan siihen vaikka kuka. Keitetään vaan.
Emäntä piti puuron tahtomista luuloteltuna sairaan mielitekona, vaan
toistapa hän näki, kun kuppi mennä livahti tyhjäksi. Mutta ei tämä
vantera syönti parantumista edistänyt. Emäntä sitä pitikin vaan pahana
enteenä, se, kuka tiesi, merkitsee kuolemata. Hän oli niitä ihmisiä,
jotka huolehtivat kuolemattomasta sielustaan, ja sentähden häntä
huoletti Malisenkin sieluntila niin, että hän meni ehdottelemaan:
--Ettekö te haluaisi puhutella pappia.
--Jospa minä tästä paranen, kun tuo syönti alkaisi käyttää, sanoi
Malinen.
--Niin, eihän sitä tiedä, jos vaikka paranette, vaan saattaahan siltä
pappia käyttää, selitti emäntä.
--Kukapa sen minulle hakisi, sanoi Malinen ajatellen enemmän
hevosettomuuttaan, kuin papintarvista.
--Eihän se tule esteeksi, kun on kerran semmoinen asia.
Emäntä ei kysellyt enempää, vaan alkoi puuhata papin hakijata. Anna
Liisallekin lähetti siitä tiedon. Hakuaikana laittoi emäntä sairaan
ulkonaista puolta puhtaammaksi, muutti toiset vaatteet ja pesi silmät.
Omin varoinsa se vielä pysyi istuallaan, kun muut ensin auttoivat ylös.
Työläältä kumminkin tuntui ylhäälläolo sen aikaa, kun vuodetta
kouhottelivat, ja kun se ei ollut niin pian suoritettu, alkoi
kärsimättömyys ilmestyä.
--Antaa tuon jo olla. Tämmöisen tautta on niin paljon vaivaa.
Hän kallistui uupuneena tyynylle ja hänen vähäinen, vanhuuden kukistama
ruumiinsa liikahteli vaikeasti kulkevain henkäysten mukaan. Äänetönnä
poistui talon emäntä. Hän huomasi sanoista, että Malinen ajattelee
sitä, että koto ja hoito on vieraalta.
Ennen papin joutumista tuli Anna Liisa isäänsä katsomaan, mutta tuli
heti huomaamaan, ettei isä häntä kaivannut, koska käänsi silmänsä
seinään päin. Olisi taitanut kääntää koko ruumiinsakin, mutta voimat
olivat jo niin vähinä, ettei jaksanut. Anna Liisa poistui ikävällä
mielellä syrjään, kun näki läsnäolonsa vaivaavan. Hän jäi odottamaan
papin tuloa. Voisivatko sen puheet sulattaa isän sydämen?
Illan hämärässä joutui pappi, vanha rovasti, joka hyvin tunsi Malisen
ja oli ennen talona ollessa käynyt kylän lukusia siinä toimittamassa.
Rovasti tervehti kuin tuttavaansa ainakin ja istui sängyn viereen
asetetulle tuolille.
--Kuinkas isäntä on nyt voinut? kysyi rovasti.
--Eipä ole hyvää vointi, sanoi Malinen.
--Jaa'a, te olette jo minun ikäiseni ja teille on tapahtunut maailmassa
Jumalalta kaikenlaisia koetuksia.
Malinen näytti kokoovan voimia puhuakseen. Hän sai sisällisen halun
puhua, vaikka ei oikein jaksaisikaan ja vaikka sanat tahtoivat voimain
puutteessa kurkkuun takertua.
--Kelvottomain ihmisten tautta minä olen saanut kärsiä, aloitti hän.
Toisen katon alla nyt asun, kuin kerjäläinen. Armoissaan hoitavat
syrjäiset... Semmoiset vanhat päivät minulle on kasvattini laittanut.
Anna Liisa oli tullut talon emännän suojaan, lähelle isänsä sänkyä,
mutta hiipi nyt uunin suojaan itkemään ja kuunteli, kuinka kanne
jatkuu.
--... Tämän palkan minä olen saanut lapsestani, kun sitä elätin ja
opetin. Ihmisyyteen ohjasin, opetin, jonka osasin, vaan se oli kirottua
työtä. Parempi, jos en mitään neuvonut... Vävyn sain yhtä katalan.
Yhdessä ne sitten minut pettivät ja saattoivat mieron jalkoihin... Minä
autoin heitä elämään ja autoin niin paljon kuin voin, sen tietää
jokainen. Kukaan ei saata sanoa että minä itse olisin syypää, minä tein
aina oikein, vaan ne tekivät minulle----
Hän uupui. Kasvot yhä kalpenivat ja silmistä näkyi outo kiilto. Rovasti
sen huomasi ja kävi rauhattomaksi.
--Taitaa olla teidän turhaa kertoa minulle perhesuhteistanne, sillä
minä en ole tullut niitä kuulemaan, sanoi rovasti.--Ja sitä paitsi,
teillä ei taida olla pitkää aikaa, niin että eiköhän tarvitsisi
ajatella, onko sielunne synnitön Jumalan edessä, eikö tuomiopäivä tule
teitä peljättämään?
Vähän aikaa oli hiljaisuutta. Kysymys teki masentavan vaikutuksen
sairaaseen. Syytösajatukset taisivat laimeta. Vaivalloisesti aukenivat
huulet sanoihin:
--Miten lienee ... annoin minä .. kerran ... sille lapselle ...
lieneekö se ... en...
Suu vääntyi itkuun. Leuka värähteli muutamia kertoja, jota mukaa pää
nytkähteli taaksepäin. Ne olivat viimeisiä henkäyksiä. Silmänurkkiin
kohosi suuret vesikarpalot ja levisivät sitten sammuneelle teräselle.