Eevi ei millään muotoa tahtonut häitten jälkeen jäädä asumaan entiseen
kotiinsa. Siitä syystä oli Heikki pyytänyt apulaispaikkaa toisessa
seurakunnassa ja olikin jo ilokseen saanut määräyksen. Tammikuun ensi
päivänä tuli hänen olla uudella paikallaan, siksi vietettiin häät joulun
ja uudenvuoden välillä.
Kohta vieraiden hajauduttua läksivät nuoretkin.
Erohetki oli Eeville aivan toista kuin mitä hän oli kuvitellut. Hän oli
usein edeltäkäsin ajatellut, miten onnellisena hän kerran Heikin
rinnalla lähtisi omaa kotiansa kohden, mutta nyt, kun lähtö oli tullut,
tuntui erohetken haikeus. Vanhemmat, koti ja ystävät, kaikki tuntuivat
nyt entistä moninkerroin rakkaammilta, ja ero heistä oli raskas,
hyvinkin raskas.
Turkiksiin hyvin käärittynä istui Eevi reessä Heikin rinnalla.
Kyyneleiltään ei hän pitkään aikaan saanut mitään sanotuksi, mutta kun
hän vähitellen alkoi tyyntyä, muistuivat monet entiset ajatukset
mieleen. Usein jo Soinamossa ollessaan oli hän häämatkaansa mielessään
kuvaillut. Hän oli ajatellut valoisaa kesäyötä tahi kuutamoista ihanaa
talvi-iltaa -- Nyt oli tuo onnenhetki tullut. Mutta kuu oli paksujen
pilvien peitossa, ja purevana puhalteli pohjainen. Se oli tielle jo
koonnut korkeat kinokset ja pyryytteli yhä vielä lunta aivan vasten
silmiä.
Eeviä värisytti. Oliko tämä kuva elämästä? Näinkö kävisi onnen unelmain?
Oliko tämä matka ehken kuva todellisuudesta? Lämpimänä sykkii nuoren
sydän, kauniit kuvat kangastavat tulevaisuuden taivaalla, ja ihania kuin
aamurusko ovat nuoruuden unelmat. Mutta elämän todellisuus -- tuntuuko
se ehken kylmältä ja jäähdyttävältä kuin pohjatuuli? -- Vilusta värähtää
silloin sydän, rusopilvet hälvenevät ja kaikki kauniit kangastukset
katoavat.
Eevi painautui lähemmä Heikkiä. »Heikki, on niin kylmää ja kolkkoa.
Minua värisyttää. Enkö ole paha, kun voin sitä valittaa tässä sinun
rinnallasi?»
»Et armaani, et ole paha ensinkään. Minä juuri mietin, miten paljo minun
nyt tulisi antaa sinulle. Olet kaiken jättänyt minun tähteni, ja minä
olen niin köyhä antaja.»
Eevi oli kyyneleensä kuivannut, mutta nämä Heikin hellät sanat saivat ne
uudelleen virtaamaan.
»Katso, Eevi», jatkoi Heikki, »elämä on usein sellaista kuin tämä
matkamme. Se on eteenpäin pyrkimistä tuulissa ja kylmyydessä. Siinä on
jokaisella omat taistelunsa, joissa toinen voi tehdä varsin vähän toisen
hyväksi.»
»Mutta Heikki, tahdothan minua auttaa. Minä en uskalla kulkea yksin.»
Heikki hymyili hänelle. »Sinulla on niin hellä sydän, Eevini.
Tuulispäitä ei pikku vaimoni rakasta, ja kuitenkin on hän kumppanikseen
valinnut näin ankaran miehen, joka ei voi häntä suojata, ainoastaan
vaatia lujuutta häneltä itseltään.»
Eevi painautui yhä lähemmä Heikkiä. Hänen sydämellisesti lausutut
sanansa häntä liikuttivat, mutta peloittavalta tuntui sittenkin
tulevaisuus. »Heikki olethan kärsivällinen kanssani, olethan, olethan?»
»Kyllä, rakkaani, ellet itse ole sitä liiaksi. Meillä on suuri päämäärä
saavutettavana, siksi täytyy meidän tarmolla ponnistella. Tiedät, että
jo pienenä opin ankaraksi itselleni. Nyt olen sitä toisillekin, etenkin
jos heitä rakastan. Sinä Eevi», jatkoi hän yhä kiihkeämmin, »olet
ensimäinen ja ainoa, paitsi omaisiani, johon todella olen kiintynyt.
