Pari päivää tämän jälkeen lähti Erkki Tähtiniemestä. Hänen oli
matkustaminen eteenpäin naapuripitäjääseen, mutta paluumatkalla lupasi
hän vielä poiketa Tähtiniemelle. Päivä kului kuitenkin toisensa jälkeen,
eikä Erkkiä kuulunut. Vihdoin sai Kaarlo häneltä kirjeen, jossa hän
lyhimmiten ilmoitti matkustaneensa kotiin toista tietä, ja jouluksi tuli
häneltä yhteinen tervehdys Tähtiniemeläisille. Siinä oli kaikki.
Aunelle oli tämä käsittämätöntä. Mitä se merkitsi? Ja miten oli se
selitettävä yhteydessä Erkin entisen menettelyn kanssa? Ei tosin Erkki
koskaan ollut Aunelle tunteitaan suorastaan ilmaissut, mutta hän ne
sittenkin tunsi. Hän tiesi, että Erkki häntä rakasti ja hän Erkkiä. Mikä
heidät nyt oli eroittanut?
Jos Erkki olisi ollut vähän pintapuolisempi, vähän enemmän semmoinen
kuin useimmat muut, olisi Aune kenties luullut hänen mielensä
muuttuneen, mutta nyt hän ei voinut sitä uskoa. Hän tiesi, ettei Erkki
ollut niitä, jotka miellyttyään johonkin sitä kohta osoittavat niin
selvään kuin voivat suorastaan kosimatta, ja sitten ensi mieltymyksen
haihduttua varovaisesti vetäytyvät pois. Erkki olisi pitänyt
velvollisuutenaan salata, mitä ajatteli, kunnes itse oli selvillä
tunteistansa. Hän olisi karttanut toisessa sellaisen tunteen
herättämistä, josta ei vielä ollut varma itsessäänkään. Koko hänen
menettelynsä oli paras todistus siitä, että hän Aunea todella rakasti.
Miksi hän ei siis palannut? Miksi pysytteli hän poissa?
Päivät olivat pitkät ja ikävä tahtoi väkisinkin vallata Aunen. Joskus
hiipi mieleen epäilyskin. Entä jos hän kuitenkin on Erkin suhteen
erehtynyt? Jos kaikki olikin hetken huvia vain?
Jo tuo ajatus yksin tuotti Aunelle sietämättömän tuskan. Kaiken muun hän
kestäisi, ei vain sitä, että Erkin kuva muuksi muuttuisi ja tahrautuisi.
Kaikesta muusta hän voisi luopua, kunhan vain saisi säilyttää tuon kuvan
kauniina ja tahratonna. Hän tahtoi uskoa hyvää Erkistä, tahtoi omistaa
hänelle täyden kunnioituksensa ja muistella häntä jalona, luotettavana
ystävänä, jommoisena hän oli oppinut häntä tuntemaan.
Epäilys Erkin suhteen olikin ainoastaan hetkellinen. Sen tuottama tuska
-- joskin suuri -- ei kestänyt kauan. Mutta minkäänmoista selitystä
Erkin menettelyyn ei Aunella kuitenkaan ollut, ja sitä hän
sanomattomasti kaipasi. -- »Eihän onni ole toiveittemme toteutumisessa»,
oli Aune itse kerran sanonut, ja hän tunsi, että häneltä nyt kysyttiin,
vastaisiko hän todella teossa sanoistansa. Taisiko hän unohtaa oman
itsensä? Oliko hän valmis itkemään itkeväisten kanssa, iloitsemaan
niiden kanssa, joilla iloa oli, riippumatta siitä, mitä hän itse tunsi
tai kärsi?
Hänestä tuntui kuin olisi hänet nyt vasta koetukselle pantu. Tosin oli
hänen ollut kieltäytyminen halustaan opiskella, hänen oli täytynyt erota
rakkaasta äidistänsä ja tämän kuoleman jälkeen jo nuorena kantaa huolten
ja velvollisuuksien taakkaa, mutta muuta surua ei hän vielä ollut
kokenut. Työ, joka hänellä oli ollut, oli häntä aina tyydyttänyt. Se oli
estänyt kaikki turhat haaveilut ja vaikuttanut sen, että hän tuskin oli
huomannut, miten yksin hän oli ollut, ilman ainoatakaan läheistä
ystävää, joka häntä todella olisi ymmärtänyt. Tuttavuus Erkin kanssa oli
tässä suhteessa aikaansaanut muutoksen. Siksi tuntui äkillinen tyhjyys
nyt sitä suuremmalta.
