Oli maaliskuu ja kevättunnelmaa luonnossa. Eevi hääräili huoneessaan
järjestyspuuhissa.
»Heikki, äläpä noin kirjojasi levittele, juuri kun koetan järjestystä
aikaansaada.» Hän siirsi tuskastuneena miehensä kirjat tuolilta.
Äänettömänä jatkoi Heikki työtään.
»No, nyt pitäisi kaiken olla valmista. Tämän hauskemmaksi en kotiani
saa.»
Eevi huokasi. »Mutta nyt Viljoa pukemaan! Oleppa kiltti kultaseni, niin
äiti pukee sinut sieväksi pojaksi, kunnes Elsa-täti tulee.»
Viljo oli valmis, ja odotus kävi Eeville pitkäksi. Hän läheni miehensä
kirjoituspöytää. »Heikki», sanoi hän entistä ystävällisemmin, »etköhän
panisi toista takkia päällesi?»
»Miksi muuttaisin kesken arkikiirettä?» Heikki ei nostanut silmiäänkään.
»Mutta», jatkoi Eevi koettaen saada äänensä iloiseksi, »tahtoisin
esittää sinut Elsalle niin hauskana kuin mahdollista.»
Hetkeksi keskeytti Heikki työnsä. »Jos oikein tunnen ystävääsi, ei hän
minua takkini mukaan arvostele.» Hän jatkoi taaskin kirjoittamista. --
Eevi huokasi. Olisihan hänen pitänyt se arvata. Aina veti Heikki
vastahankaa. Aina katsoivat he asioita eri kannalta. Miten lapsellista
olikaan ollut uskoa, että he kaksi niin perin erilaista voisivat sopia
yhteen. Ja niin lapsellinen oli hän, Eevi, kuitenkin ollut.
Samassa pyörähti reki portaitten eteen. Eevi nosti Viljon käsivarrelleen
ja kiiruhti etehiseen Elsaa vastaanottamaan.
»Sydämellisesti tervetullut!». Hän kietoi kätensä, Elsan kaulaan.
»Vihdoinkin olet täällä luonani!»
Heikkikin oli työnsä lopettanut ja seisoi kynnyksellä odottaen.
»Tervetuloa kotiimme!»
»Yksinkertaiseen, pieneen pappilaamme», jatkoi Eevi.
»Jommoisen pappilan olla pitääkin, eikö niin?» Heikin sanoissa oli
painoa.
»Aivan niin! Pieni koti tekee sitäpaitsi paljon lämpimämmän ja
kodikkaamman vaikutuksen.» Elsa katsoi häntä iloisesti silmiin. »Ei
kodin yleisvaikutus sitäpaitsi seinistä riipukaan. Se järjestävä käsi,
joka kaikkea johtaa, ja se henki, joka kodissa vallitsee, se on se, joka
yleisvaikutuksen määrää.»
Heikki oli nostanut Viljon olalleen, kun Eevi Elsan tavaroita kootessaan
oli hänet maahan laskenut, ja juhlasaatossa sitten kuljettiin
ruokasaliin, missä kaunis kahvipöytä oli katettu.
»Kovinpa herttaista täällä on, ja otatte vastaan aivan kuin omaista.»
Elsa silmäili ihastuneena ympärilleen.
»Mitenkä muuten Eevin ystävää! Ei hän niitä useinkaan saa luonaan nähdä,
ikävä kyllä.»
Eevin katse kirkastui. Oli hän hyvä kuitenkin, tuo Heikki!
»Ei ne rouvat jouda niin vierailemaan eikä vieraita vastaanottamaan kuin
me »irtolaiset», jatkoi Elsa nauraen. »Mutta rakkaita taitavat kotoiset
kahleet olla.»
Eevi hymyili itsekseen. Niin, rakkaita tavallaan, mutta miten paljon
kepeämmiksi hän niitä ennen oli luullut. Ei hän silloin niiden painosta
mitään tiennyt, mutta nyt hän sen tunsi liiankin hyvin.
Kun kahvit oli juotu, nousi Heikki, selittäen nauraen antavansa heille
tilaisuutta salaisuuksien puhumiseen ja poistui.
Seuraavana päivänä jäivät Elsa ja Eevi pitemmäksikin aikaa kahden, sillä
Heikki läksi silloin pitäjälle kinkereille.
Oli myöhäinen ilta. Keittiössä kuorsasi vanha Maija, ja Viljo nukkui
aikoja sitten levollista lapsen-unta. Ylt'ympärillä oli hiljaista, Elsa
ja Eevi vain kahden valvoivat puhellen keskenään kuten usein ennen.
