»Yksin», toisti Eevi alakuloisesti.
»Niin, löytyy niitä, joiden on jääminen yksin, jotta heidän sydämensä
laajentuisi ja he todella oppisivat rakastamaan. Minulla oli liian ahdas
sydän», lisäsi hän vähän surumielisesti. »Lieneekö se nyt edes
laajentunut.»
»Ainakin olet entistä paljoa ystävällisempi», sanoi Eevi. Hänen täytyi
keksiä jotakin sanoakseen, hänen kävi Erkkiä niin kovin sääli.
Kun Erkki myöhemmällä nousi lähteäkseen, ojensi Eevi hänelle kättä,
sanoen: »Olen iloinen siitä, että täällä yhdyimme. Yksin ja sairaana
vieraalla maalla ei ole hyvä olla. Tuntuu kotoiselta, kun on edes joku
ystävä läheisyydessä.»
Erkki oli juuri vähää ennen ollut kahdenvaiheilla, jäädäkö tänne, vai
jatkaako matkaansa toiseen tunturiseutuun. Nyt teki hän päätöksensä. Hän
jäi.
* * * * *
Aunen kuoltua oli Erkki melkein kuumeen tapaisesti ryhtynyt lukujaan
jatkamaan. Mutta työ ei käynyt, ja Erkki aikoi vanhempainsa pyynnöstä
matkustaa ulkomaille. Silloin sairastui tohtorinna Selmer. Tauti, joskin
aluksi lievää laatua, kääntyi vaaralliseksi, ja pian sai Erkki kätkeä
hänetkin maanpoveen. -- Hän oli nyt jäänyt kaikesta rakkaimmastaan,
jäänyt yksin elämän taisteluihin. Tyhjyys tuntui ammottavalta, ja suru
oli hänet murtaa, mutta hän tiesi, mistä löytää lohdutusta. Selvemmin
kuin koskaan ennen käsitti hän, että se usko, joka oli tehnyt hänen
äitinsä elämän siunaukseksi, ja joka Aunenkin sekä elämän että kuoleman
oli tehnyt niin autuaallisen onnelliseksi, oli ainoa, joka taisi antaa
arvoa elämälle, antaa selvitystä sen tarkoitukselle, ja tyydytystä
hengen syvimmälle kaipuulle. Se taisi särjetyimmällekin sydämelle antaa
uutta voimaa, uutta rauhaa ja iloa.
Tämä kokemus esti Erkkiä sortumasta. Vain kuonaa poltti suru pois hänen
sielustansa. Karaistuna, puhdistuneena alkoi hän elämän kuin uudelleen.
Erkki oli ulkomaille tultuansa ryhtynyt lukujaan jatkamaan, mutta
vaikeaksi kävi työ siellä, senjälkeen kun kotimaasta alkoi kuulua kummia
surusanomia. Hänen mielensä paloi kotiin, Suomeen, omaan maahan ja oman
kansan keskuuteen. Suru tuntui vieraalla maalla ja vierasten keskellä
vieläkin vaikeammalta.
Erkki oli jo paluumatkalla, kun erään lääkärin kehoituksesta päätti
oleskella pari kuukautta jossain tunturiseudussa, siellä ensin
voimistuakseen. Olihan ymmärtäväisintä malttaa mieltään ja koota voimia.
-- Mitä muuten tähän vastaiseen työhön tuli, oli Erkki vielä epävarma
sen laadusta. Mutta Aunen viime pyyntö oli syvälle painunut hänen
mieleensä, ja millaiseksi muuten muodostuisikaan hänen työnsä, tahtoi
hän täyttää Aunelle antamansa lupauksen. Hän tahtoi erityisesti muistaa
murheen painamia ja heidän hyväkseen työtä tehdä. --
Kohta tavatessaan Eevin, oli Erkki huomannut hänet kärsiväksi, ja siinä
oli hänelle kyllin aihetta lapsuudenystävälle omistaa aikaansa. Usein
tuli hän kohta aamiaisen syötyään verannalle, missä Eevi istui
odottamassa. Milloin luki hän ääneen, milloin keskustelivat he.
Aamupäivät varsinkin vietti Erkki Eevin seurassa, usein iltapäivätkin.
