Sattumaltako vai tarkoituksessa lienee Malinen tähän aikaan ajanut
vävynsä kotona useammin kuin ennen. Hän oli siksi päässyt tietoon
tuosta alituisesta juonnista ja taisi olla vähän vihiä veloistakin.
Aatu tätä vierasta alkoi pelätä ja luikki metsään tai jonnekin
työpaikkaan pakoon, jos vaan oli tilaisuus paeta.
--Kuuluuko tämän talon mies, hyväkäs, ratkenneen juomaan? sanoi Malinen
jo kerran suoraan Anna Liisalle.
--Ei tuo ole tainnut hyvin usein olla humalassa, sanoi Anna Liisa.
--Sinä taidat salata sen juontia.
--En minä tahdo salata, ei se niin iloista ole. Monesti kai olen
houkutellut heittämään pois, ja jospa se siitä herkeääkin.
--Houkuttelemallapahan se sen heittänee, murisi Malinen ja käveli
ähkäen.--Mahtaa olla siitäkin lisähuolta. Tokko se on enää kotona
ollenkaan, ei häntä tapaa, vaikka kävisi joka päivä. Missä se on
nytkin?
--Jos lienee mennyt metsään paikkoja katselemaan. Odottakaahan, tullee
tuo tuolta, houkutteli Anna Liisa.
--Saisi tuota odottaa ja vähän puhutella, vaan en minä tällä kertaa
jouda. Äitisi on ollut kipeänä toista päivää ja se siellä odottaa.
Kuului ikävöivän sinua, että tulisit lapsinesi käymään katsomassa nyt
minun muassani.
--Aivanko se on jo sängyn päällä sairaana? kysyi Anna Liisa kiireesti.
--Vielä tuo kävi omin jalkoinsa ulkona, vaan ei se näy enää voimakas
olevan.
--Kun tulisi se Aatu kotiin, jos sekin lähtisi, esitteli Anna Liisa.
--Olkoon kotimiehenä, sanoi Malinen.--Laittaa sitten hakemaan, jos
äitisi yhä huononee.
Anna Liisa alkoi laitella lastensa päälle vaatteita ja neuvoi
palvelustytöille töitä. Aatua ei näkynyt, eikä Malinen ruvennut
pitkältä odottamaan. Kaikki neljä lasta käski Malinen panna mukaan.
Vanhin poika pyrki hevosta ohjastamaan ukkovaarinsa edestä, mutta tämä
ei antanut, neuvoi vain olemaan peitteissä ja itse istui kuskin
paikalle. Näytti kuin hänen synkkä mielensä jäisi välistä unohduksiin
tätä kuormaa ohjatessa. Usein hän kääntyi naurusuin selittämään
pienimpäin lasten yksinkertaisia kysymyksiä. Anna Liisan ajatukset
liikkuivat äänettöminä nykyisen ja entisen ajan väliä.
Mitähän jos äiti kuolee, juohtui usein mieleen. Mikä siitä isän
elämästä sitten tulee! Tuossa se istuu, entistään pienemmäksi
kutistuneena, ja tukka kohta aivan valkea. Sanotaan huolestakin
valkenevan. Kuinkahan paljon lienee valjennut minun takiani... Tokkohan
lienee Aatu vielä kotona ... mitähän siitäkin tullee. Ei se ajattele
noita lapsiakaan, saaneeko heidät ihmisiksi kasvatetuksi... Mitähän isä
tuossa ajatellee, kun on istunut pitkän aikaa äänetönnä... Se on jo
seitsemälläkymmenellä ja kukapa tietää, jos kaikki tämä joukkokunta
joutuu hänen varaansa. Mikäpäs siitä muu tullee, jos Aatu menee
tuonaan, ettei korjaa tapojaan. Silloin sitä taas ollaan kotona
takaisin, vaikka ensin pois laittoi. Niin, olihan siihen minunkin
syytäni, kun... Voi hyvä Jumala, mitä se luuli, että minä toisen
kerran ... voi, en toki, kun kerran tulin älyyni ja näin...