Elsa oli juuri Eeville kertonut kaikista heidän yhteisistä tovereistaan,
milloin hän heitä oli tavannut, mitä heistä tiesi. Kaikkia Eevi vielä
muisti ja kaikista tahtoi hän tietoja. Mutta oli kuin joka ainoa tuttu
nimi tavalla tai toisella olisi hänelle vain suurenevaa surua tuottanut.
Hänen oma ja hänen toveriensa elämä oli hänestä pelkkä pettymysten
sarja. Toisille olisi hän enemmän onnea toivonut, toisilta odottanut
enemmän itselleen. »Mutta», sanoi hän kietoen kätensä ristiin yli polven
ja luoden tuskallisen katseensa Elsaan, »minä rakastan heitä kuitenkin,
rakastan palavammin kuin koskaan ennen. Vaikka he rakkauteni arvottomana
jalkainsa alle polkisivat, vaikka tylynä minut luotansa työntäisivät,
minä en sittenkään muuta voi. Kotini Soinamossa, rakas, kaunis kotini,
omaiseni ja ystäväni, joista kaikista nyt olen eroitettuna, minä en
ikinä voi heitä unhoittaa. Ijäksi olen heidät sydämeeni kätkenyt ja
siellä säilytän heidät ijäti.» Eevin ääni värähteli, ja kosteina
loistivat hänen silmänsä. -- »Elsa rakas», jatkoi hän yhä kiihkeämmin,
»sinä näit nuoruuteni ja kaikki sen kauniit unelmat, sinä olet nähnyt,
miten kolkkoa ja kylmää todellisuus on minulle ollut. Sano, oliko väärin
unelmoida, vai miksi saan näin kärsiä? Sano, tuleeko minun vieraantua
näistä maallisista, niinkuin Heikki sanoo? Jos se on tämän
tarkoituksena, niin kyllä keino siihen on oikea. Minä olen murtunut. En
omista ainoatakaan eheää tunnetta, paitsi rakkauttani Viljoon. On kuin
katkennut kieli särähtäisi soimaan kaikkea muuta muistellessani. Yksin
Viljo saa vielä puhtaat soinnut sydämessäni helähtämään. Ei tosin muut
kuin äiti voi äidin tunteita käsittää, mutta ei moni äitikään minua
ymmärtäisi. Viljo on ainoa iloni, ainoa henkäys runollisuutta, jota
minäkin osakseni saan. Hän on kukkani kivikon keskellä, hänen onnensa on
elämäni ainoa toivo, rakkaus häneen ainoa voimani.» Eevi oli puhunut
kiihkeästi. Nyt nousi hän äkkiä, sulki nukkuvan lapsen syliinsä, painoi
hänet rintaansa vasten ja purskahti itkuun.
»Elsa rakas», sanoi hän myöhemmin, kun tyyntyneenä istui ystävänsä
vuoteen ääressä, »kerro nyt jotain itsestäsi, oikein sisimmästäsi.
Luvuistasi ja töistäsi kyllä puhut, mutta nyt tahdon jotain muuta,
jotain itsestäsi, tunteistasi. Sano, oletko koskaan rakastanut?»
Hetkisen värähtivät Elsan kasvot. Sitten vastasi hän tyynesti: »Kukapa
ei sitä olisi, mikä kerran, mikä kymmenen!»
»Kerro, Elsa rakas!»
»Voinhan kertoa, mutta lyhyeen se loppuu. Ihmiset ovat niin erilaiset.
Useimmat heistä näkyvät vaihtavan tunteita niinkuin takkia, ja yhtä
todellisia ovat heistä heidän tunteensa kuitenkin. Minä jo melkein
luulin, etten kykeneisi ensinkään rakastumaan, mutta sitte tuli tuo
tunne kuitenkin ja vielä semmoisena, ettei se ollutkaan hetken lapsi. --
Me olimme samassa koulussa opettajina. Meillä oli sama työ ja samat
harrastukset. Teimme käsikädessä ja kilvan työtämme, ja lepohetkinä oli
yhdessä-olo parhaana ilonamme. Pian ymmärsimme toisiamme sanoittakin.
