Kesä oli kulunut, samoin syksykin, ja nyt oli talvi. Viljo oli aivan
terve ja oli kasvanut paljon, mutta hento hän oli, vähäverinen ja kalpea
kuin pimennossa kasvanut kukka. Eevi häntä hoiti ja suojasi kuin
silmäteräänsä. Jos oli tuuli tai sateisia päiviä, ei hän saanut olla
ulkona ensinkään, ja kauniillakin ilmalla oli varoitettava, ettei hän
rasittuisi eikä vilustuisi.
Välistä teki Heikin mieli vastustaa tätä alituista varoittelemista,
mutta miten olikaan, ei hän sitä kuitenkaan rohjennut tehdä. Jos hän
joskus tahtoi ajatuksensa täytäntöön panna, tuli hänelle siitä
jälestäpäin ääretön tuska, että jos Viljo nyt sairastuu ja kuolee, niin
on se hänen syynsä ja Eevin surma. Paras antaa asiain mennä niinkuin
menevät. Äidillähän siinä on suurimmat oikeudet niinkuin
velvollisuudetkin.
Viljon sairaudesta saakka oli Eevin ja Heikin suhde toiseksi muuttunut.
Se oli ulkonaisesti parantunut, mutta todellisuudessa oli se käynyt
entistä huonommaksi. Ei enää syntynyt riitaa eikä väärinkäsitystä heidän
välillään niinkuin ennen. Hiljaa, melkein vähitellen selvitettiin kaikki
erimielisyydet, mutta syynä siihen ei ollut entistä suurempi sopusointu.
Päinvastoin. Heidän suhteessaan oli nyt jotain särkynyttä, johon ei
kumpikaan tahtonut kajota. He tunsivat sen. Heikki puolestaan ei voinut
unohtaa Eevin menettelyä Viljon sairastaessa. Oli katkeran katkeraa,
että Eevi, hän, jota Heikki niin palavasti rakasti, oli hänet luotaan
työntänyt silloin, kun heillä kumpaisellakin oli sydän surua täynnä. Jos
siinä olisi muuta moitittavaa ollut, olisi Heikki sanonut sen suoraan
Eeville. Mutta mitä nyt moittia, mitä sanoa? Sitäkö, ettei Eevi sen
enemmän häntä rakastanut? --
Heikillä ei ollut mitään sanomista, ei kerrassaan mitään. Hänen täytyi
vain koettaa voittaa itsensä, ja sen hän tekikin. Mutta särkynyttä oli
hänen sisimmässään siitä pitäen.
Eevi tunsi tämän ja päätti siitä Heikin rakkauden loppuneen. »Jos lie
sitä ollutkaan», ajatteli hän katkerasti. »Mitä mies semmoinen kuin
Heikki tiesi rakkaudesta ja sen voimasta?»
Näin oli aika kulunut, joulu oli jo ohi, ja uusi vuosi oli alkanut. Pian
alkaisivat kinkeritkin, ja Eevi jäisi silloin yksin kotiin koko
viikoiksi. Heikki ajatteli, että ehkä on yksinäisyys hänelle
helpoitukseksi, eihän se ihmettä olisi, mitäpä Heikin seurasta iloa.
Mutta Eevin terveys oli käynyt huolestuttavan huonoksi. Siksi ei ollut
hyvä jättää häntä yksin Maijan ja nuoren palvelustytön kanssa. Heikki
oli tätä asiaa arvellut ja hän otti sen puheeksi kerran heidän
istuessaan illallispöydässä.
»Etkö, Eevi, voisi tehdä jotain voimistuaksesi? Sinä jäät olemaan niin
yksin kinkerien aikana.»
»Näethän sinä, mitä lääkärit minulle voivat. Ei minusta tervettä tule
koskaan.»
»Älä sano, kun koettaa minkä voi, saa luottaa Jumalaan.»
»Jumala auttaa kuolemaan, kun ei ihminen enää jaksa elää.»
»Mutta Jumala ei tahdo, että me surulla itse kuolemaamme joudutamme. Hän
voi auttaa elämäänkin ja auttaa velvollisuuksiemme täyttämiseen aina
viimeiseen asti.»
»Kaikki eivät ole teräksestä tehtyjä.» Eevin äänessä oli itkua.
»En minä pahaa tarkoittanut», jatkoi Heikki lempeämmin, »mutta luulen,
että meiltä kaikilta kysytään uskollisuutta. Eivät olosuhteet meitä
puolusta.»
»Helppo on sinun sanoa, mutta minkä sille voi, että elämä murtaa. Mikä
muu on minultakin voimat vienyt kuin elämä taisteluineen ja
vaatimuksineen. Enhän ole ollut oikein terve päivääkään näinä viime
vuosina, ja sekä koti että Viljo ovat kuitenkin olleet hoidettavinani.»
»Ehken on siinä ollut liikoja, mutta parempi pysyä paikoillaan
viimeiseen asti kuin väistyä. Eikö niin?»
