Eevi oli kuin huumauksessa. Hän ei tietänyt elikö hän todellisuudessa,
vai oliko se unelmaa kaikki? He olivat kihloissa, Heikki ja hän. Ja niin
äkkiä oli se käynyt!
Hän vajoutui yhä enemmän sitä selvittelemään itselleen, yhä uudelleen ja
uudelleen muistellen, miten hän oikeastaan oli onnensa saavuttanut.
Hän oli aina tuosta ensi kävelyretkestä saakka huomannut melkoisen
muutoksen tunteissaan Heikkiä kohtaan. Joka kerran kun hän pitäjällä
kuuli kiitosta hänestä, kuuli, miten hartaasti häntä siellä ihailtiin,
tunsi hän tuon muutoksen suurenemistaan suurenevan. Eipä ollutkaan
Heikki ainoastaan ankara pappismies, joksi Eevi alussa häntä oli
luullut. Hän oli tosin itsekieltäymyksessä sankari ja saarnoissaan
papeista parhain, mutta hänellä oli myöskin tavallisia inhimillisiä
tunteita, vieläpä tulisia ja voimakkaita. Hän oli köyhästä kodista,
köyhien vanhempien ainoa ilo. Vaikeudet voittaen oli hän pienestä pitäen
opin tiellä eteenpäin ponnistellut. Lujasti oli hän tehnyt työtä, lujana
kestänyt kiusaukset ja vastoinkäymiset. Hän oli jo nuorena karaistunut
elämän kovassa koulussa, mutta tunteittensa lämmön oli hän siltä
säilyttänyt. Hänen suhteensa vanhempiinsa oli liikuttavan hellä. Se oli
kerrassaan ihanteellinen Eevin mielestä eikä hän muuta sen hartaammin
halunnut kuin saada heihin tutustua, heitä rakastaa ja -- ja -- -- --
tyttärenä heidän luokseen tulla.
Oi, miten hän heitä palvelisi, rakastaisi ja kunnioittaisi, Heikin
vanhempia!
Kaunis oli se kuva, jonka Eevi itselleen Heikistä loi, ja yhä
kiihkeämmäksi kävi hänen rakkautensa. Yksi ainoa ajatus oli hänellä
selvänä, yksi ainoa tunne häntä hallitsi. Se oli rakkaus.
Missä oli Heikki? Mitä hän teki? Ja milloin he taas tapaisivat? Se oli
Eevin ainainen ajatus.
Heikkikin oli vähitellen alkanut etsiä Eevin seuraa. Tilaisuutta
yhdessä-oloon tarjoutuikin usein pitkän, hiljaisen talven kuluessa.
Tavallisesti he silloin keskustelivat hengellisistä asioista, tai kertoi
Heikki Eeville holhokeistaan pitäjällä, köyhistä ja sairaista. Hän teki
nämä kaikki heidän yhteisiksi ystävikseen ja hän iloitsi nähdessään,
miten lämpimästi Eevi otti osaa heidän vaiheisiinsa.
Heistä oli puhe myös eräänä kevät-iltana -- vähän sen jälkeen kun
sukulaisvieraat olivat lähteneet pappilasta -- rovastin perheineen
palatessa kyläilyltä. Heikki ajoi kahden Eevin kanssa. Hän kertoi
vakavana, katse ohjasten periin kiinnitettynä, että semmoista se on
papin elämä, käydä orpojen ja leskien luona, kantaa kärsivien kuormaa.
Työntekoa on se surujen ja huolten helteessä, mutta virkistyspaikkana
matkan varrella olisi oma koti, jossa ystävä odottaisi. --
Eevin käsi vavahti hermostuneesti kärrynkaiteella. Hän aavisti mitä oli
tuleva, ja tuhannet tunteet valtasivat hänet äkkiä.
Sitten ei hän juuri muuta muistanut, kuin että Heikki ja hän nyt olivat
kihloissa ja olivat onnelliset, äärettömän onnelliset.
He päättivät aluksi pitää kihlauksensa salassa, yksin vanhemmiltakin.
