Tämän illan jälkeen seurustelivat Erkki ja Eevi vielä enemmän toistensa
kanssa. Heidän keskustelunsa kävivät nyt yhä syvällisemmiksi, yhä
sisältörikkaammiksi ja vakavammiksi. Koskaan puhumatta omista,
yksityisistä kokemuksistansa antoi Erkki Eeville mitä parasta hänellä
oli. Kärsimyksien kautta saavuttamansa voitot, se mielenlujuus ja
rohkeus, se voima, joka kohoutuu yli omien, yksityisten surujen, ja
ennen kaikkea se lämmin, palava rakkaus, joka hänen sydämessään sykki
jok'ainoata ihmisolentoa kohtaan, teki ehdottomasti Eeviin syvän
vaikutuksen. Se oli kehoitus eteenpäin pyrkimiseen, mutta kehoitus, joka
samalla antoi voimaa ja halua siihen eikä lannistavasti mieltä
masentanut.
Oli mitä ihanin ilta Eevin ja Erkin palatessa eräältä kävelyretkeltä
tunturilla. Ei tehnyt vielä kummankaan mieli sisälle, siksi asettuivat
he tavalliselle lepopaikalleen sanatoorion läheisyyteen. Aurinko oli
juuri mailleen menossa. Taivas oli hehkua täynnä, ja hehkua heijastivat
tunturihuiput.
Oli ollut puhetta Eevin ja Erkin voimistumisesta, ja siihen jatkoi nyt
Erkki iloisesti: »Pian saamme suunnata tiemme Suomen rannoille.»
Suomen rannoille! Eevi säpsähti. Miksi tulikaan tuo ajatus hänelle niin
odottamattomana ja niin mieltä ahdistavana? Olisihan hänen pitänyt sitä
muistaa. Kohta oli hän ollut kaksi kuukautta poissa kotoa, kokonaista
kaksi kuukautta. Suloiselta unelmalta olivat tuntuneet nämä viime
viikot. Nytkö ne loppuisivat?
»Kotipuoleeni liittyy liian paljon haikeita muistoja.» Hän huokasi. --
»Siellä olen sairastellut ja kärsinyt niin paljo. En vielä uskalla
ajatella sinne palaamista. Mutta toisin on sinun Erkki. Sano, mitä
aiot?»
»Aluksi lähteä isäni luo, sitten tehdä työtä, missä minua paraiten
tarvitaan. Elämän kutsumuksen valinta on minulle aina ollut vaikeata,
enkä siitä vieläkään ole selvillä. Moni työ-ala minua houkuttelee,
puoleensa vetää, mutta ei mikään ehdottomasti omakseen vaadi.» Hän
vaipui hetkeksi mietteisiinsä, kumartui eteenpäin kyynärpäät polvien
varassa ja piirteli hajamielisenä kepillään kuvioita hiekkaan. Sitten
jatkoi hän verkalleen ja tuumailevasti: »Lääkärin tointa olen pienestä
pitäen ihaillut, mutta luontainen taipumus on opintoni toisaalle
ohjannut. Samoin on papintoimen, en siihenkään sovellu. Olen pian valmis
filosofiantohtori ja opettajaksihan oikeastaan aijon, mutta on silläkin
toimella nurja puolensa -- tuo ainainen muistitietojen takominen usein
vielä kehittymättömiin mieliin. Joskus tuntuu aivan epätoivoiselta, kun
ei kutsumukseni minulle selvene.»
Eevi katsoi häneen hämmästyneenä.
»Älähän peljästy», jatkoi hän hymyillen, »asia on minua huolestuttanut,
mutta puhe epätoivosta oli kuitenkin liioittelua. Olen viime aikoina
ajatellut, että kenties hajanaisista harrastuksistani vielä jotain
kokonaista syntyy. Kunhan kotiin pääsen, kyllä siellä työ-alaa avautuu.»
»Kuinka niin?»
»No, ainahan siellä työtä on, nyt etenkin. Kotiseutuni läheisyydessä on
sitäpaitsi kansanopisto. Työ siellä minua miellyttäisi suuresti.»
»Onnellinen sinä», huokasi Eevi, »sinulla on elämä edessäsi. Toisin on
minun. Syksy on tullut keskellä kesää. Mitä syksyltä toivoa?»
»No, mutta Eevi, kuinka voit niin sanoa? Onhan sinulla miehesi.»
»On, mutta virka vaatii suurimman osan Heikin aikaa. Se on hänellä aina
pääasiana. Papin vaimon täytyy semmoiseen tyytyä.»
»Eiköhän niin naineiden ylimalkaan, mutta eihän se onnea estä. Sitä
suuriarvoisempi on yhdessä-olo.»
»Koetahan ensin», sanoi Eevi kärttyisesti. Häntä tuskastutti koko
keskustelu, ja kuitenkin hän sitä yhä jatkoi. »Kun naimisiin menet,
kyllä mielesi muuttuu.»
»Entä jos en mene.»
»Oh, älä kehu, sitä pikemmin menet.»
