Hyvin ristiriitaiset tunteet sydämessään palasi Eevi vanhempiensa luota
omaan kotiinsa. Matkalle lähtiessään oli hän mielessään kuvitellut,
miten hän kesäisestä käynnistä virkistyneenä vielä pitkin tulevaa
talveakin voisi kotona olla iloinen ja tyytyväinen, mutta nyt tuntui
siltä, kuin tyytyväisyys ei olisi ottanut tullakseen, ei edes ensi
päiviksikään. Kaikki hänelle vain muistutti, miten toisin oli ollut
vanhempien kodissa. Siellä isä heitä, Viljoa ja Eeviä, hyväili ja hyvänä
piti, äiti hankki erityisen palvelustytön Viljoa varten, jotta Eevi
saisi olla vapaampi, otti ompelijan taloon, joka pani Eevin pukuvaraston
parempaan kuntoon, ja toimitti kaikessa niin, että Eevi ruuan, juoman,
seurustelun ja huvin suhteen sai sitä, mikä enin miellytti. Se epäsopu,
mikä ennen oli Eevin ja hänen äitinsä välillä vallinnut, oli nyt aivan
unohtunut. Olihan äiti jo Eevin pienenä ollessa häntä hemmoitellut,
totuttaen saamaan, mitä milloinkin mieli teki. Ainoastaan Eevin
haaveilut olivat äitiä harmittaneet, ja ne olivat vieroittaneet heidät
toisistansa. Nyt olivat olosuhteet muuttuneet, ja ero oli haihduttanut
epäsoinnut mielistä. Äidin rakkaus lapseensa tuntui vain suurenevan
siitä, että tämä nyt oli ahtaissa oloissa, jotka herättivät äidissä sekä
sääliä että mielipahaa.
Se seikka, että Heikki Salo apulaispappina oli ollut niin yleisesti
arvossapidetty, oli vähän parantanut sitä itsessään ikävää asianlaitaa,
että hän ennen oli palvellut juoksupoikana. Mutta nyt kun olot olivat
muuttuneet, tunsi ruustinna entistä katkerammaksi sen, ettei Eevi
naimisensa kautta ollutkaan tullut mihinkään huomattuun ja arvossa
pidettyyn asemaan. Tukalaa oli hänen olonsa, ja Heikin
yksinkertaisuusperiaatteet ja suuri säästäväisyys tekivät elämän
vieläkin ahtaammaksi. Oikein harmistuneena muisteli ruustinna, miten
Heikki joka asiassa, puvuissa, ruuassa ja kaikissa elämäntavoissa vaati
semmoista menettelyä, mikä _hänestä_ oli papinperheelle sopivaa.
Tärkeimmistä aina turhimpiin pikkuseikkoihin asti ulottui hänen
määräämisvaltansa. Ei hän tosin jyrkkää pakkoa Eeville pannut, mutta hän
esitti mielipiteensä siinä muodossa, ettei Eevi _voinut_ muuta kuin
taipua. Eevi tosin koetti, ainakin osaksi, sekä itselleen että muille
uskotella, että hän mielellään taipui, mutta sydämensä sisimmässä ikävöi
hän niitä mukavuuksia ja nautintoja, joista täytyi kieltäytyä.
Kaiken tämän oivalsi ruustinna kohta Eevin kotiin tultua, ja salainen
tyytyväisyyden tunne valtasi hänet -- kesken huolienkin -- kun hän
huomasi nyt joutuneensa lastansa puolustavaan asemaan. Oli tuntunut
katkeralta kun Eevi tyttönä ollessaan pysyi vieraana äidilleen,
katkeralta sitten kihlausaikana, kun aina vain Heikin mieltä kysyttiin,
äidin ei koskaan. Vanhemmat, -- etenkin äiti -- oli silloin Eevistä
kovin maallismielinen, kylmä ja järkevä. Mutta nyt olivat kieltäymykset
opettaneet Eeviä antamaan arvoa sille hellyydelle, jonka hän oli luotaan
työntänyt. Siksi kävi äidin ja tyttären suhde nyt entistä lähemmäksi ja
evästettynä äidin neuvoilla sekä vahvana päätöksessään asettaa kaikki
kodissa toiselle kannalle heitti Eevi jäähyväiset vanhemmilleen.