Eevi pelkäsi, etteivät he hänen onnensa suuruutta käsittäisi, ehkäpä
eivät siihen suostuisikaan. Salaperäisyys itsessäänkin oli sitäpaitsi
viehättävää ja runollista kuin kuutamon hopeinen hohde hämärtävissä
metsissä. Semmoinen juuri, lumoava, suuri ja salaperäinen oli nyt
Eevinkin onni.
Muutaman viikon kuluttua alkoi Eevi kuitenkin väsyä ainaiseen
levottomuuteen, jota salaperäisyys tuotti. Hän mietti, minkälaista
olisi, jos Heikki puhuisi isälle asiasta, isä sitten äidille ja he
yhdessä päättäisivät antaa suostumuksensa lapselleen.
Olisi sekin hauskaa!
Eevin sydän ihan vavahti. Tuntui niin oudon juhlalliselta.
Hän puhui asiasta Heikille, ja tämä häntä onnellisena suuteli:
»Armaani, sitähän juuri olen toivonutkin.» -- Ja niin hän puhui asiasta.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
»Entä nyt», sanoi rovasti vaimolleen, »sinne meni nyt tyttö typykkämme.»
»Minusta se on liian aikaista», sanoi ruustinna päättävästi. »Ja entinen
juoksupoika vielä!»
»Luuletko sinä Amorin kelloa katsovan?»
»Minä sanon, että on ymmärtämätöntä ja liian aikaista ottaa ensimäinen,
joka tarjoksi tulee.»
»Niin, niin», myönsi rovasti pienellä potkauksella antaen uutta vauhtia
keinutuolillensa, »valikoimalla ottaa pitää niinkuin sinä teit,
muijaseni.»
»Ole nyt ihmisiksi ja puhu vakavasti vakavista asioista!»
»Puhutaan, puhutaan», myönsi rovasti, ja niin he puhuivat. Monien
tuumailujen jälkeen he vihdoin päättivät noudattaa Eevin mieltä. Ties
mikä surkeus siitä muuten syntyisi. Mutta siinä suhteessa pysyi
ruustinna lujana, että kihlaus oli pidettävä salassa.
Siten kului pari kuukautta. Silloin kävi salakihlaus Eeville
yksitoikkoiseksi. Miksi ei kaikkien nähden onnestansa riemuita, kaikille
osoittaa: »hän on minun, minun, minun!»
»Salakihlaukset ovat niin kovin ikäviä, eihän edes saa vapaasti olla
yhdessä», valitteli Eevi. »Julaistaan jo!» Ja niin kiihkeä oli hänen
pyyntönsä, että hän vihdoin sai tahtonsa täytetyksi.
Salaman nopeudella levisi suuri uutinen pitäjällä. Kaikkialla herätti se
hämmästystä, paikoittain paheksumistakin. Miten oli pastori Salo, tuo
ankara parannuksen saarnaaja, kiintynyt turhamaiseen Eevi Björkiin?
Miksi hän ei valinnut pitäjän yksinkertaisten, vaatimattomien tyttöjen
keskuudesta? Yksinkertainen, kotiaskareihin perehtynyt tyttö papin
rouvaksi sopisi, ei haaveileva muotinukke. Kuka olisi Heikki Salolta
sellaista odottanut?
Entä Eevi sitten! Kuinka taisi hän puolestaan Heikki Saloon tyytyä?
Kummallista se oli, katsoi asiaa puolelta tai toiselta. Ihmeteltiin ja
paheksuttiin, paheksuttiin ja kadehdittiin, mutta kilvan lähetettiin
onnitteluja pappilaan.
Nyt oli Eevi onnensa kukkuloilla. Hän kulki huoneesta toiseen, hän
suuteli saamiansa tuoksuavia kukkais-vihkoja, haki lempipaikkansa
puutarhasta ja istui siellä yksin tai Heikin kanssa haaveillen, luoden
ihanimpia kotionnen kuvia.
Näin istui hän myös eräänä kauniina kesä-iltana käsitöinensä
puutarhassa. Heikki oli juuri työnsä päättänyt ja läheni hiekkakäytävää
pitkin. Hän poikkesi syrjäpolulle, kiersi Eevin huomaamatta hänen
taakseen ja kumartui häntä suutelemaan: »Mitä kultani miettii?»
