Eevi makasi peitteiden ja patjojen suojaamana sanatoorion verannalla.
Taivaan rannalla loistivat Norjan lumipeitteiset tunturihuiput, ja
alempana siinti sinertävä kukkulasarja.
Kuukauden päivät oli Eevi ollut täällä, ainoastaan kuukauden, mutta aika
tuntui vuosilta. Hän oli tullut tänne väsyneenä, murtuneena ja
välinpitämättömänä kaikesta. Semmoiseksi oli hän vähitellen käynyt,
osaksi ruumiillisen sairauden, osaksi ainaisen alakuloisuuden
vaikutuksesta. Välinpitämätön oli hän kokonaan ollut matkankin suhteen.
Mutta hänen vanhempansa sitä ehdottomasti toivoivat, ja Heikkikin sitä
viimein tahtoi, kun se kerran oli vanhempien toivo, ja kun he pitivät
huolta kaikista kulungeistakin.
Niin päätettiin matka, ja Heikki itse tuli Eeviä saattamaan. Mutta hänen
oli kohta palattava kotiin, jonne virka kutsui. Eevin äiti oli käynyt
sairaaloiseksi ja oli sitäpaitsi matkustamiseen kokonaan tottumaton,
joten hän ei uskaltanut mukaanmenoa ajatellakaan. Vanhemmat olivat siksi
tahtoneet hankkia Eeville jonkun tuttavan seuraksi tuntureille, mutta
Eevi oli toista mieltä ja pani tahtonsa täytäntöön. Hän sai Viljon
mukaansa ja vanhan Maijan.
Täällä olivat he nyt olleet kohta kuukauden. Maija hoiti Viljoa, ja Eevi
lepäili. Jalkeilla hän oli, vaan ei jaksanut muuta kuin pukeutua ja
sitten levätä sohvan nurkassa verannalla. Lääkäri tahtoi häntä joskus
kävelemäänkin, mutta siihen ei hänellä tuntunut olevan voimia. Hän oli
väsynyt, niin läpeensä väsynyt ja voimaton! Hän tahtoi olla yksin ja
rauhassa, vain levätä täällä kauniin luonnon helmassa.
Sanatooriolle kuului läheisen kosken kohina. Se oli Eeville kotoinen
sävel. Se oli kuin tervehdys Soinamon rannoilta. Hän kuvitteli
mielessään nukkuvansa kanervikossa kotikosken partaalla. Unohtuivat
väliset vuodet ja kaikki niiden tuottamat kärsimykset. Hän oli lapsi ja
oli väsynyt. Ei hän unelmoinut, ei toivonut mitään. Hän lepäili vain, ja
kehtolaulua soittivat Soinamon korkeat koivut, soittivat koskessa
valkeat vaahdot.
Eräänä päivänä Eevin näin lepäillessä, sillävälin kun Maija oli vienyt
Viljon päivä-unta nukkumaan, vaipui Eevikin kesken mietteittensä makeaan
uneen. Hän nukkui vielä, kun Maija tunnin kuluttua palasi verannalle ja
hiljaa asettui istumaan läheiselle penkille.
Tutkivasti tarkasti Maija nukkuvan emäntänsä kasvoja. Olipa poski vähän
pyöristynyt ja alkanut punoittua. Noinkaan tyytyväiseltä ei ollut hän
näyttänyt isoon aikaan. »Hyvä, kun nukkuu», ajatteli Maija, »nukkukoon
vaan!»
Mutta mahtoi Maijalla olla jotain erityistä mielessä, sillä kun Eevi yhä
nukkui, alkoi hän käydä kärsimättömäksi, eikä se tunne hänessä vähällä
herännyt. -- Saisi rouva jo herätä!
Samassa avasikin Eevi silmänsä. »Maija, sinäkö siinä? Näin unta, niin
ihmeen kaunista unta. Minä olin Soinamossa -- kosken rannalla. Päivä
paistoi ja kukat tuoksuivat. Ne nyykäyttivät päätään, ja toinen kuiskasi
toiselle: »Eevi on tullut, Eevi on täällä.» Minä tunsin siitä omituista,
ennen aavistamatonta iloa ja juoksin heitä suutelemaan huudahtaen aivan
ääneen: »Rakastatteko minua siis vielä, rakastatteko edes pikkuisen?»
Koko metsä silloin kumartui, ja kukkaset nyykäyttivät päätään.
