Lunta oli satanut ja satoi yhä. Mäntyjen oksat painuivat maahan raskaan
taakkansa alla, ja maantiellä kävi kulku vaivaloisesti.
Hiljalleen juosta hölkytteli eräs kyytihevonen tietä pitkin, pieni ajaja
penkillään puolittain torkkui. Kyydittävä herra oli hyvän aikaa hänen
kanssaan puhetta pitänyt, oli kysynyt isästä ja äidistä, koulunkäynnistä
ja hevoshoidosta, mutta nyt oli herra vaipunut ajatuksiinsa, ja poikaa
torkutti.
»Vieläkö on pitkältä I:n kaupunkiin?»
»Vielähän sinne on noin tunnin matka.»
Erkki katsoi kelloansa. Tunnin kuluttua koittaisi siis se hetki, jota
hän kesästä saakka oli ikävöinyt. Hän näkisi jälleen Aunen ja saisi
silmäillä syvälle noihin säteileviin silmiin, jotka tähtinä olivat hänen
tiellään tuikkineet siitä saakka kuin hän ne ensi kertaa oli nähnyt.
Odotusaikaa lyhentääkseen palautteli Erkki mieleensä kaikki kauniit,
sisältörikkaat muistot yhdessäolosta Aunen kanssa. Jo ensi käynnillään
Tähtiniemellä oli hän viipynyt siellä paljoa kauemmin kuin oli aikonut.
Seuraavana talvena oli hän pikipäin saanut tavata Aunen Helsingissä, ja
kesällä oli hän taas käynyt Tähtiniemellä vieläpä saanut nuoret sieltä
houkutelluksi kiertomatkalle hänen kotipuoleensa.
Aune ja hän olivat hämmästyttävän pian toisiinsa tutustuneet. He
tunsivat kumpikin, että käsittivät toisiaan ja olivat vapaasti yhdessä,
avomielisinä kuin ystävän seurassa. Erkki oli Aunelle kertonut
lapsuudestaan, koulu- ja ylioppilas-ajoistaan. Hän oli kertonut
synkkämielisyydestään ja taisteluistaan ja äidistä, joka oli hänen ainoa
ystävänsä. Aune taas puolestaan oli esitellyt Erkille puut
Tähtiniemellä, joiden oksille hän pienenä oli kiivennyt saadakseen
siellä rauhassa lukea. Hän oli näyttänyt pienen puutarhansa ja pensaan,
jonka siimekseen siipirikkoinen pääsky, hänen pieni holhokkinsa oli
haudattu.
Kaikkia näitä vähäisiä lapsuuden muistoja oli Erkki kuunnellut melkein
hartaudella. Nekin osaltaan täydensivät sitä sopusointuista kuvaa, minkä
hän Aunesta oli saanut. Tutulta tuntui hänestä tuo kukkien keskellä
leikkivä, opinhaluinen ja lämminsydäminen lapsi. Hän tunsi jo hänessä
sen nuoren tytön, joka nyt niin kokonaan oli hänen sydämensä vallannut.
Hymyillen oli Erkki niinikään kuunnellut hauskoja kaskuja Aunen
kouluajoilta, mutta kun Aune sitten oli kertonut äitinsä kuolemasta, oli
puhunut surunsa suuruudesta ja velvollisuuksien painavasta taakasta,
joka joutui hänelle vanhimpana tyttärenä, silloin ei Erkki enää ollut
hymyillyt. Hän ei ollut saanut edes lohdutuksen sanaakaan sanotuksi, hän
oli vain vaiennut, ja tuskallinen tunne oli ahdistanut mieltä.