»Hui, miten minua säikäytit!» Eevi punastui. »Älä nyt ole vallaton, vaan
tule viereeni tänne! Katso mitä ompelen!»
»Häähametta.»
»Oh sinua, tyhmeliini!»
»Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Ottaisin minä sinut
puolivillapuvussakin.»
»Vaikka ottaisitkin, en minä itseäni antaisi. -- Katso, tämä on
Maijalle. Etkö Maijaa muista, häntä, joka minua Soinamossa aina
sylissään kantoi ja kaikki parhaat palat säästi sydänkävyllensä?»
»Ja nytkö Eevini ompelee lämpimän puvun vanhalle hoitajalleen?»
»Niin teen», ja Eevin silmät loistivat, kun hän iloisesti jatkoi: »Olen
juuri kotiamme ajatellut ja minkälaista on sitten, kun ystäväni,
toverini, Maija ja muut tulevat sinne. Oi, Heikki, miten äärettömän
hauskaa! -- Katso, tässä on etehinen», hän piirusti hiekkaan, -- »ja
tästä mennään ruokasaliin.»
»No johan nyt jotain, sinä pieni haaveilija! Kaikki on jo valmiina,
vaikket vielä tiedä minkälaiseen hökkeliin joudumme.»
»Hökkeliin! Hui sinua!»
»Niin, niin, pappiloita on monenlaisia, on matalia, on muhkeita.»
»Mutta satulinnaksi me sen sittenkin muutamme, kauniiksi, herttaiseksi
ja --»
»Yksinkertaiseksi, muista se Eevi, yksinkertaiseksi!»
»Niin, yksinkertaiseksi, mutta kodikkaaksi, lämpimäksi, oikein valon
pesäpaikaksi, eikö niin?»
Heikin pää oli käden varaan painunut, ja ikäänkuin tietämättä mitä teki,
seurasi hän silmin Eevin piirustuksia hiekassa.
»Kunpa tulisi kotimme todella valon pesäpaikaksi, majaksi monelle
maailman matkalaiselle», jatkoi hän miettivästi.
He vaipuivat kumpikin hetkeksi ajatuksiinsa. Sitten kohotti Eevi äkkiä
kätensä, kietoi ne Heikin kaulaan ja kuiskasi: »Sinä oma rakas, rakas
ystäväni, sinuahan minä lapsuudestani saakka tietämättäni ikävöin, sinun
tulostasi unelmoin jo Soinamon siimeksessä.» Hän vaikeni. -- »Valoisaksi
olet sinä tieni tehnyt ja niin vastakin teet», jatkoi hän hiljaa äänen
värähtäessä kuin suuresta, sisäisestä onnesta.
Silloin kohotti Heikki päänsä. »Valot ja varjot kai vaihtelevat
meidänkin polullamme, mutta Jumalan avulla ja käsikädessä emme niitä
pelkää kumpikaan.»
Hän oli sulkenut Eevin käden omaansa, ja näin istuivat he ääneti
kesäisen auringon mailleenmennessä.
Tästä lähtien otti Eevi tavakseen illoin asettua puutarhaan. Rannalla,
suuren riippakoivun juurella hän istui käsitöineen odottaen Heikkiä,
joka työnsä päätyttyä suuntasi tiensä tänne. Monta herttaista hetkeä
viettivät he täällä yhdessä, mutta joskus sattui erimielisyyksiäkin ja
nämä tekivät aina mitä tuskallisimman vaikutuksen etenkin Eeviin.
Ristiriitaisuutta lisäsivät vielä ne perin vastaiset vaikutukset, joita
Eevi äidiltään ja Heikiltä sai. Alussa eivät tosin äidin mielipiteet
mitään vaikuttaneet Eeviin, mutta sitä myöten, kun hän näki äidissä
saavansa puolustajan Heikin liiallisia vaatimuksia vastaan, tuli hän
huomanneeksi, mitä oikeutettua ja hyvää saattoi äidinkin ajatuksissa
piillä. Ruustinna, joka alussa oli kihlausta kovin vastustanut --
varsinkin sen julkaisua -- oli käynyt myöntyväisemmäksi nähdessään,
miten suuressa arvossa Heikki Saloa pidettiin ja miten rouvat pitäjällä
-- etenkin kaikki joilla oli täysi-ikäisiä tyttäriä -- melkein
kadehtimalla puhuivat Eevin aikaisesta kihlauksesta. Se seikka, että
Eevi joskus turvautui äitiinsä, kun sattui erimielisyyksiä Heikin ja
hänen välillänsä, ei äidin mielestä suinkaan asiaa pahentanut,
päinvastoin.