Ilmatkin olivat näihin aikoihin ikävän harmaat. Tiet olivat yhtenään
ummessa ja kulku ulkosalla oli vaivaloista, sillä tänä talvena oli
yhtenään tuulta ja tuiskua.
Aune istui usein illoin yksin huoneessaan kuunnellen, miten tuuli
vihurina puhalteli järveltä päin. Se pyyhkäisi Tähtiniemen ohi niin,
että nurkissa suhisi, ja uunin pellit ulvahtelivat valittavasti. Tuntui
siltä kuin ilma olisi ollut rauhattomia henki-olentoja täynnä. Pitkään
vihelteli tuuli uunin piipussa, ja lopuksi muuttui se aivan kuin
ihmisäänen itkuksi. Ilma vinkui ja vonkui, huokaili ja vaikeroi.
Ikkunalasit tärisivät tuulessa aivan kuin joku olisi hampaitaan
kalistellut, ja nurkista kuului kuin nyyhkytystä, kun vihuri ohi
pyyhkäisi.
Aune ajatteli kaikkia niitä, jotka kärsivät, onnettomia, murtuneita ja
suruun sortumaisillaan olevia. Hän näki heitä koko joukon kulkevan
ohitsensa ja kuuli heidän sydäntäsärkevää vaikeroimistansa. Mitä voisi
hän tehdä heidän hyväksensä? -- Hän tahtoi unohtaa oman surunsa, käydä
kantamaan kärsivien kuormaa ja valmistaa iloa ilottomille.
Se mitä Aune sisimmässään koki tänä aikana, ilmeni hänen ulkonaisessa
olennossaan ainoastaan siten, että hän oli ympäristölleen tavallistakin
ystävällisempi ja uhrautuvaisempi. Isänsä häntä välistä ihmetellen
katseli, ja kerran hän veti hänet puoleensa leikillisesti huomauttaen,
että hänen »pieni päivänsäteensä oli vielä tavallistakin lämpöisempi.»
»Ja kun minä juuri olen sinusta Kaarlolle kannellut!»
Aune katsoi hämmästyneenä isäänsä.
»No, no, älähän peljästy, minä vain kirjoitin hänelle, että olet
heikontunut ja laihtunut. Eihän se vaarallista ollut?»
Mutta Aune pudisti sormea isälleen ja kiiruhti pois. Voi mitä se isä oli
tehnyt! Jos saisi vielä Erkkikin tuon kuulla -- -- Mitä hän ajattelisi?
Arvaisiko ehken syyn? Olisipa Aune ennen tiennyt mitä isä aikoi!
Aika kului hiljalleen eteenpäin. Oli jo huhtikuu ja pääsiäinen oli
tulossa. Aune istui isänsä huoneessa. Lamppu paloi pöydällä. Vanha
tohtori oli nojatuoliinsa nukahtanut, ja uunin edustalla teki »Turva»
isännälleen seuraa. Aune oli lukenut ääneen, mutta taukosi huomatessaan
isänsä nukkuvan. Hiljaa laski hän peitteen isän polville, siirsi
lamppuvarjostimen nukkuvalle paremmin suojaksi ja asettui sitten
paikoilleen lukua itsekseen jatkamaan. Turva murahteli tuon tuostakin
unissaan, ja seinäkello käydä naksutteli tasaista: tik, tak, tik, tak.
Muuten oli kaikki hiljaista huoneessa. -- Silloin kuului etehisestä
askelia. Aune laski »Valvojan» kädestään ja kiiruhti katsomaan. »Te»,
äännähti hän hämmästyneenä.
»Terveisiä Kaarlolta», vastasi Erkki ja ojensi hymyillen kätensä
Aunelle.
»Onko Kaarlo sairastunut?»
»Ei, ei suinkaan. En minä tule surusanomia tuomaan, olkaa huoleti.
Minulta vain jäi viime käynnilläni asiat vähän kesken. Niin, -- minä
tarkoitan -- Erkki kävi hämilleen -- minä tarkoitan, juuri niinkuin
sanoin. Mutta miten te jaksatte, neiti?»
