Edelliset. Amalia (perältä).
AMALIA (noin 35 vuoden ikäinen, komeassa ja nuorekkaassa puvussa.
Hänellä on varjostin ja kukkakimppu toisessa kädessään): Hyvää päivää,
hyvää päivää, armaat, rakkaat ystäväni! (Jättää parasolin tuolille
lähelle ovea) Ja nyt (lentää Berthan kaulaan) tuhannen tuhatta
onnentoivotusta, rakas, kulta Berthaseni! Elä aina terveenä, iloisena
ja onnellisena, äläkä koskaan, koskaan unhota ystävääsi Amaliaa, joka
sinua niin hellästi lempii ja rakastaa! (Suutelee Berthaa ja antaa
hänelle kukkakimpun).
BERTHA. Kiitoksia, paljon kiitoksia! Kuinka kauniita kukkia! Istu,
Amalia hyvä!
AMALIA. Kiitos, kiitos! (Istuu kahvipöydän ääreen) Ohhoo -- astuin niin
kiivaasti, että oikein väsyin! Olette kenties jo kauankin minua
odottaneet?
AKSEL (kohteliaasti): Niin, me juuri teistä puhuimme, kun kuulimme
äänenne tuolta ulkoa.
AMALIA. Pelkäsitte luultavasti etten tulisikaan? Vai arvelitteko
kääntyneeni sairaaksi? Ooh, siitä ei ole pelkoa, minä en koskaan ole
kipeä. Mammalla onkin tapana sanoa: »niin virkeätä ja liikkuvaa tyttöä
ei ole koko kaupungissa kuin minun Amaliani on.» Ei, mutta asianlaita
oli semmoinen, näettekös, että kun juuri olin tänne tulossa ja kuljin
Miina-tädin ikkunan ohitse, koputti hän minua sisään, sillä hän oli
ostanut uutta kahvia ja odotti par'aikaa luoksensa Fiina- ja
Stiina-tätejä, eikä millään muotoa päästänyt minua, ennen kuin olin
juonut kaksi kuppia hänen kanssaan. Siellä kuulin, että Marin,
kamreerskan, pieni poika oli kipeä ja -- -- Mutta, kuuleppas, kuinka
pikku Ilmari jaksaa?
BERTHA. Hyvin, Jumalan kiitos!
AMALIA. Sepä hauskaa; minulla on taskussani hänelle karamellia. (Hakee
taskustaan) No, missä tuo tuutti nyt onkaan? Ahaa, jopa sen löydän! Kas
tässä! (Panee sen pöydälle) No niin, niinkuin jo sanoin, kuulin että
poika oli kipeä ja päätin sentähden sivumennessäni pikimmältään
pistäytyä häntä katsomassa. Mutta voi suuri Jumala, siellä vasta
surkeata oli!
BERTHA. Noo?
AKSEL. Oliko poika kuollut?
AMALIA. Ei aivan, mutta hirmuisen kovassa kuumeessa se pikkuinen
eläväinen makasi, eikä hänellä monta päivää jälellä ole, saadaanpa
nähdä. Vanhin poika oli vielä lisäksi leikannut sormeensa ja nuorin
tyttö saanut suuren kuhmun otsaansa pudotessaan tuolilta. Marilla oli
itsellään päänkivistystä, ja miesriiviö -- en voi paremmin sanoa -- oli
kestikievarissa biljardia pelaamassa!
AKSEL. Ooh -- mikä julma ihminen!
AMALIA. No, sanokaapas muuta! Kun julkeaa jättää vaimon ja lapset
semmoiseen kurjuuteen! Mutta sellaisia ne miehet ovat -- Jumala
paratkoon -- ei ne muusta huoli kuin omista huveistaan ja --
BERTHA. Saanko tarjota sinulle kupin kahvia, Amalia? (Antaa hänelle
kupin).