»Rakastamme, rakastamme», soi ylläni ja ympärilläni. Mutta samassa
seisoin yksin keskellä suurta puutarhaa. Puut olivat paljaina, kukat
makasivat maahan taittuneina, ja kylmä tuuli jäädytti jäseniäni. Silloin
aloin itkeä. Mutta samassa tulit sinä Maija: »Älä itke lapseni, älä»,
lohduttelit sinä. »Kylmää ja kolkkoa on, mutta minä säästin sinulle
suuren, kauniin omenan.» Samassa minä heräsin, ja sinä minulle hymyilit
aivan niinkuin unessakin.»
»Jos tuo nyt totta olisi, niin on Viljo varmaan se rouvan omena», sanoi
Maija ja myhähti.
»Niin», sanoi Eevi miettivästi, »hänhän on ainoa iloni täällä.» Mutta
sitä sanoessaan tunsi hän, ettei Maijan selitys häntä tyydyttänyt. Viljo
oli tosin hänen paras ja ainoa ilonsa, mutta äskeinen uni oli kokonaan
siirtänyt hänet menneisyyden maailmaan, siksi hän ehdottomasti
selitykseltä vaati jotain yhteyttä lapsuuden muistojen kanssa.
»No, joko rouva nyt on jättänyt unensa sikseen», kysäisi Maija hieman
kärsimättömästi. »Minulla olisi uutisia kerrottavana. Kuulkaa nyt miten
äsken kävi!»
»No, miten!» Eevi ei näkynyt olevan kovinkaan huvitettu, mutta Maijalle
mieliksi kuunteli hän tämän innokasta kertomusta.
»Niin, tietäkääpäs, kun minä tulen siihen pitkään käytävään, joka on
etehisen vieressä, tulee siellä vastaani se kikkarapäinen palvelustyttö
ja säplättää jotain, kuka ties mitä, vaikka se tietää, etten minä heidän
puhettaan ymmärrä. Pari kertaa hän sanoi: »herr Vinlant», mutta minä
ajattelin, että olkoon niitä herroja vaikka viis, ja aioin mennä, mutta
silloin hän sanoi: »no», ja nykäisi käsivarresta etehiseen. Siellä
riippui naulassa takki, jota hän osotteli ja sanoi: »kom Vinlant.»
Takissa oli merkkinä kaksi kirjainta, mutta mistä minä lukematon ihminen
niitä ymmärtäisin, vaan sen minä nyt ymmärsin, että se herra oli
Suomesta, ajatelkaa, Suomesta, rouva kulta!» -- Maija oli ihan
haltioissaan.
»Vieras herra, mitä iloa meillä hänestä», sanoi Eevi hiukan hymyillen
Maijan innostukselle.
»Niin, mutta Suomesta! Saa taas kerran kuulla puhetta, jota ymmärtää.»
Vähitellen sai Maija innostuksensa Eeviinkin tartutetuksi, ja oikein
uteliaana odotti hän Maijan palaamista, kun tämä puolisen aikaan oli
mennyt silmälläpitämään ruokasaliin kokoontuvia herroja.
Kauanpa Maija viipyikin. -- Eevi kävi jo ihan kärsimättömäksi. Mutta
Maija sitävastoin odotti levollisena, kunnes sai asiansa toimitetuksi.
Kun herrat kokoontuivat ruokasaliin, ei Maija heidän joukossaan
huomannut ainoatakaan uutta tulokasta, siksi jäi hän odottamaan aterian
päättymistä. Hän oli juuri syventynyt miettimään, miten pian hänen uudet
kenkänsä täällä tunturilla olivat vanhoiksi kuluneet, kun herrat
alkoivat ruokasalista poistua.
Nyt silmät auki!
Voi -- Maija löi kätensä yhteen niin että läiskähti. Hän oli nähnyt
erään herran lähestyvän tuota tunnettua takkia, heittävän sen
hartioilleen ja poistuvan. Melkein lentämällä meni Maija. »Voi hyvänen
aika, rouva kulta», sanoi hän läähättäen, »se on se meidän tohtorin
poika, se Erkki herra.»
Erkki herra! Nyt vasta Eevi ymmärsi, ja miten kummasti se vaikutti
häneen! Häntä ihan vapisutti äkillisestä mielenliikutuksesta. Erkki ja
hän tapaisivat siis toisensa täällä, tapaisivat pitkän eron jälkeen! --
Ainoastaan kerran olivat he toisensa nähneet, sittenkun Eevi Soinamosta
muutti, ja silloinkin aivan pikipäin. Hyvin vähän oli Eevi Erkistä
kuullutkin, oikeastaan ei muuta kuin että hän oli lueskellut
Helsingissä, kunnes viime talvena äitinsä kuoltua oli matkustanut
ulkomaille. Ja nyt --!