Malinen käännähti vähän istuinlaudalla, jolloin Anna Liisa pysäytti
ajatuksiaan. Hänessä syntyi taikamainen luulo, että ne voivat kuulua
kajastuksena isälle, tai ehkä näkyy hänen kasvoistaan, jos se kääntyy
tänne päin. Täytyi haihdutella, ettei niitä enää tulisi mieleen, ja kun
Malinen sattui kääntymään, pelkäsi hän kuulevansa jotain samoista
asioista. Sanottava sattui kumminkin olemaan sairaasta, josta he sitten
puhelivat pitemmältä, ja niin hälvenivät nuo ikävimmät ajatukset ja
luulot.
* * * * *
Laihana, taudin puna kasvoissa, lepäsi tuo rakastettava ja hiljaisen
ahkera Malilan emäntä. Anna Liisa heti nähtyään huolestui tuosta
oudosta kasvojen punasta ja kyyristyi sängyn viereen itkemään. Sairas
lohdutteli paranemistoiveilla, mutta tuli sekaan lausuneeksi sanoja,
jotka panivat ajattelemaan aivan toista. Jokainen päivä alkoikin
todistaa asian kääntyvän kuoleman eduksi. Paljon näkyi sairas kärsivän
sisällistä tuskaa, vaikka vältti huutaa sitä julki, jottei saattaisi
itkeviä enemmän suremaan. Lapsetkin siinä usein kihertelivät mummonsa
sairasvuoteen ympärillä ja pillahtivat aina tuskan aikana itkemään.
Pienimmätkin sen vaistomaisesti huomasivat, kun näkivät äitinsä
silmistä raplattavan alas suuria karpaloita.
Malisen mieli ei näinä päivinä ollut kirkkaampi kuin muidenkaan. Hän
ehkä suri eniten kaikista, vaikka ei näkynyt kyyneleitä. Ne olivat kuin
rautaisen kuoren alla, josta ei voi löytää tietä ulos. Kun monen
tuskaisen päivän perästä taas oli ollut kauhea tunti, tuli Malinen
aivan sängyn kupeelle seisomaan, aikeessa jotain sanoa, ja silloin
näytti että kova on taistelu siitä, että jos pettää kuori ääntä
ottaessa.
--Sinun aikasi taitaa tulla, etkö halua mitään?
Anna Liisa katsahti isäänsä silmiin, sillä sen ääni väkisin värähteli.
Sairas kallisti ensin katseensa noihin toisiin ja sitten ylös
mieheensä. Se oli sanaton vastaus kahden, kauan yhdessä eläneen
välillä, joka kieli vielä nytkin tuli hyvin ymmärretyksi. Malinen aikoi
jotain lisätä, mutta nyt olisi taitanut kuori pettää. Kiireesti meni
hän ulos, josta vähän päästä tuli vakaantuneempana ilmoittamaan, että
hän lähettää hakemaan pappia. Sairas siihen myönnytti. Toinen renki
laitettiin noutamaan Aatua. Anna Liisa sitä muistutti, sillä hän
toivoi, että jospa semmoinen, kuin kuolemantapaus, näkemällä nähtynä
vaikuttaisi muutoksen Aatun turmiolle kallistuvassa elämässä. Onhan
moni ihminen semmoisten kautta huomannut huonon tilansa ja alkanut
pyrkiä paremmaksi.
Kului muutamia tunteja hakumiehiä odottaessa, mutta kolmas hakija,
kuolema, joutui ennen. Se on jo monta vienyt eikä viivyttele. Kuoleman
hetkellä ei tuska enää sen suuremmaksi uudistunut. Pari, kolme syvää
huokausta, ja silloin oli elämä lopussa. Syvästi näkyi vaikuttavan
Maliseen tämä eron hetki, mutta hän tahtoi kantaa miehen tavalla
surunsa. Vaimoväki ja lapset itkivät hänenkin puolestaan.
