Erkin ja Aunen kihlausta seurasi onnellinen yhdessäolo. Erkki viipyi
pari viikkoa Tähtiniemellä, ja se aika oli kuin keväinen juhlapäivä.
Aune, joka monen vuoden kuluessa aina oli tottunut olemaan yksin, sai
nyt kokea miltä kaikki tuntui, kun hänellä oli Erkki seuranansa.
Kaikkeen pitikin Erkin perehtyä, Aunen töihin, harrastuksiin ja
huveihin. Yhdessä kävivät he kävelemässä, pistäytyivät tienvarrella
moneen matalaan mökkiin, jossa asui joku Aunen ystävistä, joku sairas
tai apuatarvitsevainen; yhdessä he lueskelivat, soittivat ja lauloivat.
Mutta sitten täytyi Erkin kiiruhtaa kotiin äidin luo jakamaan onneaan
hänen kanssansa. Alkukesästä hän kuitenkin jo palasi ja asettui
Tähtiniemen läheisyyteen pieneen torppaan »lukuja jatkamaan». Hänen
tarkoituksensa oli todella lukea, mutta päätarkoitus oli kuitenkin saada
tilaisuutta olla yhdessä Aunen kanssa, sillä syksyn lähetessä oli heillä
molemmilla taas ero edessä. Erkki aikoi nimittäin sen lukukauden olla
Helsingissä eikä Aune voinut kotiaan jättää.
»Oikein helpoitukselta tuntuu kuitenkin nyt ajatella eroa, selitti Aune
reippaasti, »kun tiedän miten toisenlaista se tulee olemaan kuin ikäväni
viimein.»
»Voi sinua pientä poloista, miten kärsit tähteni!»
»Niin, Erkki, jos olisit tietänyt, miten äärettömästi ikävöin sinua,
luulen melkein, että olisit tullut.»
»Kenties. Mutta juuri sinun parastasi ajatellen pysyin poissa. Kun minä
Tähtiniemeltä läksin, olin vahvassa aikeessa pian palata sinne. Mutta
jota enemmän sinne halusin, sitä epäilevämmäksi kävin. Minä tiesin, että
sinua rakastin, ja tunsin, etten voisi olla sitä sanomatta, jos me
tapaisimme. Omia tunteitani en hetkeäkään epäillyt. -- Tiesin, etteivät
ne ole hetken tuomia, toisen viemiä. -- Mutta kun muistin nuoruuttasi ja
miten väärin olisi saattaa sinua tekemään lupausta, jota kenties saisit
katua, ymmärsin, että minun oli ajatteleminen meidän molempien
puolesta.»
»Minun tähteni sinä siis pysyit poissa! Ja kyllä jaksoitkin viipyä!»
Aune siveli Erkin kättä, painoi päänsä kallelleen ja katsoi
veitikkamaisesti häntä silmiin.
»Niin jaksoin, mutta ei se helppoa ollut! Tiedätkö, en äidillekään
tahtonut siitä aluksi kertoa. Mutta hän arvasi kyllä asian. Olin ennen
kertonut hänelle paljon sinusta. Nytkään ei minulla ollut muuta kuin
hyvää Tähtiniemeltä kerrottavana. Kun en teille kuitenkaan enää
poikennut, ymmärsi äiti, että oma, vapaa tahtoni oli siihen syynä.
Eräänä iltana -- se oli vähän tällä puolen uuden vuoden -- olimme kahden
kotona, äiti ja minä. Minulla oli silloin ollut niin ikävä sinua, että
oikein oli vaikea pysyä lujana. Yht'äkkiä kysyin äidiltä: »Millainen
olinkaan pikku poikana?» »Sinä olit tuntehikas ja arka lapsi», vastasi
hän ja katsoi minuun vähän veitikkamaisesti. »Niin, raukkamainen,
tiedänhän minä sen», jatkoin siihen puoleksi tuskastuneena.