Kauan sinua näin, enkä kuitenkaan nähnyt. Sisimpäsi pysyi vieraana
minulle. Mutta kun kerran sain luoda silmäyksen sinne, silloin tuli tuo
tunne äkkiä ja voimakkaana. Ensin taistelin vastaan, mutta rakkaus
voitti. Nyt ymmärrän, ettei tunteeni itsessään ole mitään väärää, ellei
se tee minua heikoksi, eikä saata velvollisuuden tieltä horjumaan. Mutta
autathan sinä, Eevi, minua, etkö autakin? Kasvat papin rouvana muille
esikuvaksi ja minulle tueksi.» Hän etsi Eevin kättä ja puristi sitä
lämpimästi. Sitten kääntyi puhe toisaalle.
Tuuli oli asettunut, ja yöllä kylmi. Kun päivällä aurinko pilkisti
esiin, hohtivat metsät huurteissa, ja lumikinokset kimaltelivat kuin
aallot aavalla merellä.
Puoli kilometriä kirkolta, lähellä suurta pappilaa seisoi korkeitten
kuusten juurella pieni, punainen valkonurkkainen rakennus. Sen molemmat
suojat, etehinen ja pieni keittiö olivat juhlakunnossa. Sohvapöydällä
sisimmässä huoneessa oli kauniisti paistunut rinkilä, jonka keskellä
seisoi kukkiva ruusu. Vanhanpuoleinen vaimoihminen hääräili
kahvipuuhissa keittiössä tuon tuostakin vilkaisten maantielle päin.
»Hyvänen aika, nyt ne tulevat.» Hän hyppäsi ulos.
Pastori auttoi nuoren rouvansa reestä. »Maija, rakas vanha Maija!» Eevi
kavahti hoitajansa kaulaan. Tyytyväisenä hymyillen odotteli pastori
vieressä. »Heikki, rakas Heikki, sinäkö» -- -- Eevi loi kiitollisuutta
säteilevän silmäyksen mieheensä.
»Maija se hyvä oli, kun tulla tahtoi», sanoi Heikki ja tarttui vaimonsa
käteen viedäkseen hänet sisään, missä, kuten hän sanoi, kaikki kuiskasi
»terve tuloa» pikku emännälle.
* * * * *
Herttaiset ajat ensimäisessä kodissa päättyivät kuitenkin pian, sillä jo
kesän keskipaikoilla lähetettiin Heikki kauaksi yksinäiseen sydänmaan
seutuun pitäjänapulaiseksi. Monta kyyneltä vuodatti Eevi taas
eronhetkenä, moni tuskallinen tunne ahdisti hänen mieltänsä. He olivat
olleet niin onnelliset tässä sievässä pikku kodissaan, Heikki, hän ja
vanha Maija. Miksi täytyi taaskin erota!
»Telle est la vie, un long adieu»,[1] kirjoitti hän päiväkirjaansa, ja
niissä sanoissa värähtelivät hänen sydämensä sisimmät tunteet.
[1] »Sellainen on elämä, pitkä hyvästijättö.»
Eevin mieli ei suinkaan valjennut, kun hän Heikin kera saapui uuteen
kotiinsa. Pitäjänapulaisen asumus oli vanha ja rappeutunut. Se tuli
revittäväksi, ja sijaan oli rakennettava uusi. Väliajaksi oli
apulaiselle vuokrattu asumus talonpoikaistalossa lähellä kirkkoa. Mikä
lie paikan valinnassa ollut määräävänä, ei ainakaan luonnonkauneus.
Toisella puolen taloa, aivan ikkunain alla kävi maantie, toisella puolen
oli takapiha, navetta ja sikolätti.
Oli kaunis kesäinen ilta, kun Eevi ja Heikki saapuivat perille.
Kyytimies käänsi hevosen maantieltä portaitten eteen, ja Eevi katseli
ympärilleen. Aivan ikkunan alla oli rikkaläjä. Toisella puolen rattaita
oli likaa paksulta niinkuin epäsiistissä karjapihassa ainakin. Suuri
sika nousi rapakosta ja juosta hölkytteli navettaan päin. Parvi pieniä
porsaita seurasi sitä vikisten. Portailla hyppeli kirjava kana, ja kukko
ravisteli rikkaläjää.