Sillävälin kulki Heikki kodissaan ikävällä odottaen päivää, jolloin
saisi vaimonsa ja lapsensa kotiin. Tosin hän joskus, iloitessaan heidän
palaamisestaan, tunsi kuin pistoksen povessaan muistaessaan, että eihän
se oikeastaan ollut niinkään sopusointuisaa ollut heidän avioelämänsä.
Hän oli monessa suhteessa huomannut Eevin toisenlaiseksi kuin mitä oli
luullut kihlausaikana. Ne yhteentörmäykset, joita heidän välillään
silloin oli ollut, olivat aina päättyneet siten, että Eevi nöyrästi oli
tunnustanut erehtyneensä, oli pyytänyt Heikkiä olemaan kärsivällinen ja
vakuuttanut tahtovansa ennen kaikkea oppia Jumalan tahtoa tuntemaan ja
tottelemaan. Heikki oli tähän luottanut ja oli uskonut Eevin mielen
pehmeäksi peltomaaksi, jossa hyvä siemen helposti juurtuisi, kasvaisi ja
kantaisi hedelmää. Mutta nyt kysyi hän itseltään, oliko hän siinä ehken
erehtynyt? Olihan Eevin luonteessa tunteellisuus ja taipuvaisuus todella
silmäänpistävä piirre, mutta oli kuin pehmeää maaperää olisi ollut
ainoastaan pinnalla. Alla oli jotain läpipääsemätöntä, piintynyttä,
kaikkia hyviä vaikutuksia vastustavaa.
Mikä saattoi olla syynä siihen? Eiväthän mitkään kovemmat kärsimykset
olleet Eeviä kohdanneet. Ei surujen hyinen halla ollut rintaa routaan
saanut. Eevin suurin virhe oli aina ollut hänen liiallinen
haaveilevaisuutensa. Saattoiko se lapsuuden päivistä saakka kasvaneena
antaa tukea kasvatuksenkin kehittämälle itsekkäisyydelle ja siten
vähitellen kovettaa, ja tehdä hedelmättömäksi muuten pehmeän maaperän?
Jos todella oli niin, ei silloin muuta neuvoa kuin Jumalan sanan
voimalla katkaista tuo hengen kahle. Todellinen elämä vaatimuksinensa
oli asetettava sille sijalle, missä nyt unelmat ja haaveilut
hallitsivat, ja Jumalan tuomitseva sana oli sen tekevä.
Hetkeksi johtui Heikille mieleen, että hän ehken oli liian ankara ja
jyrkkä. Kenties olisi lempeys paremmin ollut paikallaan?
Mutta ei, niin ei saattanut olla. »Jos joku tulee minun tyköni ja ei
vihaa isäänsä ja äitiänsä ja emäntäänsä ja lapsiansa ja veljiänsä ja
sisariansa ja päälliseksi omaa henkeänsä, ei se taida olla minun
opetuslapseni», oli Kristus itse sanonut. Jyrkkä oli totuus siinäkin,
mutta se piti paikkansa, ja sitä oli seurattava.
Tulkoon onni tai onnettomuus, omaatuntoaan tahtoi Heikki totella.
Sydämen sisimpään oli kaikki se kätkettävä mikä hänessä vienona kaihon
tunteena pyrki onnea etsimään ja sitä omistamaan. --
Tämä tunne yhdessä rakkauden kanssa vaikutti kuitenkin sen, että Heikki
odottaessaan Eeviä kotiin ei voinut olla toivomatta parempien päivien
koittoa. Tyhjältä oli koti tuntunut Eevin poissa ollessa. Valoisaksi,
lämpimäksi muuttuisi se taas, kun hän palaisi sinne, hän, jolle Heikki
oli ensi rakkautensa suonut ja jota hän vieläkin voimakkaan luonteensa
koko palavuudella rakasti.
Se oli Heikin onni, että Eevi paluumatkalla kotia tapasi Sirkan. Muuten
olisi kyllä Heikki jo ensi iltana toiveissaan katkerasti pettynyt.
Sirkan iloiset kuvaukset koti-onnestansa ja hänen hyvät ajatuksensa
Eevistä papinrouvana olivat tulleet parhaaseen aikaan vastapainoksi
vaikutuksille vanhempien kodista. Yhtymisestä vielä iloisena oli Eevi
hilpeällä mielellä ja sydämellinen kotiin saapuessaan. Viljo väsyneenä
matkasta pantiin kohta nukkumaan, ja sen tehtyänsä alkoi Eevi Heikille
kertoilla matkamuistojaan. »Olisitpa nähnyt Sirkan», jatkoi hän
innostuneena, kerrottuansa heidän yhtymisestään, »miten erinomaisen
sievä hän oli!»