Maija innostui kertomaan tapauksen toisensa jälkeen Eevin ja Erkin
yhteisistä leikeistä. Eevi kuunteli, ja kotimuistoihin liittyivät nyt
muistot lapsuuden leikkitoverista. Lujin sitein kietoi hänet menneisyys.
Pois väistyivät tajunnasta viime vuodet, pois nykyhetkikin. Menneisyys
palasi, palasi lapsuus muistoinensa, sen olot, sen tunteet, sen leikit
ja työt.
Ensimäinen nykyisyyteen kohdistuva ajatus oli: »milloin me toisemme
tapaamme.» Maija tahtoi mennä Erkkiä etsimään, mutta siihen ei Eevi
suostunut. Tottahan he muutenkin tapaisivat! -- Mutta tunti kului
toisensa jälkeen, eikä ketään kuulunut. Aurinko alkoi jo laskea. Silloin
täytyi Eevin, joskin vastahakoisesti, mennä levolle.
Seuraavana aamuna oli Eevi entistä väsyneempi. Yö oli ollut levoton. Hän
oli unissaan laulanut, noussut istumaan ja yhtenään puhellut Soinamosta.
Mutta väsymyksestä huolimatta tahtoi hän verannalle, ja joka kerran, kun
kuului läheneviä askelia, säpsähti hän. Mutta aamupuoli kului, eikä
Erkkiä kuulunut. Oli jo iltapäivä. Silloin astui hän äkkiarvaamatta
verannalle, aluksi huomaamatta ketään.
»Hyvää päivää!» sanoi Eevi.
Hän kääntyi äkkiä.
»Tunnetteko vielä?»
»Eevi, sinä täällä?» Hän läheni, ja he ojensivat kättä toisilleen.
»Niin», sanoi Eevi, »olen tullut terveyttä hakemaan pitkällisen
kitumisen jälkeen. Etkö istu?»
Erkki nosti tuolin lähemmä ja istuutui. »Vuosia on vierinyt siitä, kun
tapasimme.»
»Niin on. Paljon on tapahtunut.»
»Paljon.»
»Sinun äitisikin on kuollut.»
Kävi kuin tuskan värähdys Erkin kasvoilla. »Kuollut on. Vähää ennen, kun
Suomi suruun pukeutui, aloin omaa äitiäni surra.»
»Siinä oli surua paljon.»
»Niin oli. Paljon kadotin lyhyessä ajassa.» Erkin oli hetkisen vaikea
salata liikutustaan. Sitten jatkoi hän tyynesti mutta surunvoittoisesti:
»Hautajaistunnelmaa ei silloin ollut yksin kuolinhuoneissa, sitä tapasi
joka talossa ja joka sydämessä.»
»Ei ole ihmettä, että elämä nyt tuntuu niin toivottomalta», sanoi siihen
Eevi, »etenkin kun vielä itsekin on sairaana.»
»Toivottomuutta en kuitenkaan voi pitää oikeutettuna, en yksityisessä
enkä yhteisessä surussamme.»
»Vaan entä kun toivottomuus tulee?»
»Sen voimme Jumalan avulla voittaa, sen tiedän kokemuksesta. Etkö
muista, miten alakuloinen ja arka olin pienenä? Kauan kehityin samaan
suuntaan, mutta sitten tapahtui käänne. Olen siitä Jumalalle
kiitollinen, sillä luulen, ettei elämästämme ole hyötyä, ei itsellemme
eikä muille niin kauan, kun ainoastaan suremme sen surkeutta ja toivomme
täältä pois. _Täällä_ on meillä tehtävämme ja _täällä_ täytyy meidän
uskoa valoon, vapauteen ja Jumalan voimaan.» Erkki oikaisihe tätä
sanoessaan, ja näytti siltä kuin hän hartioiltaan olisi heittänyt
kuorman, joka hänet hetkeksi oli maahan painanut. Hänen katseensa oli
nyt tyyni ja kirkas.
»Sinä olet muuttunut», sanoi Eevi. »Sinussa on entistä enemmän voimaa ja
reippautta.»
»Se on hauska se! Toivon muutoksen olevan kestävää, sillä se on tullut
surussa koetelluksi.»
»Kuules», sanoi Eevi äkkiä, »täytyy kysyä, kun en tiedä. Oletko
kihloissa, kenties jo naimisissakin?»