Kauhistus kuvastui Eevin kasvoilla.
»Anna tänne kätesi.» Heikki oli maassa ja auttoi Eeviä rattailta. Maija
tavarakuormien kanssa oli vähää aikaisemmin perille saapunut.
»Voi Maija kulta, minne olemmekaan joutuneet», vaikeroi Eevi heittäytyen
keittiössä olevalle penkille.
»Niin», sanoi Maija tyynesti, »kyllä nyt, hyvä pastorska, meidän täytyy
asua kanojen ja porsaiden parissa.» Mutta kun Eevi samassa purskahti
itkuun, säikähti Maija.
»Hyvänen aika, rouva kulta, ei sitä niin saa itkeä, pannaan vaikka
peittoon se pihanpuoleinen ikkuna.»
Eevi yhä vaan itki.
»Minulla on kirstussani vanha, siisti peite, pannaan se», ehdotteli
Maija. Mutta ei sekään näkynyt Eeviä ilahduttavan. Hän yhä vain
nyyhkytti aivan sydäntäsärkevästi.
Silloin pujahti Maija portaille, missä pastori valvoi kuormain
purkamista. »Kuulkaa», Maija nykäisi nutun liepeestä, »rouva pani niin
pahakseen ne tään talon elävät, ettei nyt muuta voi kuin itkeä. Jos
pastori toimittaisi sisään sen hänen pappansa antaman uuden
keikkatuolin, niin siihen ehkä ikävä asettuisi. Minä pyörähdän tupaan
kahvipannua lainaamaan, että saan vähän vahviketta keittää.»
Ja menossa oli jo Maija.
Ensimäistä surkeaa iltaa uudessa kodissa seurasi useampia yhtä surkeita.
Olot eivät ensinkään näyttäneet paranevan, päinvastoin. Eeville kävi yhä
vaikeammaksi voittaa raskasmielisyyttään. Hänen terveytensä oli
heikontunut, ja olot paikkakunnalla kävivät hänelle yhä enemmän
sietämättömiksi.
Lehdon seurakunta oli ammoisista ajoista tunnettu monista rettelöistään.
Sivistyneitä oli siellä tuskin nimeksikään, sillä ne harvat säätyläiset,
joita siellä oli, olivat ainakin yhtä sivistymättömiä kuin muutkin
pitäjäläiset. Asutus oli harvaa ja köyhyys suuri. Varakkaita -- ja
ahneita -- talollisia oli tosin muutamia, mutta nämä joivat kilpaa
pitäjän »herrojen» kanssa, sillävälin kun muu kansa elää raahusti
köyhyydessä ja tietämättömyydessä. Huonolla kannalla olivat kaikki
pyrinnöt pitäjässä, paheet yksin rehoittivat ja kantoivat hedelmää.
Kun Heikki vähitellen pääsi olojen perille, ei hän seurakuntaa
säästänyt. Yhä ankarampana kaikui hänen äänensä saarnastuolista, ja yhä
useampi sai papiltansa yksityisiä nuhteita. Ankaruus herätti vastustusta
ja kiukkua, pantiin kova kovaa vastaan ja siten kävi Heikin ja hänen
seurakuntalaistensa väli kireäksi.
Ennen oli Heikki saanut osakseen kiitosta, jopa ihailuakin, nyt sai hän
vastustusta ja vihaa. Omasta puolestaan ei hän kuitenkaan paljon siitä
huolinut. Taistelu oli hänelle elämää, ja hänen ilonsa oli sota pimeyden
valtoja vastaan. Mutta hän ei enää ollut yksin elämässä. Se tieto tuotti
hänelle huolta. Jok'ainoa yhteentörmäys hänen ja pitäjäläisten välillä
tuotti Eeville surua, tuskaa ja kyyneleitä. Eevi kärsi siitä yöt,
päivät, ja jota enemmän hän kohtaloaan mietti, sen raskaammaksi se
hänelle kävi.