Mutta yksin ollessaan kuljeskeli hän tuntureilla ristiin rastiin. Hän
rakasti yksinäisyyttä niinkuin ennenkin, ja varsinkin täällä, ylevän,
yksinkertaisen tunturiluonnon helmassa oli se hänelle paras seura.
Mitä Eeviin tuli, oli elämä tuntureilla hänestä kokonaan muuttunut,
sitten kun Erkki tuli sinne. Hän ei syytä siihen itselleen selvitellyt,
mutta hän tunsi itsensä nyt kerrankin taas hiukan onnelliseksi.
Epäsointuista oli hänen elämänsä tähän asti ollut. Sielun ja ruumiin
puolesta sairaana oli hänen täytynyt eteenpäin ponnistella. Nyt oli
toisin. Lumoava luonto häntä taas ympäröi. Maija ei tullut taloushuolia
valittelemaan, ei tuonut posti haukkumakirjeitä Heikille, eikä kohdannut
häntä itseään Heikin surullinen, moittiva katse. Hän oli kuin toinen
ihminen. Kotona oli hän tuskainen ja kärttyisä, täällä tyyni. Kotona oli
suru katkeraa, täällä rauhallisempaa, melkeinpä suloista. Usein hän
tosin itki, itki tietämättä oikeastaan miksi, mutta kesken kyynelten hän
hymyili Maijalle, ja Erkille oli hänellä aina ystävällinen sana. -- Hän
tiesi heidän häntä rakastavan ja säälivän, ja hänen oli niin hyvä olla.
Myötäiset olosuhteet vaikuttivat pian Eevin terveyteen, ja hän alkoi
reipastua aivan silminnähtävästi. Erkin seura houkutteli häntä
kävelemään aluksi sanatoorion läheisyydessä, sitten ylemmä ja yhä
ylemmä. Lääkäri oli tyytyväinen, ja Maija myhähteli itsekseen nähdessään
emäntänsä näin voimistuvan. Mutta unettomista öistä ja siitä
voimainponnistuksesta, jota nämä kävelyretket kysyivät, ei Maija mitään
tiennyt. Ainoa muutos, minkä hän emännässään huomasi, oli, että mieli
oli muuttunut hilpeäksi ja puna poskille palannut.
Erkki epäili joskus, oliko Eevin voimistuminen todellista, vaiko
ainoastaan hetkellistä ja näennäistä, mutta hän ei tahtonut Maijan
mieltä murehduttaa, siksi koetti hän vain itse puolestaan noudattaa mitä
suurinta varovaisuutta Eevin suhteen. Usein hiipi hän aterian jälkeen
aivan kuin varkain pitemmille kävelyretkilleen, joilla pelkäsi Eevin
rasittuvan, mutta nähdessään miten lapsellisesti Eevi suri, jos ei
mukaan päässyt, muutti hän menettelyään ja haki hänet ainakin
alkumatkaksi seuraksensa. Tavallisesti jätti hän sitten Eevin lepäämään
jonnekin tienvarrelle ja jatkoi yksin, mutta palatessaan löysi hän aina
Eevin tienvarrella istumasta ja odottamasta.
Näin kulkivat he joka päivä pitemmän tai lyhyemmän matkan yhdessä. Kansa
lähitienoilla oppi pian tuntemaan sairaan rouvan, joka tienvarrella
lepäsi, ja ystävällisen maisterin, joka hänellä aina oli seurana.
Usein tapahtui, että Erkki kävelyltä palatessaan löysi Eevin
keskustelemasta jonkun tunturi-asukkaan kanssa. Joko seisoi
reppuselkäinen työmies tiepuolessa, puhellen siitä, miten tuntureilla
oltiin ja elettiin, tai oli vaimo istuutunut kivelle sukkaansa kutomaan
siksi aikaa, kun Eeville kertoili lapsistaan kotona. -- »Kalpeaksi
rouvaksi» nimitti kansa Eeviä, mutta »ystävälliseksi» myöskin. He olivat
usein nähneet kyyneleen herahtavan hänelle silmään, hänen kuunnellessaan
heidän kertomuksiaan, ja ihmetellen olivat he jääneet muistelemaan tuota
muukalaista, jonka sydän oli niin lämmin ja hellä, että silmä sai
kyyneleitä vuodattamaan, kun kuuli kansan taisteluista karun luonnon
kanssa.
