* * * * *
Seuraavana aamuna hiipi Maija kenenkään huomaamatta lääkärin
vastaanottohuoneeseen ja selitti selvällä suomenkielellä, että nyt
täytyy kiireesti tulla rouvan luo. Sanansa vahvisti hän nykäisemällä
tohtoria nutunliepeestä ja niin tuli asia selville. Eevi sai unilääkettä
eikä päässyt vuoteestaan. Mutta iltapäivällä oli hän itsepäinen, ja
Maijan täytyi joskin vastahakoisesti auttaa emäntäänsä verannalle.
Eevi oli jo tunnin verran siellä istunut, kun kuuli Erkin lähenevän.
»Päivää», tervehti Erkki iloisesti ja istuutui viereen. »Sepä ikävää,
että olet heikompi.»
»Mitä siitä», Eevi koetti hymyillä.
»Minä sitä olen kotiinlähtötuumissa. Olisi ollut hauskempi lähteä, jos
olisin tiennyt sinun reippaana täällä tuntureilla taivaltavan.»
Eevi ei kuullut, mitä hän sanoi. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus:
Erkki oli lähdössä. Ja miksi? Menikö hän kenties pakoon?
»Isältä tuli kirje tänä aamuna», jatkoi Erkki iloisesti. »Hän on jo
kauan minua kaivannut, valittaa nyt vanhuutta ja odottamisen ikävää.
Itseänikin kotimaa jo kovasti vetää puoleensa. Olen voimistunut ja voin
lähteä. Mutta minä väsytän sinua?» Hän nousi lähteäkseen.
»Ei, ei», esteli Eevi, »puhu sinä, kyllä minä kuulla jaksan.»
»Tänään aamupuolella», jatkoi Erkki, »olen oikein lapsellisesti iloinnut
ajatellessani, mitä kaikkea kotiin tultuani tahtoisin toimittaa. Isälle
on pää-asia, että olen hänen läheisyydessään. Saan varmaan aikaa
paljonkin käytettäväksi, miten itse tahdon. Tuttua ja rakasta on kansa
siellä kotipuolessa, olenhan heidän keskuudessaan kasvanut. Heille
tahtoisin aikani ja työni omistaa. Voin ystävänä käydä sekä kodeissa
että työpaikoissa ja sitä tahtoisinkin tehdä. Sunnuntaisin voin ehken
hartaushetkiä pitää ja viikon varrella koulua. Vielä ajattelen sitäkin,
miten aikaansaisin pienen sairastuvan. Köyhät saavat sairastaessaan
kärsiä niin paljon puutetta. -- Tiedän, että tämä tuuma oli äidin
lempiajatuksia. Muistatko meillä sen pienen rakennuksen pihan toisessa
päässä? Se olisi siihen sopiva. Koettaisin sinne hankkia
sairaanhoitajan, ja isä voisi kyllä vielä neuvoillaan auttaa.»
Erkki keskeytti puheensa ja katsoi Eeviin, joka makasi silmät
puoliummessa aivan kuin uneen vaipumaisillaan. Nyt hän avasi silmänsä ja
nyykäytti päätään. »Jatka vaan!» Ja Erkki jatkoi: »Sydäntäni lämmittää
ajatus saada tehdä työtä kotipuolessa. Toivoen tahtoisin siellä hyvää
siementä kylvää, toivoen viimeiseen saakka kansani keskuudessa
työskennellä. Mikä meissä koetuksen kestää, se on eloon jäävä, ja vaikka
se vielä haudattaisiinkin, on se uudelleen ylösnouseva elämään
entistänsä ehompana ja puhtaampana. -- Jos tietäisit -- ja kai sen
tiedätkin, kai sama tunne hallitsee jokaisen suomalaisen sydämessä --
miltä tuntuu nyt ajatella työtä kotona. Olemme tähän asti eläneet kuin
lapset, jotka vanhempain terveinä ollessa hoitavat kukin omia
harrastuksiansa. Mutta ajat ovat muuttuneet. Kun äiti sairastaa, tai
muuten joutuu kärsiväksi, vaivojen ja tuskain murtamaksi, silloin ei
poika eikä tytär enää ylinnä ajattele omaa itseään, silloin on äidin,
tuon kärsivän auttaminen kaikkien huolena. Siihen kohdistuvat kaikki
voimat. Sellaista tulee kai tästä puoleen olemaan meidänkin
keskuudessamme. Sama se, missä työmme ja tehtävämme on, kuljemmeko
pellon perkaajina työmiesten riveissä tai hengen vainioilla hyvää
siementä kylvämässä, kunhan kaikki olemme uskollisia viimeiseen asti!»