Miksi olivatkin ihmiset niin pahoja, ja miksi Heikki niin ankara? Eivät
ihmiset hänen puheistansa kuitenkaan parantuneet. He vain pahastuivat ja
katkeroittivat sitte kiukullaan Heikin ja hänen elämänsä. Olisihan
Heikki voinut puhua vaimoväelle, joka aina mielellänsä Jumalan sanaa
kuunteli, niiaili ja kiitteli monin kerroin. Ei ollut Heikin
velvollisuus käydä kaikki kapakat ja saarnastuolista julistaa pitäjän
mahtavimmat miehet juopoiksi ja viettelijöiksi. Mikä siitä nyt oli
seurauksena? Heikki, Heikki oli kaikkien herjaajien hampaissa, ja hän
itse, hän, jonka koko olento janosi ihmisten rakkautta, oli, hetken
onnellinen oltuansa, joutunut kaikkia suututtaneen pastorin onnettomaksi
puolisoksi. -- Ei ollut täällä isää, ei äitiä, ei ystävää ainoatakaan,
ei edes kotipuolen kaunis luonto häntä täällä ympäröinyt. Lakeat maat ja
kivikkorinteet olivat hänen nykyiset näköalansa. Kyyneleet nousivat
hänelle silmiin, kun hän niitä katseli. Hän oli kuin vieras vieraalla
maalla.
Mutta erämaissakin on kosteikkoja, ja samoin oli Eevillä yksin täälläkin
turvapaikka, tosin pieni ja ainoinen, mutta siellä hänen kuitenkin oli
hyvä olla. Vähän matkaa maantieltä, vanhan pappilan läheisyydessä oli
pieni lampi. Pitkät petäjät siellä huminoivat, ja laineet loiskuivat
hilpeästi rannoille. -- Täällä oli Eevin pyhäkkö. Tänne pakeni hän
unohtaakseen navettanäköalat ja saadakseen rauhassa ikäväänsä itkeä.
Tänne oli Heikki hänelle penkinkin asettanut, ja sitä tapausta hän
juhlahetkenä muisteli.
Mutta syksy tuli ja sen mukana sateiset ilmat. Eevin täytyi pysyä
huoneessa. Vuoroon katsoi hän ikkunoista maantielle, vuoroon
takapihalle, ja sillävälin hän itki. Ainoastaan Maijan ystävälliset
ehdotukset saivat hänet joskus naurahtamaan. Maijalle olivat nämä hetket
erinomaisen suuri ylpeyden ja ilon aihe, eikä hän koskaan laiminlyönyt
pastorille suurimmassa salaisuudessa kuiskata: »Jo se vähän taas nauroi.
Kyllä sen ikävä vielä asettuu.»
Heikki huokasi. Hyvä kun edes joku toinen sai Eevin nauramaan. Hän itse
ei enää koskaan siinä onnistunut. Hänen ankaruutensa, sehän olikin syynä
suruun. Sitä ei Eevi unohtanut.
Oli sateinen syksypäivä. Tuuli tupruutteli kellastuneita lehtiä, ja sade
sinkoili vasten ikkunoita. Paljastunut lehtimetsä värähteli kuin
viluissansa, ja valittavasti vinkui tuuli. Eevi istui huoneessansa
ompelu kädessään. Hän oli äsken lopettanut kirjeen Elsalle ja
ajatuksissaan hän sitä vieläkin toisteli. Hän oli siinä purkanut kaiken
mielensä katkeruuden, kaiken kaihonsa oli hän siinä kertonut.
Olikohan hän kenties liikoja sanonut? Sitä hän ei olisi tahtonut. Mutta
todellisuus oli hänestä niin synkän synkkä.
Hän otti kirjeen käteensä ja luki: »Oi Elsa, mitä onkaan elämä?
Yhtäjaksoista kauheaa pettymystä. Onnen muruja saamme joskus maistaa,
sitten murheita, tuskaa ja huolta. En tiedä, olenko minä ainoa, joka
tätä tunnen. En sitä luulisi. Kärsiviltä ja pettyneiltä näyttävät
minusta kaikki. Välistä kysyn itseltäni olivatko toiveeni tulevaisuuden
suhteen liioitellut? Eivätkö nuoret ylimalkaan siten unelmoi ja eikö
heillä ole oikeuttakin siihen.
Pitäneeköhän kaikkien yhtä kauheasti pettyä?
Oi Elsa, minussa ei enää ole muuta kuin surumielisyyttä ja kaihoa. Ne
ovat tukahuttaneet kaikki muut tunteeni. Ilonkin hetkinä olen niiden
orjana. Elsa, sano mitä minä teen? Minulla ei ole sinun tyyneyttäsi,
eikä työ-intoasi. Minulla ei ole muuta voimaa kuin tunteeni, ja ne minut
surmaavat. --
Koko luomakunta säestää nyt suruani. Tuuli vaikeroi kesän lyhyyttä
niinkuin minä onneani. Luonto itkee kuihtuneita kukkiansa niinkuin minä
toiveitani. Tuskanvärähdys käy kautta luonnon. Samoin sydämenikin
suruissaan värähtelee.»