Ajatuksemme yhtyivät alinomaa -- me huomasimme sen ilolla -- ja jos
aikaa kului, ettemme tavanneet, oli kumpaisellakin ikävä. Me olimme
toverit ja ystävät, sen sanan syvimmässä merkityksessä, mutta
tunteessamme oli enemmän kuin kumppanuutta, sen tiesimme ja tunsimme
molemmat. Silloin tuli rinnallemme herttainen, viehättävä olento, ja
pian ymmärsin, että nainen joka on kotinsa kaunistus ja ilo, on suurempi
apu miehellensä kuin se, joka yhdenvertaisena työtoverina tahtoisi jakaa
kaikki hänen ilonsa ja surunsa. Se nainen, joka ei ole köynnöskasviksi
luotu, seisokoon yksin! Elämässä on työtä ja tyydytystä riittävästi
kaikille. Jospa vain tietäisit millaista elämäni nyt on! Kun
talvi-illoin istun seurassa, missä kymmenkunta emäntää on koolla
vaatteita ompelemassa köyhille, tai kun palaan raittiusiltamista tai
koulustani, on onneni usein niin suuri, etten sen suurempaa voi
ajatellakaan.»
Eevi katsoi ihmettelevästi Elsaan, mutta ei virkkanut mitään, siksi
jatkoi Elsa: »Muistathan, miten opinhaluinen olin, ja tiedät, että olen
sitä vieläkin, mutta nyt ymmärrän, että opiskeleminen ei yksin minua
tyydytä. Tarvitsen muutakin. Tarvitsen toiminta-alaa ja tunnetta siitä,
että olen hyödyksi. Opiskeleminen on ainoastaan tie siihen, mutta tie,
jota ilolla kuljen. Ehk'et ymmärrä sitä tyydytystä, jota esimerkiksi nuo
yleiset pyrinnöt minulle tuottavat, mutta usko minua, pian lähenee aika,
jolloin juuri nuo yleishyödylliset asiat saavat entistä enemmän arvoa.
Raittiusriennoilla esimerkiksi kuten muillakin aatteilla on nykyään
kullakin ainoastaan pieni parvi kannattajiansa. Jos kovat ajat meille
koittavat, silloin tulevat nämä pyrinnöt kansallisiksi kysymyksiksi, ja
silloin niiden arvoa ymmärretään. Silloin kyllä kukin kantaa kortensa
yhteistyöhön, mutta onnellinen on se, joka on saanut alkaa jo
aikaisemmin. Jospa tietäisit Eevi, miten rikasta ja onnellista elämäni
on!»
Eevi oli hetken ääneti, sitten lausui hän hitaasti ja miettivästi:
»Kyllä sinä Elsa olet ihmeellinen. Nyt olet innostunut ja alussa puhuit
niin tyynesti, kuin jos olisit kertonut eilisestä ilmanvaihdoksesta. Ja
kuitenkin tiedän, ettet ole mikään jää-kalikka.»
»Ja jos olisinkin, niin pitäisi ainakin sulaa sinun läheisyydessäsi»,
sanoi Elsa nauraen.
Sitten alkoivat he riisuutua, sillä puoliyö oli jo aikoja sitten ohi.
* * * * *
Elsan käynti oli vaikuttanut kuin puhallus sammuvaan hiilokseen. Hän oli
ihmeellisesti osannut kääntää Eevin huomion Heikin hyviin puoliin, ja
siitä oli Eevissä herännyt kiihkeä halu koettaa uudelleen ja paremmin
sopia Heikin kanssa jokapäiväisessä elämässä. Rakastivathan Heikki ja
hän toisiaan. Kun vain kävisivät nuo pikku seikat paremmin yhteen,
olisivat he onnelliset! --
Eevi puolestaan päätti koettaa, ja siten tuli päivänpaisteisia hetkiä
pikku kotiin, tuli hellyyttä, ystävällisyyttä ja iloa yhteiselämään.
Mutta kun Heikki ei vaatimuksiaan hellittänyt, ja Eevi kun ei kauan
jaksanut parastaan koettaa, oli vaara alituisesti väijymässä. Vaihteleva
kuin taivas tuulisena päivänä oli koti-onni pappilassa, ja semmoista oli
se ollut pitkin talvea. Silloin sattui tapaus, joka sai asiat uudelle
kannalle.
Oli kevät. Koivut olivat hiirenkorvalla, ja nurmet vihannoivat. Eevi
istui lempipaikallansa lammen rannalla. Läheisyydessä leikitteli Viljo,
ja hetken kuluttua yhtyi Heikkikin heihin. »Itä tulee», riemuitsi Viljo
ja kiipesi hänen polvellensa.
»Isä tulee», toisti Eevi iloisesti hymyillen. »Tutta», sopersi Viljo,
ojentaen isällensä vihertävän lehden. -- »Sinä itse olet isän 'tutta.'
Mutta kylmäthän pikku kätesi ovat.»