Rovasti katseli asiain menoa syrjästä ja arveli mitä arveli, mutta antoi
kaikkien olla rauhassa ja pitää huolta omista asioistansa. Ainoastaan
kerran -- kohta senjälkeen kun Eevi oli kihloihin mennyt -- oli hän
eräänä liikutuksen hetkenä murtanut sen kuoren, johon hän, vaimonsa
monivuotisten ponnistusten tuloksena, oli oppinut sisimpänsä sulkemaan.
Yksin ollessaan lastensa kanssa oli hän heille puhunut suoraan ja
peittelemättä, puhunut avioelämästä ja niistä vaatimuksista, joita se
ihmisille asettaa. Ainoastaan suurin ja uhrautuvaisin rakkaus voi
onnelle tietä valmistaa, varsinkin siellä, missä niin eriluonteiset ja
niin eri kasvatuksen saaneet henkilöt kuin Eevi ja Heikki tahtovat
toistensa tovereina kulkea läpi elämän. Se sana pitää paikkansa
avio-elämässäkin, että joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen,
ja päinvastoin. Ainoastaan se, jolla on päämääränä _tehdä_ onnelliseksi,
voi itse _tulla_ onnelliseksi. Mutta siellä, missä todella löytyy
rakkautta, joka on valmis uhraamaan kaiken toisen hyväksi, siellä on
onni myöskin taattu.
Eevi itki isän näitä puhuessa, ja syvästi liikutettuna puristi Heikki
tulevan appensa kättä. Tämä oli vakavin hetki heidän kihlauksensa
jälkeen. Heidän täytyi kysyä itseltään, oliko heillä todella sitä
rakkautta, joka on valmis kieltämään itsensä ja uhrautumaan toisen
hyväksi. Tunsivatko he, rakastivatko he toisiaan tarpeeksi? Oliko heillä
edellytykset tulla onnellisiksi?
Heikki puolestaan oli kohta selvillä siitä. Tulipa onni tai onnettomuus,
hän oli varma tunteistansa. Taistelu oli taisteltu jo ennenkun hän kosi.
Nyt oli hän levollinen, sillä hänen elämänsä onni oli Jumalan kädessä.
Eevi epäröi hetken. Mutta kun hän nosti silmänsä ja näki Heikin
rakkautta säteilevän katseen, unohti hän kaiken muun, kietoi kätensä
Heikin kaulaan ja nyyhkytti kuin lapsi. Hän tunsi, miten tukeva oli se
käsi, joka häntä kannatti, miten luotettava se sydän, joka hänelle
sykki, ja hän työnsi luotaan kaikki kysymykset ja epäilykset varmana
siitä, ettei hän voisi elää, ei tulla toimeen ilman Heikkiä ja hänen
rakkauttaan.
Mitä Eevi tänä hetkenä tunsi, se tuli monet kerrat vielä kovan koetuksen
alaiseksi. Ja jos hän olisi ollut rehellinen itselleen, olisi hänen
täytynyt myöntää, että hänen rakkautensa tuskin välttävästi kesti
koetukset. Kun Heikkiä pitäjällä kiitettiin, kun hän saarnasi niin, että
sanankuulijain sydämet vapisivat, ja pahan vallat tuntuivat järkkyvän
perustuksiltaan, täytti autuas ilo Eevin sydämen, ja kyyneleet nousivat
hänelle silmiin, hänen ajatellessaan että se oli hänen oma Heikkinsä,
joka tuossa puhui, hän, joka sulkiessaan Eevin syliinsä sanoi olevansa
rikkaampi maailman mahtavinta ja onnellisempi sadun sankaria. Hän, jota
kaikki pelonalaisella kunnioituksella kohtelivat, hän oli valinnut Eevin
sydämensä ystäväksi ja oli kantava hänet läpi elämän voimakkailla,
tukevilla käsivarsillaan. -- --
Mutta tuli toisenlaisiakin hetkiä, ja ne täyttivät Eevin mielen
tuskallisella kauhulla. Kun Heikistä pitäjällä puhuttiin pahaa, jota
myöskin sattui, ei se tosin tullut Eevin kuuluville; mutta kihlauksesta
sattui hän kuulemaan vähemmänkin edullisia arveluja. Kun esimerkiksi
ruustinnan sisaret kirjoittivat paheksumisensa siitä, että Eevi, joka
kyllä olisi saanut tilaisuutta valitsemiseen, oli tyytynyt niin
mitättömään mieheen -- pappiin talonpoikaissukua -- silloin suuttui Eevi
ja sanoi Heikkiä tuhat kertaa paremmaksi äidin koko aatelista sukua.
