Kesäinen päivä paistoi lämpimästi. Ikkuna oli auki ja tien toiselta
puolen lehahti tuomien tuoksu. Eevi istui käsitöineen sohvan nurkassa,
mutta kun huoneen toisesta päästä alkoi kuulua hiljaista kirinää, nousi
hän, pani pois työnsä ja lähestyi kätkyttä.
»Äidin muru, mikä sinun on? Tahdotko syliin, sydäniloni», puheli hän
nostaen lapsen hymyillen polvillensa. »Viljoseni, vienoiseni», jatkoi
hän poikaa kapaloiden, »nyt täytyy sinun nukkua, jotta olet iloinen, kun
isä tulee kotiin.»
Eevi alkoi hyräillä, ja hiljaa heilahteli kätkyt. Ulkoa kuului kanojen
kaakotusta, ja vastaisen ikkunan läpi näki Eevi sikojen myllertävän
takapihalla, mutta hän tuskin huomasi niitä. Hän oli vähitellen
ympäristöönsä tottunut, ja olihan sitäpaitsi nyt muuta ajattelemista.