»Raukkamainen lapsi, raukkamainen mies!» »Eipä niinkään», sanoi silloin
äiti. »Sinulla ei ollut ruumiin voimia paljo, mutta siveellistä voimaa
sitä enemmän.» »Lieneekö sitä miehessä ensinkään», sanoin kuin itsekseni
ja melkein huomaamattani jatkoin omiin ajatuksiini: »hän on niin nuori»
-- »Nuoruus on hyväksi, kunhan se tulee koetelluksi», sanoi äiti, ja
minä tiesin, että hän oli asian ymmärtänyt. Sen jälkeen oli minulla
vähän helpompi olla, mutta vaikeammaksi kävi taas, kun tulin Helsinkiin.
Luin ahkerasti, mutta ei se hauskaa ollut. Arvelin aina itsekseni,
kauanko koetuksen pitäisi kestää. Silloin kuulin Kaarlolta, että olit
käynyt heikoksi ja huonoksi. Se vaikutti. Pääsiäislupa oli tulossa, ja
minä päätin lähteä. Äidille kirjoitin pari sanaa matkastani, ja hän
vastasi: »Lähde -- ja Jumala sinua siunatkoon!»
»Ja sitten sinä tulit, ja juhlapäiviä olemme siitä asti viettäneet.»
»Etkä sinä minua enää viipymisestäni torukaan?»
»Kuinka sitä voisin? Rakkautemme on koetuksen kestettyään vain kasvanut
ja syventynyt, eikö niin?» Aune sulki Erkin käden omaansa ja hymyili,
vaikka kyyneleet samalla nousivat silmiin.
»Kyllä sinua jaksaisi odottaa vaikka niinkuin Jakob Raakkeliansa.» Erkki
puristi hänen kättään lämpimästi.
-- -- »Mutta katso, miten on kaunista tuolla ulkona! Mennään
kävelemään!» Ja he menivät.
* * * * *
Jota lähemmäksi syksy läheni ja sen muassa eronaika, sitä tärkeämmäksi
kävivät Erkille ja Aunelle yhdessäolo-hetket. Heillä oli paljon
puheltavaa menneisyydestä, paljon tuumattavaa tulevaisuuden varaksi. He
olivat kumpikin ensi kertaa elämässä löytäneet ystävän, jolle kaikkea
sai jakaa, ja joka kaikessa ymmärsi. He antoivat kumpikin toinen
toiselleen syvän ja puhtaan ensimmäisen rakkautensa, ja heidän onnensa
oli suuri ja sanomaton.
Oli ihana syksypäivä. Muuttumattoman ja vakavan mäntymetsän keskellä
kohoutuivat kellahtavat koivut ja siellä täällä ruskean punertavat
pihlajat, jotka marjaterttuinensa vielä lisäsivät metsän loistavaa
kauneutta. Rasvatyyntä oli järvellä, ja sen välkkyvään pintaan
kuvastuivat korkeat, metsäiset rannat kaikessa kauneudessaan. Päivä
paistoi. Taivaankansi oli siintävä, ja puhtoiset pilvenhattarat
soutelivat siinä kuin siintävällä ulapalla. Mutta surunsekaiselta tuntui
syksyinen kauneus. Päivänsäteetkin, jotka maisemaa hyväilivät, tekivät
sen niin pehmeästi, niin hiljaa ja hellävaroin kuin säälien luontoa,
jonka kuihtumis- ja kuolinhetki oli lähenemässä.
Aune ja Erkki olivat kävelemässä. Heidän innokas keskustelunsa taukosi
hetkeksi, ja he jäivät ihailemaan ympäröivän maiseman kauneutta. Silloin
helähtivät kirkonkellot soimaan.
»Kuule»! Aune katsoi Erkkiin.
»Niin», sanoi hän sulkien Aunen käden omaansa, »noin ne kerran kaikuvat
meillekin, kun elonmatkamme on päättynyt ja ero on edessä. Mutta sitä
ennen olemme onnellisia vuosia yhdessä viettäneet.»
»Niin, jos Jumala suo. Mutta välistä pelkään melkein. Onnemme on niin
suuren suuri.»
»Ja miksi sitä pelkäät?»