AMALIA. Paljon kiitoksia! (Panee sokeria kuppiin ja ottaa leipää
puhuessaan) Ja kun muistan, kuinka miellyttävä ja kaunis Mari oli
tyttönä, kuinka sievästi ja komeasti hänellä kaikki oli kotonaan ja
kuinka iloisesti ja sydämellisesti hän aina otti vieraitaan vastaan, ja
kun kaikkea tätä vertailen hänen nykyiseen kohtaloonsa, niin oikeinpa
sydäntäni vihlaisee, että -- --
BERTHA. Suo anteeksi, minulla on vaan kahta lajia leipää tarjottavana,
mutta niinkuin jo eilen sanoin, en ole mitään varustanut
syntymäpäivääni varten --
AMALIA. Ooh, kultaseni, että sinä viitsit! Mitä tyhjästä kursailee niin
vanhan ystävän kanssa kuin minä olen tässä talossa. Mutta varustuksista
johtuu mieleeni eräs asia, josta minun täytyy teille kertoa, ystäväni.
Niin -- voitteko ajatella! -- tänä aamuna tulee tullikirjoittajan piika
meidän kyökkiimme ja pyytää lainaksi lihaliemikattilaa. »Mitä
herrasväki sillä tekee?» kysyin minä vähän kummastellen. »Juu, sihteeri
rouvineen viettävät huomenna hääpäiväänsä ja antavat suuret päivälliset
kaikille tuttavilleen», kuului röyhkeä vastaus. Suuret päivälliset!
Sihteerin herrasväki. Ei, nyt ei enää ole häpyä ollenkaan!
AKSEL. Toden totta! Eihän semmoista ole ennen kuultukaan! Ne muuten
näyttävät olevan siivoja ihmisiä, joiden tulisi tietää, mikä heille
sopii, mikä ei.
AMALIA. Kyllä kaiketi! Mitä köyhempiä, sitä röyhkeämpiä! Eivätkö ne
hölmöt saattaisi ottaa esimerkkiä viisaista ja ymmärtäväisistä
ihmisistä? Mamma sanoo minulle usein: »Malla-kultaseni, eikö meidänkin
joskus pitäisi kutsua päivälliselle muutamia likeisimpiä tuttavia,
joiden luona sinä usein niin paljon hyvää nautit»; mutta silloin minä
aina vastaan: rakas mammaseni, se tosin minusta olisi sanomattoman
hauskaa, ja varaahan siihen meillä kyllä olisi, mutta meidän tulee olla
varuillamme -- ihmisillä saattaisi olla siitä sanomista, sillä sitä ei
koskaan voi edeltäpäin tietää, kuinka parhaatkin tarkoituksemme
käännetään ja väännetään.
AKSEL. Siinä olette aivan oikeassa. Ihmisiä todellakin on olemassa,
jotka voivat kaikki pahimpaan kääntää.
AMALIA (päätään pudistaen): Ooh, kyllä niitä on, kyllä niitä on
sellaisia!
AKSEL. Jotka tunkeutuvat perheisiin, sekaantuvat emännän toimiin ja
urkkivat puolisoiden keskinäisiä asioita.
AMALIA. Aivan niin, sellaisia tunnen monta.
AKSEL. Ja pahinta kaikista on, ett'eivät sellaiset henkilöt käsitä,
kuinka vastenmielisiä he ovat, vaan luulottelevat olevansa tuiki
tarpeellisia siellä, johon vain kerran ovat päässeet perehtymään. Eikö
ole totta!
AMALIA. Totta, peräti totta. Meillä näyttää olevan aivan samat
mielipiteet, herra Heino.
BERTHA. Ota vielä korppua, Amalia hyvä!
(Katsoo pitkään Akseliin.)
AMALIA. Paljon kiitoksia; ne ovatkin oikein maukkaita.
BERTHA. Etkö halua toista kuppia, Aksel?
AKSEL (nousee): En, kiitos! Teidän luvallanne, hyvät naiset, menen nyt
tervehtimään poikaani ja perillistäni.
AMALIA (juoden): Oi, sitä pientä enkeliä!
BERTHA. Älä häntä vaan säikähdytä, ett'ei hän rupea huutamaan. (Akselin
mennessä hänen ohitsensa hiljaa) Aksel, kuinka saatoit --?
AKSEL (samoin): Eihän tuo mitään ymmärtänyt.
AMALIA. Suudelkaa sitä pikkuista ruusunnuppuista oikein lämpimästi,
oikein herttaisesti minunkin puolestani! Minä tulen heti jälessä
Berthan kanssa.
AKSEL (kohteliaasti): Erittäin hupaista!
(Menee oikealle).