Pappi, sielun tien neuvoja kuolinhetkellä, joutui vasta sitten, kun
emännän oli täytynyt aloittaa yksin matkansa. Kahvia juotuaan lähti
pappi takaisin. Toisen rengin, joka oli Aatua hakemassa, olisi pitänyt
matkaan katsoen joutua vähän ennemmin, mutta ei sitä näkynyt. Vasta
pitkän ajan perästä, kun pappi oli mennyt, aamuyöllä, ilmestyi hevonen
tallin eteen, yksi mies reessä ja sekin niin huonona, ettei rinnustinta
auki saanut. Malinen meni katsomaan, mitä ne siellä vielä nuhturoivat,
mutta näkikin, ettei sieltä oltu haettavaa saatukaan, ja hakija
rönttänä humalassa vatuloi puhua sitä ja tätä. Ei ollut muka kotona,
mutta toisekseen, että se tulee omalla hevosellaan, ja viimein, että
kuului olevan niin kiirettä työtä. Malisen sydämyksiä hiveli hyvältä
paikalta näitä vatuloimisia kuunnellessa. Hän arvasi heti, missä työssä
siellä on talon mies ollut, koska hänen renkiään on pidetty toverina.
Tämä oli jo Malisesta sietämätöntä. Tulisesti sivalsi hän ruoskan
tallin naulasta, kuotasi juopuneen rengin kontalleen tallin lattialle
ja läikytti varrella niin turkkiin, että kopina kuului kartanolle. Sitä
toimitettaessa ei kuulunut erittäin paljon kirouksia, taisi vasta
sattunut kuolemantapaus niitä tällä kertaa vähentää. Muille joukoille
ei Malinen puhunut koko kapinasta eikä mistä syystä se oli, Anna Liisa
pääsi kumminkin kaikki ymmärtämään, kun näki juopuneen renkipojan tuvan
nurkassa kutjottavan. Semmoistahan se oli, ei ollut toivoa huolten
huojentumisesta, ja uneton seurasi yö. Mutta tottapa nämä kaikki on
luoja hänelle sallinut...
* * * * *
Seuraavana aamuna käski Malinen valjastaa hevosen ajoreen eteen.
--Minnekkä te menette? kysyi Anna Liisa.
--Käyn nikkarille puhumassa, että tulee kirstua tekemään.
--Eiköhän meidän pitäisi siinä reessä lähteä kotiin, siellä mahtaisivat
tarvita.
--Tokko tuolla hyvin tingalle kaivattaneen. Olehan vielä tämän päivää
täällä.
Ensimmäisen kerran kuuli Anna Liisa isänsä viittaavan siihen, ettei se
olopaikka sattunutkaan hyvä. Aivan väkisin muistui mieleen isän ankarat
päätökset kiireisestä mieheläänmenosta ja tuonnehan se oli joutuisin
mennä. Nyt äidin kuoltua olisi täälläkin isän kotona tarpeeseen...
Ajatuksiin kuvastui jälelle jääneitä tien haaroja: aidatuita, yli
hypätyitä ja sivu mentyjä.
Suoraa päätä ajoi Malinen vävynsä taloon. Siellä oli kaikki vallan
mainiosti. Talon mies makasi kohmelossa ja työväki vetelehti laiskana,
pitäen mielensä mukaista elämätä. Karpastuivat ne vähän, kun näkivät
Malisen tulevan. Se liikkuikin terävännäköisesti, eikä käpistellyt
kauan kartanolla. Suoraan ja ovia rysäytellen astui hän talon miehen
kamariin.
--Täällä vaan nukutaan, sanoi hän tervetuliaisiksi semmoisella äänellä,
josta osaa havahtua.
Aatu kohotti päätään, silmät vähän säikähdyksen tapaisesti murjallaan.
Malinen katsoi karsaasti.
--Minä tulin nyt itse tänne juomaan, ettei tarvitse renkipoikaa
juotella.