»Sekö on hänen pää-ansionsa», kysäisi Heikki totisena, vaikka
veitikkamaisuus välähti silmäkulmain alta.
»Ei». Eevi punastui, sillä hän tunsi leikissä piilevän huomautuksen.
»Sirkka on hyvä ja herttainen ja erinomaisen kelpo vaimo, joskin
tekeytyy väliin kovin pintapuoliseksi. Etkö muista, olen kai hänestä
sinulle kertonut? Muistan hänet erityisesti semmoisena kuin hän oli
viimeisellä huviretkellämme. Olimme silloin kaikki edellisenä päivänä
saaneet päästötodistuksemme tyttökoulusta ja teimme huviretken
Korkeasaarelle saadaksemme kaikki luokkatoverit vielä kerran ennen eroa
olla yhdessä. Kun siellä sitte muun muassa oli puhe tulevasta
luokkakokouksestamme, ajatteli Elsa kuten ainakin lukujaan, ehtisikö
oppia jotain siksi ja niin edespäin. Sirkka kuuli sen. 'Kuka hullu nyt
luvuista puhuu, juuri kun on koulusta päästy! Nyt iloitaan!' Hän seisoi
läheisyydessä suurella kivellä paljainpäin, ja tuuli heilutteli hänen
kiharoitaan. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat. 'Miten
ihanaa, miten onnellista elää', ja hän levitti kätensä kuin syleilyksi
koko maailmalle. Semmoinen aivan oli hän nytkin, mutta vakavuutta piili
pohjalla.»
»Löytyyhän sitä vakavuutta leikkisänkin luonteessa. Mutta mitä
luokkatovereihisi tulee, pidän kuitenkin enin Elsasta. Hän on kerrassaan
kelpo nainen, hiljainen, tunnollinen työntekijä.»
»Niin on, ja semmoinen oli hän jo lapsena. Silloin
jäähyväisretkellämmekin piti hän puheen, juuri semmoisen kuin häneltä
saattoi odottaa. Se toi vakavuutta mieliimme. Elämän todellisuus
häämöitti esiin. Mitä tulevaisuus mukanaan toisi, mitä se meille
antaisi, mitä meiltä vaatisi? »Taivas on sininen ja valkoinen ja
tähtösiä täynnä», lauloimme me, ja niin oli nuoret sydämemme ajatuksia
täynnä. -- Kun retkeltä palasimme, laski aurinko, laski kullaten meren
ja maan kuten nuoruuden hehku kultasi elämän edessämme.»
Eevi vaikeni. Kyynel kiilsi hänen silmässään, ja uneksiva katse kuvastui
kasvoihin, kun hän ajatuksiinsa vaipuneena uudelleen läpikävi nämä
lapsuutensa muistot.
»Mutta», jatkoi Heikki, »kun nuoruuden ensi hehku on aamuruskon lailla
häipynyt, seuraa sitä keskipäivän ankara, mutta samalla tyydyttävä työ
velvollisuuksiemme täyttämiseksi. Ja se on aamuruskonkin kultaa
kallisarvoisempi, eikö olekin?»
»Kenties -- mutta kauniimpi on keväinen aamu.»
* * * * *
Tätä ensimäistä iltaa seurasi muutamia verrattain hiljaisia päiviä.
Eevin ei tehnyt mieli heti häiritä kotirauhaa parannuspuuhillansa, ja
sitäpaitsi oli hänen rohkeutensa lannistunut ja hänen vakuutuksensa
siitä, että hänellä oli oikeus puolellaan, alkanut horjua, heti kun hän
joutui Heikin vaikutuksen alaiseksi. Hän epäili vaatimuksiensa oikeutta,
mutta tyytyä hän ei silti voinut. Päinvastoin muisti hän yhtenään
verrata nykyisyyttään onnellisempaan oloon vanhempiensa kodissa ja kun
sitten jossain kohdin ilmeni erimielisyyttä Heikin ja hänen välillään,
antoi tuo tukahutettu tyytymättömyys hänen sanoillensa odottamatonta
katkeruutta.