Mutta jälkensä jätti tapaus kuitenkin.
Vielä paljoa pahempi oli sittenkin se kirje, minkä Eevi Elsalta sai.
Eevi ei tiennyt kerrassaan mitä tehdä, niin onneton oli hän siitä. Sen
sijaan, että Elsa olisi iloinnut sen onnen suuruudesta, jota Eevi
kirjeessään hartaasti oli kuvaillut, tuli arveluja, kysymyksiä ja
vastaväitteitä jos jonkinlaisia. Olikohan Eevi todella rakastunut? Eikö
se ollut erehdystä kaikki? Pitäisikö Eevi Heikistä yhtä paljon, jos
kaikki häntä moittisivat ja vastustaisivat? Ei naimisiin joutuminen
itsessään mitään onnea ollut, ei ensinkään, vaikka moni
lapsellisuudessaan niin luuli. Ainoastaan korkein määrä rakkautta
saattoi sen onneksi muuttaa. Jos rakkauden suhteen vähänkin tingittiin,
oli se -- naiselle ainakin -- ei ainoastaan kauhea, mutta kauhein kahle.
Eevi joutui tästä aivan ymmälle. Voi sitä Elsaa, minkälainen oli! Aina
järkevä, aina arvosteleva, valmis syitä ja perustuksia tutkimaan.
Eevin oli vaikea vapautua siitä pahantuntemuksesta, minkä Elsan kirje
oli hänelle tuottanut. Hän huomasi, että se vasten hänen tahtoansa oli
tehnyt syvän vaikutuksen häneen. Sen kysymykset ja arvelut olivat aivan
kuin syöpyneet hänen ajatuksiinsa.
Kaikeksi onneksi oli ilma näihin aikoihin kaunista, ja se auttoi Eeviä,
sillä ympäröivä luonto teki häneen aina vaikutuksen. Unhottaakseen
kaikki epäsointuisuudet otti Eevi eräänä päivänä käsityönsä ja läksi
lempipaikallensa yksinäisyyteen. Siellä aikoi hän rauhassa miettiä,
miten paraiten vastata Elsalle. Mutta kauan ei hän saanut yksin istua,
sillä Heikki oli hänet huomannut huoneensa ikkunasta.
»Mattiko vai Maija nyt puvun saa», kysäsi hän asettuen kivelle istumaan
Eevin viereen.
»Koeta arvata», Eevi piiloitteli työtään.
»Mistäpä minä. Näytä pois!»
»Katso», Eevi levitti hänen eteensä suuren silkkiompeluksella kirjaillun
pöytäliinan. »Tämä on kotiamme varten.»
»Toivon, että lasket leikkiä, Eevi. Ethän sinä toki totta tarkoittane?»
»Mitenkäs muutoin?»
»Jos sen vanhemmillesi valmistaisit, käsittäisin sinua, mutta meille --
kuinka sinä voit! Tiedäthän», lisäsi hän lempeämmin, »etten voi saarnata
toisin ja elää toisin. Kristuksen seuraajalta vaaditaan
itsensäkieltämistä.»
»Mutta Heikki, eihän se tähän kuulu. Eihän tämä pikku koristus kotiamme
komeaksi tee.»
»Eevi rakas, anna pikkusormesi ylellisyyden synnille, kyllä se pian vie
koko käden. Yks'kaks' tulee siten kodistamme hieno ja muodinmukainen.