Mutta Aune oli ymmärtänyt äänettömyyden ja oli jatkanut. Hän oli puhunut
siitä, mitä oli oppinut äidin kuolinvuoteen ääressä, miten selväksi
hänelle silloin oli käynyt elämän lyhyys ja miten suureksi ja tärkeäksi
sen tarkoitusperä. Erkki oli ymmärtänyt tästä, miten Aune jo nuorena oli
oppinut elämän vakavuutta ymmärtämään, mutta vakavuuteen kun yhtyi hänen
hilpeä iloisuutensa, oli syntynyt se sopusointu hänen olennossaan, joka
Erkkiä jo ensi hetkenä niin suuresti oli miellyttänyt. Vielä oli Erkki
tullut tietämään senkin, että Aune pienestä pitäen oli halunnut saada
lukea ja oppia oikein paljon, mutta että se äidin kuoleman kautta oli
käynyt mahdottomaksi. Erkki oli kerran lausunut säälin sanoja sen
johdosta, ettei Aune ollut saanut taipumustaan seurata, mutta Aune oli
silloin luonut sielukkaan katseensa häneen ja sanonut: »Älkää minua
säälikö, eihän onni ole toiveittemme toteutumisessa.» Erkin olisi
silloin tehnyt mieli tarttua Aunen käteen ja sitä lämpimästi puristaa,
mutta hän ei ollut uskaltanut. Hän oli ainoastaan hiljaa toistanut sanat
ja katsonut Aunea syvään ja tutkivasti silmiin. Hän muisti tämän kaiken
nyt aivan selvään, muisti sen kirkkaan, säteilevän katseen, joka Aunen
sanoja oli seurannut. -- Pian hän sen taas oli näkevä.
Tähtiniemellä kulki Aune sill'aikaa huoneesta huoneeseen. Hän oli ollut
järjestyspuuhissa aamusta asti ja tarkasteli nyt työnsä tulosta.
Jok'ainoan sopukan kodissa tiesi hän hyvin siistityksi, ja se tietoisuus
oli jo itsessään mieluinen. Sitäpaitsi näyttikin kaikki nyt kodikkaalta
ja hauskalta kattolamppujen valossa. Lämpimät, kotikutoiset matot
peittivät lattian, omain hyppysten hyveä olivat huonekalujen
yksinkertaiset päälliset, ja pöytäliinat suomalaista kuosia. Salissa
tuoksuivat kukkapitimissä tuoreet mäntykimput, ja katajat olivat
kynttiläin valossa kauniita kuin etelämaiden sypressit. --
Vierashuoneessakin oli tämmöinen talvinen kukkaisvihko, jota Aune
mielihyvällä katseli. Huoneessa kaikki oli vieraan varalle valmiina, ja
pian olisi illallinenkin häntä odottamassa.
Miten valoisaa, miten lämmintä ja hauskaa oli kaikki. -- Aune seisoi
hetkisen liikahtamatta silmäillen ympärilleen, sitten kumartui hän
äkkiä, suuteli männyn tuoksuavia neulasia ja kiiruhti samassa
säikähtyneenä pois läpi salin omaan huoneeseensa.
Aunen huone oli yksinkertainen, mutta kodikas ja sievä. Rehevien kasvien
varjossa seisoi hänen kirjahyllynsä, ja nurkassa kirjoituspöydän
yläpuolella riippui äidin kuva.
Tullessaan huoneeseensa pysähtyi Aune hetkeksi miettiväisenä kuvan
eteen. Näkiköhän äiti hänet nyt, ja mitä olisi hän siinä tapauksessa
lapselleen sanonut, mitä hänelle toivonut? --
Vasta kun ulkoa kuului kulkusten kilinä, heräsi Aune ajatuksistaan. Puna
nousi hänen poskillensa ja hymy huulille. Ripein askelin riensi hän
etehiseen, jonne tuli parhaaksi nähdäkseen Erkin valkeana kuin lumiukko
astuvan sisään.
* * * * *
Toisena päivänä senjälkeen, kun Erkki oli Tähtiniemelle saapunut, jäivät
Erkki, Kaarlo ja Aune kolmisin iltapäiväksi kotiin. Aunen isä, tohtori,
läksi asiamatkalle kaupunkiin, ja nuoremmat lapset pääsivät mukaan erään
koulutoverinsa luo.
»No sisko, miten nyt iloksi pannaan», kysäisi Kaarlo laskien kätensä
Aunen vyötäisille ja ketterästi pyöräyttäen häntä ympäri salin
lattialla.