»Niin meilläkin taistellaan», kertoi Eevi puolestansa. »Ei siellä
tunturikuilut työntekijöitä niele, ei ole kodit kallioitten kupeella,
kuten täällä, mutta korvessa hiipii hyinen halla, ja nälkä näännyttää
kansaa.»
Kerran tuli hänelle mieleen, että se oli tämän kansan keskuudessa kuin
Heikki työnsä teki, sen hyväksi kuin kärsi ja kieltäytyi. Ja kuitenkin
-- Miten usein olikaan Eevi ollut vastahankaa vetämässä! -- Hän muisti
pikku riitoja ruuasta, juomasta, vaatetuksesta ja elämän mukavuuksista.
Kuka oli niissä kansan puolta pitänyt, sen kansan, joka korpia raatoi,
näki nälkää, vilua ja puutetta? Kyllä Eevikin kansaansa rakasti. Hän
sääli sen surua, sen kohtalon kovuutta, mutta miten, -- miten oli hän
_teossa_ tätä rakkauttaan osoittanut?
Hän muisti tuhansia tilaisuuksia, joita olisi tahtonut saada takaisin.
Nyt olisi hän ymmärtänyt niitä käyttää. Nyt olivat hänen silmänsä
auenneet. Mutta olikohan se jo liian myöhäistä? -- -- --
Sinä iltana itki Eevi tavallista kauemmin, ja uni karttoi hänen
silmäänsä. Niin monenlaiset ajatukset olivat mielessä heränneet. Suuri
muutos oli ulkonaisesti tapahtunut hänen elämässään, mutta vielä
suuremmaksi tunsi hän muutoksen omassa itsessänsä. Mielen katkeruus ja
kärttyisyys oli poissa. Hellät tunteet ja kaikki, mikä hänessä parasta
oli, pääsi orastamaan kuin kevätvilja auringon valossa.
Oli Heikki kuitenkin ollut liian ankara. Hän tahtoi taivuttaa, mutta
taittoi, tahtoi karaista, mutta kovetutti. Eevin täytyi oikein hymyillä,
kun tuli verranneeksi Heikkiä ja Erkkiä toisiinsa. Edellisen näki hän
Mooseksena Siinain vuorella, kädessään lain taulut, taustanaan tuli ja
leimaus. Erkistä muisti hän sen opetuslapsen, joka rakkauden käskyä
julistaen Mestarinsa askeleita seurasi.
Oli todella ihmeellistä, miten suuresti Erkki oli muuttunut. Joskus
tosin valtasi hänet vielä suuri, joskin hetkellinen surumielisyys, jonka
syytä Eevi ei voinut ymmärtää, mutta muuten oli koko hänen olennossaan
jotain niin vapautunutta, niin hilpeää ja samalla syvällistä iloa. Hän
oli kuin irtautunut kaikista ajallisuuden ja itsekkäisyyden siteistä.
Kaikkea -- yksin elämän pikkuseikkojakin -- katsoi hän kauniilta ja
ylevältä kannalta. Kaikesta löysi hän hyvää, kaikesta iloa ja
tilaisuuden iloa valmistaa. Sanatooriossa rakastivat kaikki häntä.
Lapset juoksivat riemuiten häntä vastaan, sairaimpienkin katse
kirkastui, kun hän läheni, ja »hyvä herra» tai »se kaunis» oli nimi,
jolla hänet tunnettiin.
»Erkki», kysyi Eevi äkkiä kerran, heidän istuessaan iltamyöhällä yhdessä
sanatoorion verannalla, »voisitkohan sinä koskaan surusta murtua?»
Erkki säpsähti. »Murtumiseksi ei suru ainakaan ole aiottu. Mutta miten
kysyt sinä semmoista?»
»Minä kuulin tänä iltana ihmeellisen kertomuksen. Täällä kävi eräs köyhä
leski. Eikö hän tullut sinua vastaan? Hän läksi juuri ennenkuin sinä
palasit tunturilta?»
»Hän se sitten lie ollut. Näin vaimon, jonka katse ehdottomasti veti
huomioni puoleensa. Se oli niin kaunis, aivan kuin kirkastunut.»