_Minä_ en koskaan voi sitä sallia.»
»Voi sinua Heikki, miten olet ankara! Sinä et ensinkään näy tunteitani
käsittävän. Tiedäthän, miten syvästi olin Soinamoon kiintynyt ja
niinkuin ennen sitä, niin nyt omaa kotiani tahtoisin kaunistaa. Mutta
sinä näyt ilolla tekevän toiveeni tyhjäksi.»
»Eevi, kuinka sinä voit» -- hän katkaisi puheensa -- »en ilolla koskaan,
mutta velvollisuudesta.»
»Eivätkö siis minun toiveeni ja minun tahtoni merkitse mitään?»
»Ei silloin, kun omatuntoni toisin käskee.»
Eevi nousi, otti työnsä ja kiiruhti pois omaan huoneeseensa, jossa sulki
oven ja heittäytyi sohvalle itkemään. Tämä oli kauheaa, kerrassaan
kauheaa!
Itse asia jo Eeviä itketti, mutta vielä enemmän se kalvava epäilys, joka
taaskin mieleen hiipi. Olihan tämmöisiä kohtauksia jo ennenkin ollut
Heikin ja hänen välillään. Ja oli kuin kammottava aave niissä aina olisi
noussut häntä pelottamaan. Ehkä Heikki onkin vain tuo yksinkertainen,
ankara mies, joksi Eevi häntä alussa uskoi? Jos heidän rakkautensa onkin
erehdystä? Jos Elsa on oikeassa ja Eevi taas pettyy, pettyy kauheasti?
Semmoistahan elämä oli yhtenään. Jos joskus toteutui jokin harras toive,
aina siihen pettymyksiäkin yhtyi. Sellaistahan oli ollut koko tämä
kihlaus-aikakin. Se oli hetkittäin hurmaavaa onnea, toiste taas
epäsointuista ja ristiriitaa täynnä.
Mitä tulisikaan Heikin ja hänen onnestansa, jos tämmöistä jatkuisi?
Oli se Heikkikin niin itsepintainen ja taipumaton kuin teräksestä tehty.
Eeviä ihan harmitti. Saisi Heikkikin joskus taipua eikä aina sitä
häneltä vaatia.
Eevi itki, itki niin, että sydän oli haljeta.
Mutta sitte johtui mieleen että entä jos syy olikin hänessä itsessään?
Hän vavahti. Olihan Heikki niin hyvä ja hellä, hän oli ankara ainoastaan
omantunnon sitä vaatiessa.
Tuo omatunto, se se aina vastuksena oli!
Mutta samassa Eevi muisti, että sehän juuri olikin aluksi hänen
ihailuansa herättänyt, että Heikki niin järkähtämättä omaatuntoansa
totteli. Eevi oli silloin ajatellut, että semmoisen miehen rinnalla
hänkin vielä lujaksi muuttuu, oppii uhrautumaan, kieltäytymään ja elämän
kaidalla tiellä kulkemaan.
Mutta näinkö tuskallisten taistelujen kautta tuo oppiminen oli käyvä?
Saisiko hän silloin ensinkään onnestansa nauttia? Tai oliko hän sen
kenties jo kadottamaisillaan?
Häntä aivan värisytti. Hän tiesi, että monet olisivat Heikin rakkautta
pitäneet riittävänä korvauksena kaikista kieltäymyksistä. Eikö se
hänelle sitä ollut? Oliko todella hänen rakkautensa Heikkiin niin heikko
ja arvoton, ettei se koetusta kestänyt? Oi, ei, ei, se oli kyllä
voimakas, se pääsisi vähitellen voitolle, ja niin tulisi heistä vielä
täysin onnelliset.
Eevi kohotti päänsä ja kuivasi kyyneleensä. Hän oli vähitellen
tyyntynyt, vaan ei vielä tahtonut tavata ketään, siksi hiipi hän
huomaamatta läpi keittiön päästäksensä vähän kävelemään. Mutta portaissa
tapasi hän arvaamatta erään tuttavan, vanhan vaimon, yhden Heikin ja
hänen yhteisistä holhokeistaan, joka kävi hartaasti hänen polviaan
halailemaan.