»Iloksiko? Sitä en tiedä, mutta minä puolestani aion mennä isän
huoneeseen katsomaan takkavalkeata.»
»Entä jos meitäkin kutsuisit sinne. Eiköhän olisi siinä iloa kyllin, vai
mitä arvelet, Erkki?»
Erkki ei aluksi kuullut, mistä oli puhe, hän oli syventynyt Aunen
nuotteja selailemaan, mutta kuultuaan, mikä oli kysymyksessä, oli hän
kohta valmis. Kolmisin he siirtyivät vanhan tohtorin huoneeseen, jossa
iloinen takkavalkea uuninsa räiskyi, ja jonka toisesta päästä
varjostimen peittämä lamppu loi himmeää valoansa. Aune asettui pienelle
jakkaralle vastapäätä valkeaa, Erkki siirsi keinutuolinsa uunin
läheisyyteen, ja Kaarlo puoleksi loikoili sohvannurkassa. »Hohhoo, miten
mukavaa tämä elämä on!»
»Tämmöistä hupia ei Helsingissä suoda», huomautti Erkki.
»Ei usein ainakaan.»
»Mutta kuulkaa», keskeytti Aune, »minulla olisi pieni ehdotus.
Pidetäänpä tässä iltamaa, jonka ohjelman suorittamiseen kukin meistä
ottaa osaa, eikö niin?»
Kaikki olivat myöntyväisiä, mutta miten päästä alkuun?
»Sinä, Kaarlo, saat kunnian alkaa!»
»Kiitän nöyrimmästi, mutta kaikki kunniavirat ovat rasittavia. Pane
sinä, Aune, vaan alkuun. Naiset, nehän nyt etunenään työntäytyvät.»
»Ja se on mainion mukavaa, aina kun herrat eivät itse viitsi vaivautua,
eikö niin?»
»No, älähän härnäile! Jos sinussa vain on pikkusenkin »todellista
naisellista sielua», niin et henno häiritä tätä rauhallista hämyhetkeä.
Katso sinä vaan varjoja tuolla seinällä, katso himmeää valaistusta ja
tätä hehkuvaa hiilosta, etkö siitä saa runollista tunnelmaa?»
»Saanpa kyllä. Muistui juuri mieleeni runo 'Hiiloksella.' Tunnetko sen?»
»Täss' istun suojassani
Ja katson hiilokseen,
Se leimuaa, se hehkuu
Ja hiipuu hiljalleen.
Noin sydämessä mulla
Myös tunteet vaihtelee,
Ne leimuaa, ne hehkuu
Ja hiipuu hiljalleen.»
»Ne leimuaa, ne hehkuu ja hiipuu hiljalleen», toisti Erkki, »ja
kuitenkin jättävät ne jälkensä sieluun, vieläpä ainaiseksi.»
»Niin, se on totta.» Aune silmäili vakavana eteensä. »Se tietoisuus on
sekä suloinen että täynnä edesvastuuta.»
Kaarlo rykäisi pari kertaa -- häntä ei haluttanut joutua syvämietteisiin
keskusteluihin, -- ja Aune ymmärsi kohta tarkoituksen. Hän jatkoi siitä
syystä iloisesti: »Unelmat ja tunteet ovat joka tapauksessa hetken
haihtuvia lapsia. Siksi odotamme jo ikävällä jotain uutta. Jatkakaa
siis, herra maisteri!»
Erkki oli hetkisen ääneti, sitten hän alkoi: »Metsän rajassa oli talo,
talon räystäässä pääskyspesä ja pesässä äiti kahden poikasensa kanssa.
Poikaset olivat jo lentämiseen tottumaisillaan. Äiti jakeli heille vielä
viime neuvojaan, ennen pesästä lähtöä. Mutta neuvojen vaikutus poikasiin
oli aivan erilainen. Kun äiti neuvoi karttamaan kissaa, koska se on paha
ja petollinen eläin, sanoa siritti toinen: »kiitos neuvostasi», ja
samassa nosti se siipensä lentoon onnellisena kuin oman äidin rinnalla.