»Sitähän olen koettanut ja siinä kulunut. Mutta koska nyt itse otit
asian puheeksi, niin voinhan sanoa, että todella on vaikeaa jäädä yksin
kotiin Viljon kanssa, kun olen näin heikko. Ehken saisin pyytää äitiä
luokseni? Luulen kyllä, että hän tulisi.»
Heikki oli hetken ääneti. Viimein sanoi hän verkalleen: »Äiti on itse
näinä aikoina sairastellut, luuletko, että hän jaksaa, ja että sairaan
seura on sairaalle hyväksi?
»Eikö oman äidin seura olisi lapselle hyväksi?» Ääni oli katkera.
»Ehken se niinkin on. Pyydetään sitten. Voin kirjoittaa jo tänä iltana.»
He olivat nousseet pöydästä, ja Eevi alkoi korjata ruokia pois.
»Hyvästi, hetkeksi», sanoi Heikki tarttuen lakkiinsa, »minä menen vähän
kävelemään. Pane sinä vain levolle. Minulla on vielä paljon
kirjoittamista.» -- Hän poistui.
Ulkona oli hiljaista ja tähtikirkasta. Ei vähintäkään liikettä kuulunut.
Lumi ainoastaan narahteli jalkain alla. Ilta oli kylmä, ja tähdet
vilkkuivat kirkkaina pakkasessa. Niitä näkyikin tänä iltana aivan
tavattoman paljon. Tiheänä sumuna peittivät pienemmät taivaankannen, ja
kuin tähtiharson läpi loistivat suuremmat luoden vilkkuvan valonsa
yksinäisen astujan tielle.
Oli jotain ääretöntä ja huimaavaa katsoa taivaalle. -- Mikä
tomuhiukkanen olikaan ihminen ja hänen elämänsä tässä maailmojen
äärettömyydessä!
Luonnon suurenmoinen hiljaisuus ja rauha oli juuri sitä, mitä Heikki
tänä hetkenä paraiten tarvitsi. Hän tahtoi päästä näkemään elämää
laajemmalta kannalta, päästä kohoamaan oman itsensä, omien kokemuksiensa
ja yksityisten tunteittensa yläpuolelle. Silloin tasapaino palaisi hänen
mieleensä.
Eevin pyyntö saada äiti luokseen oli tullut niin äkkiarvaamatta, ettei
Heikki kohta tyynesti voinut siihen suostua. Olihan tuo pyyntö itsessään
aivan luonnollinen. Väärin olisi ollut sitä vastustaa. Ei Heikki sitä
aikonutkaan tehdä. Hän ei tahtonut vieroittaa äitiä ja tytärtä
toisistaan. Mutta hän tiesi jo usein uudistuneesta kokemuksesta, mitä
yhdessäolo Eeviin vaikuttaisi. Siksi oli tämä hänelle raskasta.
Jok'ainoan kerran käytyään vanhempiensa kodissa oli Eevi sieltä palannut
entistä onnettomampana, tyytymättömämpänä ja vaativaisempana. Mikä
hänessä sitä ennen oli ollut alakuloisuutta ja toiveita, joita hän itse
itsessään vastusti, oli silloin saanut kannatusta ja tullut hänen
mielestään oikeutetuksi. Kun Heikki silloin näki, miten onneton Eevi
oli, olisi hänen monesti tehnyt mieli paiskata nyrkki pöytään ja
julistaa kerran ja ainaiseksi pannaan kaikki hienous, mukavuus ja
hemmoitteleva rakkaus. -- Mutta Heikki vaikeni, sillä hän ei tahtonut
suutaan avata vaimonsa vanhempia vastaan. Heille itselleen hän kyllä
olisi sanonut, mutta kun ei siihen ollut tilaisuutta, oli hän ainoastaan
kahta vertaa lujempi Eeviä kohtaan. Olihan hänen velvollisuutensa näin
ollen entistäkin painavampi.
Kaikkea tätä muisteli Heikki, ja hän tiesi, että jos äiti tulee Eevin
luo, uudistuvat entiset kokemukset. Se oli se, joka oli hänet
tasapainosta saanut.
Mutta Eevi kaipasi äitiään ja hänen täytyi saada äiti luokseen. Heikki
tekisi kaiken voitavansa asian hyväksi. Hän aikoi kirjoittaa jo tänä
iltana.
Tasapaino oli vähitellen palannut Heikin mieleen, ja reippaasti astui
hän kotia kohden. Tähdet hänelle vieläkin ystävällisinä vilkkuivat, eikä
niiden ääretön paljous enää tuntunut masentavalta. Heikki oli päässyt
kohoamaan yli omien surujensa, yli kaiken sen, mikä hänen henkensä
voimaa kahlehtien masensi, ja tuntiessaan ihmiselämän pienuuden tunsi
hän samalla sen suuruuden ja arvon. Melkein voitonriemuisena kuiskasi
hän itsekseen: »Oi, ihminen, sinä tomuhiukkanen maailmojen
äärettömyydessä, sinä et kuitenkaan kuole, et menehdy. Sinä olet luotu
puhdistukseen, kirkkauteen ja ijankaikkiseen elämään.»