Vävy kohottautui sängyn laidalle istumaan ja hattuaan hakien mukisi:
--Kenenkäpä renkiä täällä lienee juoteltu.
--Vai ei ole juoteltuna, sen näköisenä se täältä palautui illalla.
--Missä lienee juonut.
--Luuletko sinä, juutas, minua niin tuhmaksi, etten ymmärrä, missä se
on juonut. Minä laitan miestä hakemaan kuolevalle hyvästiä heittämään,
mutta sillä on parempia toimia ja vieläpä hakumies otetaan yhteen.
--Vähän kai täällä on juotu.
--Siltä näyttää, että vähän sitä on juotuna! Mies ölhöttää kuin sika.
On niin paljon että...
Malinen hivutti sormiaan kohennuskepin varteen, vaan paluutti takaisin,
kun näki vävynsä kohentautuvan puolustusasentoon. Olisiko pienuus
peloittanut.
--Sen sinä saat uskoa, aloitti hän taas, että jos et paikalla paranna
tapojasi, niin sinulta hallitus loppuu. Siihen ei mene monta
päivääkään, kun se on poikessa. Minä teen sinusta mitättömän miehen,
usko pois, saat siihen katsoen rötkästellä... Ja ala suoriutua ihan
paikalla työhön. Luulisi tuon jo hävettävän, kun taloinen mies on
tuolla ruojuulla.
Puhe loppui siihen. Malinen istuutui vähäksi aikaa tuolille ja katseli
tuimin silmäyksin talon miehen kömpelöitä tuumia työhön lähtöön. Kun se
näytti alkavan tulla toimeen, lähti hän ajamaan kirstuntekijän
tiedustuksille.
Heti Aatukin muutti työalansa ja lähti kävelemään kyliä kyselläkseen,
mistä saisi velkaa. Hän piti Malisen uhkausta niin paljon uskottavana,
että päätti ennakolta kerätä takavaroja sen ajan varalle, jos tuo ukko
ottaa hallituksen häneltä pois. Mutta eipä ollut enää huokea löytää
velan antajoita, ne kun olivat panneet kaiken kärsimyksensä entistenkin
odotukseen. Monen tyhjään menneen kysymyksen perästä onnistui Aatu
saamaan semmoisella valheella, että Malinen itse käski hänen täältä
pyytää. Sillä kujeella irtautui vielä sata, parinenkin, ja niissähän
oli ryyppyrahoja toviksi aikaa, ottakoon nyt hallituksen, jos sitä
haluttaa. Näiden rahain käyttämisestä vilahti Aatun mieleen jo
säästäväisyyden tuumiakin, joka nyt aluksi alkoi sillä tavalla, että
myöskenteli salaisesti ryyppyrahoiksi jyviä, lihoja ja mitä mikin olisi
ostanut. Nämä toimet olivat hänen suurimpana huolenaan, eikä hän
yrittänyt hautajaisiinkaan lähteä. Anna Liisa sai houkutella pitkän
aikaa, sillä hän ajatteli hautajaisvierasten kovin kummeksivan, jos
ainoa talon vävy on poikessa. Pelkona taisi Aatulla olla Malisen
uhkailut, mutta tämä oli turhaa luuloa, sillä olihan torumiseen
muitakin tilaisuuksia, jos hautajaiset vietti rauhassa ja sovinnossa.
Rauhassa hän saikin olla, se vaan oli suurinta, etteivät ryyppyjen
annokset tahtoneet sattua kohti yhtään kertaa.
* * * * *
Aika kului taas kevättalveen. Tyhjältä ja työläältä tuntui Malisesta
emännätön talonhallinto. Ilmestyi siihen hankaluutta, jos minkälaista,
jotka aina päivää viettämään lähtiessä suututtivat. Palvelusväki oli
huoletonta, eivät kamariakaan lämmittäneet kaikistellen kevätpuoleen,
mahtoivat ajatella, että eikö tuolla tulle toimeen. Oli taaskin
muutamana aamuna kylmä kuin talli. Joitain kapuloita toivat uuniin
paljolla hoputtamisella. Niitä hän sytytteli viluissaan ja riiteli
itsekseen.