Mutta toinen ajatteli: »eipä tiedä missä vaara väijyy, petollista on
kaikki maailmassa», ja hän painoi päänsä siiven alle ja kätkeytyi
suruisena pesäänsä. Kun äiti taas toisena päivänä varoitti karttamaan
kuloa lähimetsässä, visersi toinen muistavansa neuvon ja kiiti samassa
metsänrinteelle, saadakseen sieltä edes katsella maailman kummia
tapahtumia. Mutta toinen siirtyi suruisena katonräystäältä pesäänsä
peljäten, että jos vielä aurinkokin häneltä siivet polttaa, lämmin ja
hehkuva kun on. Mutta silloin kävi äidin mieli murheiseksi. »Sinun
täytyy lähteä lentoon», sanoi hän pojallensa. Ja pois täytyi poikasen
pesästä. -- Hän lensi metsään, lensi lepikosta niityn poikki, levähti
hetkisen pellonpientareella ja suuntasi sitten matkansa kauniin koivikon
keskelle. Siellä päivänsäteet puitten juurilla pujahtelivat, kukkia
kasvoivat mättäät kirjavina, ja pienet perhoset lentelivät kukasta
toiseen. Täällä näytti kaikki niin viattoman rauhalliselta, että pieni
pääsky parkakin vähitellen rauhoittui. Hän asettui aidanseipäälle ja
katseli siitä ympärilleen. Aivan hänen jalkainsa juuressa, suuren koivun
suojassa näki hän pienen, valkean metsätähden. Se oli niin pieni, niin
puhdas ja suloinen, että pääskyn teki mieli sitä puhutella. »Miten olet
sinä niin kaunis ja niin valkea», kysyi hän viserrellen. »Kai taivaan
kaste sen on tehnyt ja valo ja lämpö.» »Eikö se polta sinua?» »Ei
polta.» »Entä kun on pilvistä, kuoletko silloin?» »En, en kuole.» »Etkö
sinä pelkää ollenkaan?» »Mitä minä pelkäisin? Metsä on kukkasia täynnä,
ja te linnut meille laulelette. Etkö näe, miten kaunista kaikki on?»
Silloin kävi pääskynpoika miettiväksi. Hän nosti äkkiä siipensä ja läksi
lentoon. Entistä kevyempää oli nyt korkeuteen kohoaminen ja entistä
tukevammilta tuntuivat siivet. Koko maailma näytti toisenmoiselta. Nyt
vasta näki hän taivaan siintävyyden ja tunsi valon ja lämmön
vaikutuksen. Hän lensi kotiräystäälle, ja sieltäkin oli näköala nyt
entistä avarampi ja ihanampi. Tosin kissa vielä hiipi pihan poikki, ja
metsästä nousi savu kulopaikalta, mutta hän katseli sitä, mikä oli
kaunista ja hyvää, ja siitä syntyi rintaan ääretön, hillitsemätön riemu.
-- Uudelleen kohotti hän siipensä ja lensi nyt suoraapäätä takaisin
koivikkoon, jossa asettui aidalle, aivan metsätähden yläpuolelle. Siinä
alkoi hän viserrellä sydämensä pohjasta niinkuin ei koskaan ennen, sillä
hän visersi nyt kaikkein kauneimman kiitoslaulunsa puhtoiselle, pikku
metsätähdelle.»
Aune oli Erkin kertomuksen ajalla aluksi huvitettuna katsellut häntä
suoraan silmiin, mutta vähitellen painui hänen katseensa. Hän istui
hievahtamatta Erkkiin puoleksi selin, silmäillen riittyvään hiilokseen.
Hänen oli vaikea liikutustaan salata, ja kun Erkin kertomus loppui, ei
kukaan aluksi puheeseen puuttunut. Vihdoin sanoi Aune hiljaa: »Se oli
kaunis laulu, aivan liian kaunis niin pienelle kukkaselle.»
Erkki aikoi vastata, mutta samassa kuului portailta tohtorin ääni, ja
Aune kiiruhti ulos isäänsä vastaanottamaan.