»Kylmätkö», kysyi Eevi levottomasti. »Mennään kotia, ettei hän vilustu.»
»Mennään vaan, vaikka eihän se nyt mitään vaarallista ole», lohdutteli
Heikki. Mutta Eevi ei voinut rauhoittua, ja kun Viljo seuraavana aamuna
nähtävästi oli kuumeessa, lähetettiin lääkäriä hakemaan. Tuskaisena
kulki Eevi vuoteen äärestä ikkunan luo ja ikkunasta vuoteelle. Oi jospa
lääkäri joutuisi! -- -- --
Vihdoin hän tulikin.
»Onko hän kylmettynyt», kysyi Eevi tuskallisesti, kun tutkimus oli
päättynyt, ja lääkäri oli antanut määräyksensä.
»Ei suinkaan, tähän on nähtävästi tartunta syynä.»
»Tartunta, miten se on mahdollista?»
»Onko pastori kenties ollut sairaan luona?»
»Kyllä mieheni vasta kävi erään vanhuksen luona, mutta --»
»Missä se oli?»
»Niemelän torpassa.»
Lääkäri kävi vakavan näköiseksi.
»Mitä, mitä te tarkoitatte?» Eevi tarttui hänen käteensä.
»Siinäpä onkin syy. Huhtikuussa kuoli siellä lapsi kuristustautiin.»
Eevi ei kuullut sen enempää. Kirkaisten heittäytyi hän polvilleen Viljon
vuoteen viereen, ja lääkäri, joka näki, ettei hän tässä sen enempää
voinut, poistui luvattuaan tulla pian takaisin. Silloin vanha Maija
läheni vuodetta hiljaa kuiskaten: »Hyvä rouva, rauhoittukaa toki, kyllä
se vielä paranee, ei saa surra ennen aikaa! Tulisi rouva nyt ottamaan
vähän kah -- --»
»Pois!» Eevi kääntyi häneen selin, eikä Maija enää uskaltanut
lähestyäkään.
Sillävälin oli Heikki levottomana kiirehtinyt kotiin rippikoulusta ja
astui huoneeseen. »Miten on Viljon?»
Eevi nousi. »Mene, mene», sanoi hän tuskasta kalpeana, »sinä toit taudin
lapsellesi, ja nyt se kuolee!»
Heikki peräytyi. Hän ei tiennyt mitä sanoa, mitä tehdä. Hän oli kuin
salaman satuttama. Silloin Maija viittasi häntä keittiöön ja selitti
sopertaen tohtorin sanat. Puolustellen lisäsi hän sitten: »Rouvaan se
koski niin, ettei tiedä mitä tekee, ei ottanut kahviakaan.»
Murtunein mielin Heikki vetäytyi työhuoneeseensa. Hänen poikansa, hänen
ilonsa ja toivonsa oli kuolemantaudissa, ja hän itse oli siihen
tavallaan syynä. Eevin tämä isku murtaisi, ja niin menisi häneltä
hautaan sekä vaimo että lapsi! -- Eikä ollut hänellä nyt edes oikeutta
heitä hoitaa ja lohduttaa! Hän itse oli Viljolle taudin tuonut, sillä
syytöksellä oli Eevi hänet luotaan karkoittanut. Tuo muisto oli hänet
kuin tukehduttaa.
Hän läheni ovea ja painoi korvansa avaimen aukolle. Hän kuuli Viljon
valittavan ja Eevin koettavan viihdyttää. Hänen olisi tehnyt mieli
temmata ovi auki ja syöstä sisään, mutta hän ei saanut, ei uskaltanut.
-- Käsiään väännellen kääntyi hän pois. »Minä en voi, minä en saa mitään
tehdä.»
Hän heittäytyi tuskissaan polvilleen. »Oi Jumala, armahda ja säästä.
Säästä särjetyn sydäntä!»
Vaikerrellen oli Heikki polvilleen heittäytynyt ja siinä makasi hän
kauan, tietämättä mitä sanoa, mitä tehdä. Vähitellen alkoivat kuitenkin
hänen ajatuksensa selvitä. Hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut ja hän
arvosteli sitä tuskallisen selvästi. Jos nyt Viljo kuolee, onhan se
onneksi hänelle ja on ansaittua heille vanhemmille, kun ei heissä
kummassakaan ole ollut oikeata kasvattajaa, ei Jumalan tahdon tekijätä
-- ja kuitenkin -- »Oi Jumala, me olemme pahoin tehneet, olemme syntiä
tehneet ja mielesi rikkoneet, vaan älä meitä vihassasi rankaise! Oi Isä
armahtavainen ja laupias, älä lapsiasi hätään hylkää! Auta, auta! Älä
anna nääntyä kuorman alle!»