»En oikein tiedä itsekään. Mutta sitä ainakin olen ajatellut, että
kunhan en vain tulisi itsekkääksi, kunhan en onnessani unohtaisi niitä,
jotka kärsivät. Oi että voisin antaa sitä enemmän, jota enemmän itse
saan! »Jolle paljon annettu on, siltä myös paljon vaaditaan». Ne sanat
soveltuvat onnellisuuteemmekin.»
»Silloin on meidän velkamme suuri.»
»Niin onkin. Mutta kun saamme oman kodin, silloin alamme sitä yhdessä
maksamaan, eikö niin? Oi, Erkki, miten paljon me silloin teemme. Miten
me rakastamme kaikkia, ja miten onnellista se on!»
»Mutta sinne on vielä aikaa, Aune!»
»Onhan vähäsen. Mutta jouluksi me kuitenkin julkaisemme kihlauksemme,
niinhän?»
»Niin, viimeistään.»
Se oli iloinen toivo, ja Aune nauroi jo heleästi ajatellessaan, mitä
mikin sanoisi. Sitten jatkoi hän vakavammin: »Kyllä tämä kuitenkin oli
ihmeellistä! Minä en koskaan, niinkuin muut nuoret, ole naimista
ajatellutkaan. Minulla on aina ollut riittävästi työtä ja siitä
tyydytystä, siksi kai en ole muistanut tämmöistä onnea kaivatakaan.»
»Mutta se tuli kuitenkin.»
»Tuli, -- käsittämättömän suurena ja kauniina.»
He pysähtyivät kumpikin, he katsoivat toinen toiseensa ja ympäröivän
luonnon loistavaa kauneutta. Tuntui sopusointu liian syvältä, onni liian
suurelta voidakseen kauan kestää.
»Pian talvi peittää tämän kaiken», sanoi Aune hiljaa.
»Mutta talvea seuraa kevät ja kaiken ylösnousemus.»
He seisoivat hetkisen ääneti, sitten alkoivat he astua kotiin päin.
Kotiin mennessä poikkesi Aune tervehtimään erästä tuttua sairasta, mutta
lieneekö matka väsyttänyt tai sairaan luona käynti, illalla oli hän
alakuloinen ja uupunut. Raskaasti nojasi hän Erkin käsivarteen heidän
yhdessä istuessaan hänen huoneessaan. »Kuules», sanoi hän äkkiä, »olen
tänään niin paljon muistellut äitiäni. Muutamat hänen antamistaan
muistoista ovat rakkainta, mitä minulla on. Tahtoisin, että tietäisit
missä niitä säilytän. Nehän ovat sinun myöskin. »Katso tätä», hän otti
esille pienen, kuluneen Uudentestamentin.
»Tämä oli äidin viimeinen lahja minulle. Olen sitä siitä asti käyttänyt,
mutta nyt tuntuu siltä, että tahtoisin antaa sen sinulle.»
»Älä, Aune rakkaani, pidä se itse ja käytä sitä yhtä kauan kuin äitisi.
Vasta hopeahäiksemme saat sen minulle antaa.»
»Tiedätkö Erkki, nyt en jaksa hopeahäitä ajatella, olen niin väsynyt,
kovin väsynyt.»
»No lepää sitten, lepää pikku metsätähteni», ja Erkki painoi hellästi
hänen päänsä olallensa.
Seuraavana aamuna oli Aune taas punaposkinen ja hilpeällä mielellä,
mutta iltapuoleen, kun Erkki yksin istui puutarhassa, tuli Kaarlo äkkiä
sinne. »Aune on sairastunut», sanoi hän. »Aion juuri hakea lääkäriä.»
Erkki kavahti pystyyn. Hän puristi Kaarlon kättä hetken melkein
musertavasti, sitten kiiruhti hän sisään.
Aunella oli vaarallinen kuumetauti. Hän houraili yhtenään eikä tuntenut
edes Erkkiä, joka hievahtamatta istui hänen vuoteensa ääressä
tuskallisena kuunnellen hänen sekavia sanojansa.