Eevi laski kirjeen kädestään. Se oli synkkä kuvaus, mutta tosi. Näin hän
tunsi ja ajatteli. Näin oli hän ajatellut jo monen monta kertaa ennen.
Eivät tosin asiat ajatellen parantuneet, mutta oli huojennus saada edes
rauhassa ajatella ja rauhassa tunteilleen antautua.
Näihin ajatuksiin vaipuneena istui Eevi vielä, kun Heikki sateesta
märkänä astui sisään.
»Päivää, Eevi!»
»Päivää! Mistä sinä noin märkänä tulet?»
»Sairaan luota», Heikki ravisteli sadetta vaatteistaan. »Onpa hauskaa
päästä muijansa luokse suojaan syystuulilta.»
»Missäpä niiltä suojassa olisi?»
»Niin, missäpä, ellei kotilieden luona!»
»Tällä paikkakunnalla ei kodista voi puhua.»
Heikki vaikeni ja käänsi puheen toisaalle. Hetkisen Eevi kuunteli,
sitten purskahti hän itkuun.
»No, mutta, Eevi!» Heikki tarttui puoleksi hellästi, puoleksi
leikillisesti hänen käteensä. »Mitä sinä nyt? Näethän, miten runsaasti
me sadetta saamme. Ei sinun tarvitse hankkia lisää.»
»Eikä sinun ivailla.» Eevi riuhtaisihe irti ja tarttui työhönsä. Sitten
seurasi hetken äänettömyys. Mutta viimein ei Eevi enää voinut hillitä
itseään. »Pyhimpiä tunteitani näyt sinä pilanasi pitävän.»
»Anna anteeksi», Heikin ääni oli kylmä. Hän ei enää jaksanut tehdä sitä
ystävällisemmäksi. Hän oli jo niin monen monet kerrat ollut
ystävällinen, varoittava, lohduttava tahi leikkisä. Kaikki oli turhaa.
Nyt ei hän enää jaksanut.
»Eihän sitä voi pyytää anteeksi, että puuttuu hienotuntoisuutta toista
käsittämään.»
Heikki lensi punaiseksi. »Ei ainakaan puutu tahtoa siihen», sanoi hän
hetkisen kuluttua.
»Onhan se jo jaloa!» Eevi nousi, kiirehti viereiseen huoneeseen ja
heittäytyi vuoteelle itkemään. Heikki istui hetkisen eteensä tuijottaen,
nousi sitten, pyyhkäisi tapansa mukaan kädellä otsaansa ja asettui
työhön.
Illemmalla, kun Eevi jo oli itkuunsa nukkunut, istui Heikki vielä työtä
tehden. Hetkiseksi keskeytti hän kirjoituksensa, avasi laatikon ja otti
esille kirjeen. Hän luki uudelleen sen viime sanat: »Teitä saattaisi
vaikka käräjiin vaatia hävittömästä kunnianloukkauksestanne, mutta
olkoon nyt sillä, että itsellenne ja muille ilmoitan, miten
häpeämättömän rohkea te olette.»
Heikki huokasi. Tämä oli seuraus hänen saarnoistansa. Hän lähensi
kirjettä kynttilän liekkiin. »Tämä ei saa Eevin nähtäväksi tulla.
Säästyköön häneltä ainakin se suru.»
Kun kirje oli poroksi palanut, jatkoi Heikki saarnansa kirjoittamista.
Kynä kulki kuin itsestään. Sana toisensa jälkeen syntyi paperille, lause
liittyi lauseeseen, ja pian oli saarna valmis.
Ei kukaan, joka seuraavana sunnuntaina kirkossa kuuli hänen ankarat
nuhdesanansa, aavistanut, että hänen niitä kirjoittaessaan polttava
tuska oli asunut hänen omassa povessansa, ja että se tuska oli saanut
hänet vielä entistä ankarammin tuomitsemaan kaikkea syntiä ja
heikkoutta. Kuulijat näkivät hänessä ainoastaan ankaran, jyrkän ja
tunteettoman papin.