»Enpä luule. Siinä suhteessa pysyn aina ahdassydämisenä.»
»Kylläpä sinä!» Eevi ei voinut heretä. Hän oli kuin suunniltansa. »Etkö
luule, että kukaan sinua pystyisi viehättämään?»
»Kyllä kai.» Erkki oli käynyt hyvin vakavaksi. »Mutta omistaa ystävä,
joka minua olisi käsittänyt, olisi ollut minulle onnea liiaksi. Sitä ei
suotu.» Erkin katse oli kääntynyt auringon laskuun päin. Eevi ei sitä
nähnyt, mutta hänestä oli kuin hehkua hänen kasvoillansa.
Oliko se iltaruskon heijastusta, vai -- -- oliko se ehken
mielenliikutusta?
»Tule», sanoi Erkki äkkiä, »mennään kotiin», ja he menivät.
Mutta sinä yönä ei tullut unta Eevin silmiin. Myrsky kävi hänen
mielessänsä. Aaltoina nousi tunne tunnetta vastaan taistelemaan. Milloin
nostivat ne hänet korkealle tuskan kuohujen keskelle, milloin heittivät
hänet alas pohjattomaan ja synkkään syvyyteen.
Ajatus, että eronhetki läheni, oli Eeville äkkiä tehnyt selvän hänen
tunteistansa. Hän tiesi nyt, miksi nämä viime viikot olivat olleet niin
suloiset. Joskin ulkonaiset olosuhteet osaltaan olivat siihen
vaikuttaneet, oli syvin syy sittenkin ollut Erkin läsnäolo. Hän se ilon
oli tullessaan tuonut, tuonut uutta voimaa ja uutta elämänhalua. Hänen
ystävällisyytensä oli yhdessäololle suloa antanut. Se oli
päivänpaisteena ollut ennen pimeillä elämänpoluilla. Eevi oli sen
tuntenut ennenkin, mutta hän ei ollut tahtonut sitä ymmärtää. Hän oli
sulkenut silmänsä, mutta nyt niiden täytyi väkisinkin aueta. Hän rakasti
Erkkiä. Hän tunsi sen tuskalla, joka oli hänet tukehduttaa. Erkki, Erkki
yksin oli hänen päivänpaisteensa, hänen ilonsa ja hänen elämänsä. Mitä
olikaan lapsuuden leikkitoveri ollut sen rinnalla, mitä hän nyt oli
ystävänä, ystävänä, jolla ei toista vertaistansa?
Erkin suuri ystävyys, se oli aluksi kietonut Eevin, kietonut sitten
päivä päivältä yhä lujemmin. Ja nyt tänä iltana, kun hän ymmärsi, että
Erkki oli häntä rakastanut, häntä yksin, silloin leimahtivat hänen
tunteensa ilmituleen.
Erkki oli rakastanut -- -- kerran vain, eikä saanut, ketä rakasti. --
Jos se toista olisi koskenut, miksi hän ei sitä olisi sanonut? Sehän
olisi ollut luonnollista. Nyt hän ainoastaan liikutettuna käänsi pois
katseensa. --
Eevin mieleen tulivat tuhannet seikat muistuttamaan Erkin
ystävällisyyttä. Nyt vasta hän tuon kaiken ymmärsi. Nyt näki hän Erkin
sanat ja teot uudessa, arvaamattomassa valossa.
Äkkiä muisti hän Heikin. Se nimi tuli kuin salama selvältä taivaalta.
Heikki, mitä minä vastaan sinun edessäsi? Miten olen minä pitänyt
lupaukseni?
Huoneessa oli pimeää, mutta Eevistä tuntui äkkiä kuin Viljo olisi häneen
katsonut. Se oli Heikin katse, sitä oli hän aina sanonut. Siinä oli
surumielistä lempeyttä, mutta samalla jotain terävää ja läpitunkevaa.
»Älä katso», huudahti Eevi ja hyppäsi pystyyn. »Älä katso!» -- Hän kätki
kasvot käsiinsä, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. -- Heikki, Heikki!
Mutta olikohan Eevi häntä koskaan oikein todella rakastanut? Erehdystä
lie kaikki ollut, koska hän taisi unhottaa, hän joka ystävilleen aina
oli uskollisena pysynyt. Erkin kuva oli sydämessä säilynyt aina
lapsuuden ajoilta asti, ja nyt oli se esiin tunkeutunut.
Mutta entä onnenhetket ensi kodissa ja Viljon pienenä ollessa, miten
niitä selittää?
Heikin rakkautta ei Eevi hetkeäkään epäillyt. Se oli niin todellista
kuin se taisi olla tuommoisen ankaran miehen povessa. Siihen hän täysin
luotti. Mutta itsensä suhteen oli hän erehtynyt. Hän oli aina jotain
kaivannut ja nyt -- nyt oli hän sen löytänyt Erkin rakkaudessa.
Hän muisti untansa. Eikö ollut hänellä oikeutta iloita siitä onnen
murusta, joka oli hänelle säästynyt keskellä elämän kolkkoutta?