Muutama vuorokausi oli kulunut, kun Aune hetkisen nukuttuansa äkkiä
nousi istumaan, hymyili ja sanoi iloisesti: »Pidäthän ne kotimme ovet
ihan auki?»
»Pidän rakkaani, pidän.»
»Ja sitten sinä laulat: »On Herra sun tukes» -- -- Hän loi loistavan
kuumeisen katseen Erkkiin ja alkoi laulaa. Mutta voimat loppuivat
kesken, ja hän vaipui takaisin vuoteellensa. Illemmalla hetken selvänä
ollessaan tahtoi hän tavata kaikkia ja kuiskasi heille viime
jäähyväisensä, sitten hän väsyneenä nukahti.
Sinä yönä valvoivat kaikki Tähtiniemellä. Mutta aamupuoleen kun Aune
rauhallisesti nukkui, paneutuivat he hetkeksi levolle. Erkki yksin jäi
valvomaan. Hänen päänsä oli hetkeksi painunut käden varaan, mutta hän
nosti sen äkkiä kuullessaan Aunen liikahtavan. Aune oli herännyt ja
makasi nyt katsellen Erkkiä suurin, kirkkain silmin.
»Erkki, tunnen itseni nyt aivan terveeksi. Voitko sinä kuulla?» Aune
puhui hyvin hiljaa. Erkki kumartui lähemmä, ja hän jatkoi: »Olen
onnellinen, jos saan elää sinun tähtesi. Jos en sitä saisi, olisithan
sinäkin onnellinen minun puolestani. Eron-aika on lyhyt, muistathan sen?
Saamme yhtyä siellä, missä ei ole surua eikä syntiä, missä vanhurskaus
vallitsee.»
Erkki ei voinut vastata. Yhä hiljemmin jatkoi silloin Aune: »Muistathan
yhteistä elämäntehtäväämme? Sitä toteuttaisit yksinkin jäätyäsi, eikö
niin, antaisit koko kansallesi ja jok'ainoalle, jonka tielläsi tapaat --
etenkin kaikille, jotka kärsivät -- osaa siitä runsaasta rakkaudestasi,
jota minä olen saanut?» Aune oli puhunut hyvin hiljaa, silmät
puoli-ummessa. Nyt kohotti hän katseensa ja näki Erkin itkevän.
»Erkkini, rakkaimpani!» Hän kietoi kätensä Erkin kaulaan, ja siihen hän
nukkui kuin lapsi äitinsä olalle. Hän nukkui niin levollisesti, nukkui
rauhaisaa lapsenunta, ja toivolla täyttyi siitä Erkin mieli. Mutta
tajuttomana hän heräsi. Kuume nousi ja laski vuoroon, eikä lääkäri
antanut yhtään toivon aihetta.
Oli iltapäivä. Aurinko alkoi mennä mailleen. Se kultasi kellertävät
koivut Tähtiniemen puistossa ja lahdelman välkkyvän pinnan.
»Erkki rakas, nosta minua», pyysi Aune. »Tahtoisin nähdä auringon
laskevan.» Erkki nosti hänet hellävaroin. Äkkiä kohotti Aune kätensä:
»Oi, valoa -- oi, kirkkautta, katso!»
Hän vaipui hengettömänä Erkin käsivarrelle.
* * * * *
Kukkaisten keskellä makasi Aune valkeassa arkussansa. Erkki oli
polvillaan siinä vieressä melkein tiedottomana surussaan. Kuin unessa
kulki hän surusaatossa, kuuli kellojen kaikuvan kumahdellen ja pastorin
puhuvan sanoista: »Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä
Jumalan.» Hän näki kukkasiin peittyneen kirstun, kuuli kumahdukset, kun
hautaan multaa luotiin ja tunsi kädenpuristuksia. Mutta kaikki oli
hänelle kuin unta. Hän tiesi ainoastaan sen, että hänen puhtoinen pikku
metsätähtensä oli muutettu pois toisiin tarhoihin, ja hän oli jäänyt
sitä itkemään yksin, syystuulissa, autioille rannoille.