»Sinä ehken pidät tätä haaveiluna», jatkoi Erkki uudelleen Eeviin
kääntyen, »mutta tuleehan sitä ajatelleeksi tätä kaikkea, kun on povessa
polttava halu päästä palvelemaan, eikä vielä tiedä, missä ja miten sitä
tehdä.»
Eevi oli kuullut, minkä kuuli. Paljosta ei hän mitään tiennyt. Hänen
tajuntaansa ei nyt mahtunut muuta kuin mikä tavalla tahi toisella oli
yhteydessä hänen tunteittensa kanssa.
»Nyt menen», sanoi Erkki ja nousi.
»Ei, ei, sinä et saa! Jää vielä hetkeksi. Onnellinen sinä», jatkoi hän
kiihkeästi, »jolla on elämä ja onni edessäsi.» (Hän huomasi Erkin
surumielisen hymyilyn, ja se vahvisti häntä hänen uskossaan.) »Minä olen
murtunut ainaiseksi.»
»Sinä voit Jumalan avulla alkaa uudelleen.»
»Ei», sanoi hän. »Koko elämäni on yksi ainoa suuri erehdys. Millä minä
sen sovitan?»
»Sovita anteeksipyynnölläsi ja elämälläsi, mitä sovittaa voit.» -- Erkki
oli käynyt vakavaksi. Hän ei voinut ymmärtää, mikä tähän oli syynä. Hän
luuli jo ennen saaneensa silmäillä Eevin sydämen pohjaan. Hän oli siellä
huomannut paljon sairaaloista tunteellisuutta ja surumielisyyttä. Sitä
oli hän koettanut haihdutella ja hän luuli siinä osaksi
onnistuneensakin. Mistä tulivat nyt nämä kiihkeät tunteenpurkaukset?
Eevi oli kätkenyt kasvot käsiinsä. Näin istui hän hetken. Sitten kohotti
hän päänsä, käänsi katseensa poispäin ja huudahti tuskallisesti: »Erkki,
rakas Erkki, anna anteeksi!»
Erkki vavahti. Oliko hän ymmärtänyt oikein? -- Hän ei ennättänyt
tuumailla. Vaistomaisesti teki hän päätöksensä.
»Eevi», sanoi hän vakavasti, »voitko sinä hetken minua kuunnella?» Ja
niin alkoi hän kertoa. Hän puhui lapsuutensa päivistä ja nuoruudestaan,
miten yksin hän silloin oli ollut, miten äiti oli ollut hänen ainoa
ystävänsä ja hänen kaikkensa. Sitten loi hän kuvan Aunesta, kuvan vienon
ja puhtoisen. Hän kertoi, miten suuri heidän onnensa oli ollut ja miten
lyhyt. »Sinä ymmärrät nyt», lisäsi hän silmin seuraten aurinkoa, joka
vaipui lumipeitteisten tunturihuippujen taakse, »ettei mainen onni
minulle hymyile. Semmoista on elämäni kuin tuo aleneva aurinko. Muille
maille on se menemässä. Sieltä onneni etsin. Mutta», jatkoi hän, »kunpa
elämäni kuitenkin noin saisi heittää heijastuksen jälkeensä! Se on ainoa
onni, jota täällä toivon.»
Hän oli hetkeksi unohtanut Eevin. Katse kirkkautta säteillen seurasi hän
valoa, joka tulvana virtaili tunturirinteille. Oli sunnuntai hänen
sielussaan, oli syvä pyhäinen rauha. Hän oli kuullut tuskanhuudot omassa
povessaan, kuullut valitushuutoja kautta kärsivän ihmiskunnan. Hän oli
nähnyt myrskyjen käyvän elämän merellä ja oli tuntenut taistelujen
ankaruutta. Mutta -- hän oli myöskin nähnyt Ihmisenpojan aalloille
astuvan ja laineitten laskeutuvan lepoon hänen jalkojensa juureen.
Valituksia voimakkaampana oli rauhan ja rakkauden sanoma kaikunut.
Äkkiä muisti hän Eevin. Kääntyen hänen puoleensa jatkoi hän lempeästi:
»Nyt hyvästi, ja Jumala sinua auttakoon! Jos emme täällä tapaisi, toivon
yhtyvämme siellä, missä syntiä ja vajavuutta ei enään ole, missä Jumala
on kaikki kaikessa.»
Hän nousi ja aikoi mennä, mutta Eevin tuskallinen katse hänet hetkeksi
pysäytti. Hän sulki lapsuusystävän laihtuneen käden omaansa ja sanoi
hiljaa: »Kovana käyvät myrskyt elämän merellä. Yksi vaan voi varjella.»