--Ei, helvetti ollen, tällä elämällä tee mitään. Lämmitä huoneet, hae
jauhot, suolat ja mitä vaan tarvitsee. Jos niille, sen latukoille,
antaa avaimet, lyövät ne määrittömiä jauhoja. Mitä ne siitä huolivat!
Kun olisi se Maija pysynyt paikoillaan, mutta miehelle senkin piti
päästä. Jo, perhana ollen, niillä on mieltä. Mökki muka laitetaan.
Sitäkö täytistä ne vielä kaunistelee, sanoisivat suoraan, että ukko
tässä pitää olla ja akka. Joutaisi ne nyt nuokin tähteet, mitä niistä
on minulle apua. Siellä he navetassa rallattavat, anna minun tässä
paleltua ja hypätä niiden käskyläisenä. Tuskin ruokaa oikealla ajalla
laittavat... Jos olisin mies vähän nuorempi.
Kuului raminata oven avaimessa. Malinen ajatteli, että ne tulevat taas
jotain vajaata valittamaan. Piikapahan sieltä tuli kysymään.
--Mitä sitä keitetään?
--Keitä puuroa!
--Onkohan niitä haettuja ohrajauhoja.
--Minunko ne pitäisi joka kohta tietää? Taitaisi olla patakin
neuvottava.
Piika osasi lähteä kyselemästä. Malinen yhä laski elämänsä haittoja.
Kaikki tässä pitäisi tietää, yksin keitoksetkin. Juutas heitä lienee
arvannut painaa mieleensä, mitä sitä milloinkin on keitettävä. No,
keittäkööt puuroa, vaikka taisihan sitä olla eilisaamunakin. Mutt'
eiköhän se alituinen puuron keitto ole hupa voille. Ilmankos sitä
astiaan karttuu niin hitaasti, että eihän siitä tänä kevännä myömään
pääse, tuskin yhtään leiviskätä... Kyllä tämä elämä ei maksa mitään...
Jos olisin mies nuorempi... Ja mikäpä tässä auttanee, jos aikoo talona
olla. Olisihan se hyväkäskin siellä autettava, kun tuosta luulisi kalua
tulevan. Hyvä maa sillä laiskalla on, parempi kuin tämä, sietäisi siitä
pitää kiinni.
Monelle puolelle siinä ajatukset risteilivät. Tuntui toisinaan
houkuttelevalta sekin ajatus, että jos olisi mies nuorempi, joka
merkitsi sitä, että emäntä olisi otettava. Mutta kun ajatukset kulkea
vilkasivat valintamatkalla, niin ei sieltä löytynyt soveliaita.
Nuori-ikäisiä kyllä vilisi ajatuksissa useampiakin, mutta ei oikein
miellyttänyt niistäkään ottaminen, kun oli tullut ennen kovin paljon
noituneeksi sellaisia vanhoja ukkoja, jotka ottavat nuoria vaimoja.
Alkaisivat heti niitä muistella ja nauraa.
Kotoinen elämä kun oli mennyt näin hoperopohjalle, jäivät Ahoniemessä
käynnit vähemmälle, vaikka nyt siellä olisi ollut hyvinkin
tarpeeseen. Anna Liisa siellä koetti väkyyksensä vastustella Aatun
hävittämiskiihkoa ja houkutella pysymään talon toimissa, mutta kun näki
kaikki turhaksi, täytyi turvautua isän apuun. Aatun tietämättä hän oli
lähtenyt ja tuli kotitaloonsa. Malinen arvaili jo vähän käynnin syytä
ja alkoi tiedustella yhtä ja toista.
--Ei sillä elämällä enää tee mitään, valitti Anna Liisa vesissä silmin.
Aatu on heittänyt työn toimet aivan leväperään ja on ruvennut
kauppailemaan kaikkia talon tavaroita, kun vaan sattuu ostajia.