Alussa tämä ei kuitenkaan tapahtunut. Mutta kun yhdessäolon uutuus alkoi
haihtua, kun äskeinen ero ei enää vaikuttanut lauhduttavasti mieliin,
kävivät epäsopu ja ristiriitaisuudet yhä tavallisemmiksi kodissa. Kaikki
antoi aihetta erimielisyyksiin. Viljon kasvatus ja vaatetus,
talousseikat, raha-asiat, vieläpä Heikin suhde seurakuntalaisiinkin.
Syysiltojen pimetessä ja talven tehdessä tuloaan vuoden valottomimpana
aikana vähenivät vähenemistään myös valohetket Eevin ja Heikin
koti-elämästä. Eevin sairaaloinen tunteellisuus yhä vain eneni näistä
surullisista suhteista, ja Heikki, joskin ulkonaisesti tyynempi, tunsi
tuskan vieläkin polttavampana.
Oli pahin kelirikko, ja maa oli roudassa. Lunta oli jo vähän, mutta niin
vähän, ettei reenjalas siinä vielä luistanut, ja se vähäkin oli
epätasaisesti jaettuna, sillä ankara tuuli ajoi kinoksia toisiin
paikkoihin jättäen toiset aivan paljaiksi. Kuka vain matkoja taisi
välttää, pysytteli kernaasti kotosalla, tiet kun olivat tukalat ja kulku
hankalaa.
Heikki oli vähän aikaa sitten tullut kotiin asioilta naapuritalosta. Hän
oli valmistanut saarnansa, laskenut sen syrjään ja istui nyt
syventyneenä laskuihinsa. Silloin astui Eevi huoneeseen.
»Onko sinulla aikaa puhella», kysyi hän istuutuen vähän matkan päähän
kirjoituspöydästä, jonka ääressä Heikki istui.
»On kyllä. Olen juuri tulojamme ja menojamme toisiinsa verrannut ja
tahtoisin mielelläni puhua kanssasi sen johdosta.»
»Minä taas aioin pyytää talousrahoja.»
»Paljonko tarvitset?»
»No anna nyt ainakin viisi markkaa.»
»Tästä sen saat, mutta et enempää. Se on jo päälle tavallisen määrän.
Meidän täytyy elää varojeni mukaan ja sinä tiedät, etten herkkuja tahdo
tarjottavaksi en itselleni enkä muille.»
Eeviä harmitti, sillä hän luuli saaneensa letkauksen siitä, että
edellisenä päivänä oli laittanut tavallista hienompaa ruokaa eräälle
vieraalle naapuripitäjästä.
»Sitten aioin myös pyytää rahaa talvitakiksi Viljolle», jatkoi hän
kylmäkiskoisesti. »Vai onko sekin sinusta turhuutta?»
»Kaiketi, jos se tehdään turhan hienoksi.»
»Kyllä äiti sen Viljolle mielellään hankkii, siitä olen varma.»
»Ja sieltä tulee hieno, sen tiedän. Mutta sano, Eevi, onko omantuntosi
mukaista, jos Viljoa kasvatat ylellisyyteen. Nyt hän tosin on pieni sitä
ymmärtääkseen, mutta pienestä tulee pian suuri.»
»Kuules Heikki», Eevi oli harmissaan ja päätti kerrankin purkaa koko
sisunsa, »sitä on aivan pääsemättömissä sinun kanssasi. Omatunto,
omatunto, se on sinulla joka toinen sana. Kun me tutustuimme, luulin
sinua suurenmoiseksi, sankarilliseksi luonteeksi, mutta sinä oletkin
oikein turhantarkka, joka pikku seikkaan takertuvainen.»
Heikki oli käynyt aivan kalpeaksi eikä vastannut sanaakaan. Vihdoin hän
kuitenkin hiljaa jatkoi: »Niin, sinä olet oikeassa. Meidän olisi
aikaisemmin pitänyt paremmin tutustua toisiimme.»
»Niin olisikin, mutta onkohan sekin minun syyni, ettemme sitä ehtineet.
En kai minä asiata alkuunpannut?»
»Et kai. 'Syy, syy tule tänne, on täällä entisiäkin'. Minä olen niitä
poloisia, joilla on tuliset tunteet, vaikka tahto on kova ja kylmä kuin
teräksestä tehty, niinkuin sinä aina sanot.»
Heikki nousi, meni viereiseen huoneeseen ja jäi siihen ikkunan ääreen
tuijottaen ulos sysisynkkään, valottomaan yöhön.