»Juuri semmoinen kuin sinulla», ajatteli Eevi itsekseen, mutta ääneensä
hän jatkoi: »Minä tuskin jaksoin kuunnella hänen kertomustaan, ja hän on
tuon kaiken kokenut. Hänkin oli kerran nuori, iloinen tyttö, ja hänellä
oli hyvä ystävä, nimeltä Sören. Yhdessä olivat he leikkineet, yhdessä
kasvaneet, ja lopuksi kävivät he yhdessä rippikoulunsa. Sören rakensi
tuvan, ja sinne he naimisiin mentyään muuttivat. Sörenin äiti oli
kuollut, ja isästään hän ei mitään tiennyt, mutta äiti oli kasvattanut
poikaansa hyvin, oli opettanut rehelliseksi ja raittiiksi työntekijäksi.
Mitään raittiuslupausta ei Sören kuitenkaan ollut tehnyt. Kun he olivat
olleet kolme vuotta naimisissa, syntyi heille poika, ja heidän ilonsa
oli nyt ylimmillään. Sören varsinkin oli kuin puolipyörryksissä ilosta.
Hän meni tuttaviensa luo pitoihin ja kertoi ilosanoman sielläkin. Kun
lopuksi itse pitäjän pastori tarttui lasiin ja ehdotti pienen »Sören
Sörensen'in» maljan, sieppasi Sören lasin toverilta, maistoi, joi ja
tyhjensi lasin pohjaan asti. Malja juotiin ilossa ja ihastuksessa, mutta
se oli heidän perhe-onnensa loppu. Siitä pitäen rupesi Sören juomaan.
Hänen vaimonsa sai vähitellen selville, että Sörenin isä oli ollut suuri
juoppo. Myrkky oli ollut perintönä jo miehen suonissa ja se rupesi
vaikuttamaan samassa kun Sören tyhjensi ensimäisen lasinsa. Kerran --
pieni poika oli silloin seitsemän vanha -- kävi Sören tunturilla poika
muassaan. Siellä oli tuttavia, jotka tarjosivat väkijuomia. Sören joi ja
oli vähän humalassa, kun he yhdessä läksivät kotiin. Tie oli liukas.
Sören erehtyi etsiessään polkua; jalka luiskahti ja hän syöksyi
syvyyteen, työntäen poikaa mennessään. Kun apua vihdoin saapui, saatiin
Sören vielä henkiin, mutta pojan pieni ruumis oli murskana isän alla, ja
Sören itse jäi raajarikoksi koko elämänsä ajaksi. -- -- Häntä nyt
vaimonsa elättää.»
Eevi lopetti, ja hän tunsi, miten kylmä väre hänen ruumistansa
puistatti. Erkkiinkin oli kertomus tehnyt syvän vaikutuksen, sitä
syvemmän vielä, kun hän muisti vaimoa, jonka hän tunturipolulla oli
kohdannut.
Pitkän vaitiolon jälkeen jatkoi Erkki hiljaa kuin itsekseen: »On todella
ihmeellistä, miten vähän ulkonaiset olot vaikuttavat onneemme tai
onnettomuuteemme. Kaikki riippuu siitä, miltä kannalta katsomme elämää:
vaadimmeko siltä onnea itsellemme, vai onko onnemme täyttää se tehtävä,
minkä Jumala meille on määrännyt.»
»Oh, Erkki, sinä vaadit paljon! Se on kolkko usko, tuo. Se ei lämmitä,
ei ilahduta.»
»Etkö sinä itse nähnyt päinvastaista tuossa vaimossa? Kristus sanoo:
»Jokainen, joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen, mutta joka
henkensä hukuttaa minun tähteni, hän vapahtaa sen.»
He seisoivat nojautuneena verannan puitteita vastaan. Heidän jalkainsa
alla avautui syvä, jyrkkä laakso, jonka pohjalla virta kiemurrellen
eteenpäin luikerteli. Kuu oli taivaalle noussut, ja sen kelmeässä
valossa näytti seutu aaveitten synkältä asunnolta. Särmäiset
kalliokielekkeet ammoittivat kuin avoin kita valmiina saalista
nielemään, ja sumupilvet laakson pohjalla liikkuivat ja liekkuivat
edestakaisin kuin rauhattomat ihmishenget.
»Aika ja ajatukset ovat meitä pettäneet», sanoi Erkki äkkiä. »Meidän
täytyy erota. Hyvää yötä!»