--No siinä se on kerran maailmassa ihmisen hedelmä. Vie, vie sinä...
Malinen ruopi päätään ja noitui.
--Taitaahan ne velatkin sitä ahdistella, jos tuo sen tautta, sanoi Anna
Liisa.
--Vaikka kolmasti, niin onko tuo sitten maksamista.
--Eihän se ole, vaan myönyt se on ja yhä myöpi, vaikka minä olen
kieltänyt, valitti Anna Liisa.--Eikä vielä sillä hyvä, vaan se taitaa
sitäkin maata kaupitella, ja mihinkä tässä sitten joudutaan!
Hän alkoi itkeä.
--Vai jo sillä vietävällä on sellaisiakin aikeita. Siinä taitaisi talo
mennä hinnasta. Ja eipähän sen pää kieltäne tekemästä sitäkin. Eikö
pitäne minun ottaa kiinni siitä hallituksesta.
--Siinä toivossahan minä tulin isän puheille, että rupeisitte pitämään
yhtä tai toista neuvoa.
--Pitänee tuohon ryhtyä, vaan kyllä siinä neuvonsa tarkkaan tarvitsee,
mahtaa niitä velkoja olla siksi paljon. Onko se sinulle sanonut, minkä
verran niitä yleensä on?
--Ei tuo ole määrää sanonut muuta, kuin että pienempänä ne ovat kuin
silloin ostaessa.
--Mahtaisivatkohan olla pienempänä. Kun luulisi, että tasoillakaan
olisi pysynyt, niin helppo ne olisi suorittaa, jos toisen maan möisi.
Ei niistä muuten pääse, minulla on omiakin velkoja jonkun verran. Joko
pitänee tästä luopua ja se ottaa, on siinä etupaikat paremmat.
--Tehkää vaan, miten hyvä tulee! kehoitti Anna Liisa.
--Jos minä sen tekisin, niin en minä sille laiskalle anna rahaa
penniäkään, enkä velkakirjojakaan lunasta hänen nimessään muuten, kuin
minulle siirtämällä. Sitten sen täytyy heretä niistä kolineistaan ja
ruveta työn tekoon, tai jos ei rupea, niin minä näytän velkakirjoilla,
mitä hänellä on olemista.
--Sepä taitaisi olla paras keino. Olisi vaan hyvä mitä pikemmin
joutuisitte estämään, ettei saisi kaikkia tavaroita hukata, kehoitti
Anna Liisa.
--Sittenhän tuo lienee mielenviassa, jos kaikki myöpi. Estä sinä, ota
avaimet pois. En minä jouda tätä matkaa juoksemaan, tässä pitää ruveta
valmistelemaan tämän talon myöntiä, ei tämä muutenkaan näy tuovan
mitään hyötyä, kun ei ole taloista vaimonpuolta.
--Eihän minussa ole sen kanssa riitelijätä, alkoi Anna Liisa taas
itkeä.
--Elä riitelekään, muuta kuin ota avaimet pois ja sano, että näin teko
on. Minun aikomuksistani elä puhu mitään. Sano vaan, että kuuluu maansa
myövän ja rupeavan rahojaan syömään, eikä anna meille penniäkään. Saat
sille sen verran valehdella, ryökäleelle, niin ehkä tulee pelko ja
rupee työntekoon. Minä tulen sitten, milloin tulen, aivan tietämättä.
Päätös oli tehty. Anna Liisa lähti kotiinsa, mutta ei hänen mielensä
ollut niinkään iloinen tästä isän antamasta avun toivosta kuin olisi
luullut. Lapsuuden leikkipaikoilla on suuri viehätys, vaikka sinne
olisi sekaantunut surullisiakin muistoja. Alakuloiseksi se tahtoi
painaa Malisenkin mieltä, mutta kun kaikki asianhaarat näyttivät
vaativan tätä tuumaa toimeen panemaan, oli sen annettava niin mennä.