Kun Heikki vihdoin rukouksesta nousi, oli hänen mielensä rauhoittunut ja
tyyni, vaikka tuska yhä povessa poltti. Koska hänen ei sopinut mennä
sairashuoneeseen eikä siellä auttaa, asettui hän työhön odottaen
lääkärin tuloa.
Iltapäivällä tuli lääkäri, pudisti päätään arvelevasti ja lupasi pian
palata uudelleen. Parin päivän kuluessa kävi hän sitten useampia kertoja
päivässä Viljoa katsomassa. Hän oli vakavan näköinen, mutta ei sanonut
pojan tilaa toivottomaksi. Heikki oli hänen käydessään aina sisällä
sairaan luona, muuten koetti hän sieltä pysytellä poissa Eevin tähden,
joka ei suvainnut toisten lasta lähenevänkään. Kerran Heikki kuitenkin,
saatettuaan lääkärin etehiseen, palasi sairashuoneeseen ja kysyi hiljaa:
»Eevi, etkö sinä vähän lepäisi?»
Eevi nosti päätään ja loi tuijottavan katseen Heikkiin. »Levätä, kun
lapseni kuolee? Haudassa saan levätä niinkuin hänkin.» Ääni oli
soinnuton. Heikki istuutui hetkeksi vuoteen toiselle laidalle, ja siinä
istuivat he vastatusten äänettöminä. Viimein Heikki nousi ja poistui
eikä palannut ennenkuin lääkärin uudelleen tultua.
»Nyt toivon voivani sanoa, että lapsi jää elämään», sanoi tohtori
ollessaan valmis lähtemään.
»Elämään», toisti Eevi ja tavoitteli kädellään pöydän laitaa, sillä
maailma musteni hänen silmissään.
»Niin elämään», vakuutti tohtori iloisesti. »Saan sydämestäni onnitella
teitä.»
»Kiitos», Heikki puristi hänen kättään. -- Saatettuaan lääkärin ovelle
palasi hän huoneeseen, jossa Eevi makasi sohvalla silmät puoli-ummessa
kalpean ja kärsivän näköisenä. Heikin kävi häntä sääli. Mutta samassa
heräsi katkerana ajatus: »Ei hän minua säälinyt, ei ajatellut, pois
työnsi minut lapseni luota, vaikka minä rakastan poikaa niinkuin
hänkin.»
Heikin kasvoilla kuvastui tuskallinen taistelu. Nyt kun vaara oli ohi ja
Viljo paranemassa, tulivat nuo ajatukset äkkiarvaamatta ja voimakkaina.
Ne tunkivat päälle aivan väkisin ja täyttivät mielen katkeruudella. --
Mutta Heikki oli liiaksi rehellinen taistelussaan itseään vastaan
suosiakseen niitä. Hän tuomitsi tunteensa ja tahtoi sitä kuolettaa,
maksoi mitä maksoi. Hänhän oli luvannut Eeviä rakastaa myötä- ja
vastoinkäymisessä, ja hän tahtoi lupauksensa täyttää, tuntuipa se
kevyeltä tahi raskaalta.
Eevi avasi verkalleen silmänsä. »Heikki», sanoi hän ja tavoitteli
miehensä kättä. Heikki ojensi sen hänelle, mutta kädenpuristuksessa oli
jotain velvollisuudentapaista ja väsähtynyttä. Eevi tunsi sen
vaistomaisesti ja ajatteli, että tuskinpa Heikki olisi välittänyt,
vaikka hän siihen paikkaan olisi sairastunut ja kuollut. Elämä tuntui
hänestä äkkiä sydäntäsärkevän kolkolta. -- »Me saamme pitää
pienokaisemme», sanoi hän vihdoin hiljaa, »etkö tahdo auttaa minua hänen
luokseen?» Eevi nousi ja kulki Heikin tukemana Viljon vuoteen ääreen.
»Kiitos», sanoi hän asettuen läheiselle tuolille. »Mene sinä nyt vain
kirjoitustasi jatkamaan.»
»Jaksatko istua siinä?»
»Kyllä jaksan, kiitos vaan.»
Silloin Heikki meni, ja Eevi jäi yksin lapsensa luo. Hän kumartui
vuoteen laitaa vastaan ja laski kätensä nukkuvan otsalle. »Sinä, minun
ainoa iloni», kuiskasi hän hiljaa, ja kuumat kyyneleet alkoivat valua
peitteelle.