»Olkaa toki hyvä ja käykää sisälle, tänne saliin ehken», pyyteli Aune.
»Kiitos, hyvinhän minä jaksan.»
»Mutta Kaarlo kertoi minulle päinvastaista.»
»Oh», Aune punastui, »siihen tiedonantoon oli ainoastaan isällinen
huolehtiminen syynä.»
Erkki oli jo vähällä sanoa, että sepä huolehtiminen on minua tänne
jouduttanut, mutta hän malttoi mielensä, ja Aune oli sitäpaitsi jo
kiiruhtanut pois isälleen ilmoittamaan vieraan tuloa. -- -- -- -- -- --
-- -- -- -- --
Erkki oli ollut vuorokauden Tähtiniemessä, ja nyt oli ilta. Aunen isä
istui huoneessaan sanomalehtiä lueskellen, ruokasalissa kattoi palvelija
pöytää, ja Aune, joka oli häntä auttanut, oli nyt asettunut saliin
soittokoneen ääreen.
Erkki tuli samassa huoneestansa ja istuutui nojatuoliin. Vihdoinkin oli
ehken sopiva tilaisuus tullut, jolloin hän sai olla kahden Aunen kanssa.
Kruunussa paloi pari kynttilää. Muuta valaistusta ei huoneessa ollut.
Kasvien varjot kuvastuivat kauniina vastaiselle seinälle, ja
salaperäisinä, viehkeän vienoina kaikuivat soiton säveleet. Oli
sopusointua sekä soiton että valaistuksen tuottamassa vaikutuksessa.
Siinä oli jotain lämmintä ja pehmeätä, mutta samalla hienoa, hillittyä
tunnetta.
»Laulakaa», pyysi Erkki, kun Aune oli lopettaa, ja Aune lauloi, joskin
vastenmielisesti. Hän oli niin omituisen rauhaton tänä iltana. Erkki oli
sanonut pian taas lähtevänsä, ja siitä oli Aune pahoillaan, pahoillaan
etenkin, kun hän ei saanut näyttää suruansa. Tuntui raskaalta
teeskennellä iloisuutta. Hän oli aina ennen ollut suora Erkille. --
Kesken oli hän nyt lopettaa laulunsa, mutta hän voitti liikutuksensa ja
jatkoi. Hän sulki ainoastaan nuotit, säesti ulkoa ja lauloi. Voimakkaana
ja kirkkaana kaikui hänen äänensä:
»On Herra sun tukes horjumaton,
Kun maalliset vaihettelee.»
Se oli jäähyväislaulu Erkille.
»Kiitos», Erkki läheni Aunea. »Te annoitte minulle hyvät matkaeväät.»
Hän puhui iloisesti ja tyynesti. Aunea melkein hermostutti. »Olen teille
sydämestäni kiitollinen.»
»Eipä syytä. Lauloin osaksi itselleni.» Hänen äänensä oli surullinen.
»Mutta osaksi minulle myöskin, eikö niin?»
»Niin kyllä!»
»Se oli hyvin ystävällistä.» Hetkisen värähteli Erkin ääni melkein
veitikkamaisena. Rajaton riemu täytti hänen rintansa, sillä hän ymmärsi
Aunen mielialan, ja hän oli, sille nauraa aivan ääneensä, nauraa kesken
onnensa suuruutta. Luuliko Aune todella, että hän, Erkki, voisi lähteä
saamatta Aunelta vastausta sydämensä kysymykselle? Miten lapsellinen
pelko!
Mutta pian Erkki malttoi mielensä. Hän oli käynyt vakavaksi, kun jatkoi:
»Te olette paljon minulle antanut, mutta pyytäisin vielä enemmän. Aune
rakas, tahdotteko minua auttaa aina ja kaikessa, läpi koko elämän
ystävänäni -- vaimonani?»
Aune oli kääntynyt Erkkiin päin, hän nosti kätensä, laski sen Erkin
käteen ja loi kirkkaat, sielukkaat silmänsä häneen. Niistä sai Erkki
vastauksen.
Mutta illalla, kun Aune huoneessansa seisoi äidin kuvan edessä,
kimalteli kuin aamukastetta hänen silmissänsä, ja hänen huulillaan oli
hymyä. -- »Oi äiti, näetkö sinä lapsesi onnen?»