»Voi kuitenkin, kun nyt teidät tapasin ja itse pääsin onnittelemaan!»
Vanhat, kurttuiset kädet sivelivät Eevin hameen poimuja. »Voi hyvänen
aika! Taivaan Isä teille onnea antakoon!» Vanhus hymyili ja niiaili
minkä ehti. »Ja mikäpä muu olisikaan kuin onni edessä meidän pastorilla,
semmoisen sydämenruusun kun on saanut -- ja entä teillä sitten, hyvä
neiti, semmoisen herranpalvelijan rinnalla!»
Sanatulvasta ei tahtonut tulla loppua. Vasta kun vanhus huomasi Eevin
levottomaksi, keskeytti hän syleilynsä ja päästi Eevin jatkamaan
matkaansa.
»Semmoisen herranpalvelijan rinnalla!» Sanat soivat yhä Eevin korvissa.
Niin, niinhän kaikki sanoivat, ja niin kai se olikin. Kyllä Heikki
tekisi Eevin onnelliseksi, täysin onnelliseksi. Kotinsa keskuksena,
ihailtuna, rakastettuna näkisi Eevi vielä kaikkien kulta-unelmiensa
kauniin toteutumisen. -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
-- -- -- -- --
-- -- -- Kun Eevi kävelyltään palasi, kiiruhti hän porstuan kautta
Heikin huoneeseen. Heikki istui kirjoittamassa eikä nostanut
päätäänkään. Eevi läheni ja laski kätensä hänen olallensa.
»Anna anteeksi, Heikki rakas!»
»Sydämestäni.» Hänen katseensa oli lämmin ja kirkas.
»Heikki, sinun täytyy auttaa minua!» Eevi painoi päänsä hänen olallensa.
»Sitä tahdonkin, mutta Eevi, minä olen kovakourainen, minä en kärsi
tinkimistä, en arkailemista. Joka on kätensä auraan laskenut, ei saa
taakseen katsoa.»
»Mutta Heikki, minä olen niin heikko, minua on toisin kasvatettu, muista
sitä. Oi miten onneton minä äsken olin! Ajattelin ettei Jumalakaan
minusta huoli, kun et sinäkään enää jaksa rakastaa.» Eevin pää painui
alas, ja hänen kyyneleensä rupesivat vuotamaan.
Heikki veti Eevin polvellensa. »Älä sano niin, ethän? Jumala huolii
kaikista, ja mitä minuun tulee, niin kyllä minä jaksan rakastaa, kun
kerran saan sitä tehdä. -- Etkö vielä minua sen paremmin tunne? Minun
rakkauteni on kovaa, ankaraa, ehken vaativata, mutta se kestää, Eevi,
kestää!»
Hän kietoi kätensä lujemmin Eevin vyötäisille ja veti hänet hellästi
puoleensa. Näin istuivat he hetken. Sitten Heikki nousi, suuteli vielä
kerran Eevin puhtoista otsaa, suuteli kuin isä lastaan, loi sitten
sydämellisen, rohkaisevan katseen Eeviin ja istuutui kirjoittamaan.
* * * * *
Eeviä puettiin morsiameksi. Hän koetti olla tyyni, mutta hänen
liikkeensä osoittivat levottomuutta. Hän oli koko aamupäivän ollut yksin
sulkeutuneena huoneeseensa. Puuhaa ja kiirettä oli ollut ylt'ympärillä,
jok'ainoalla, joka vain kynnelle kykeni. Mutta Eevi oli ollut yksin ja
rauhassa. Hän oli miettinyt menneisyyttä ja ajatellut aikaa, joka oli
tulossa. Milloin oli ääretön ilo hänet vallannut, milloin jäytävä,
melkein tukehduttava tuska. Vihdoin viimein olivat he tulleet häntä
pukemaan, ja nyt oli kaikki valmista. Ainoastaan morsiushuntu ja seppele
puuttuivat vielä.
Silloin avautui ovi hiljaa, ja vieras astui kynnykselle. »Elsa!» Eevi
kavahti pystyyn ja heittäytyi nyyhkien ystävänsä kaulaan.
»Älä itke», varoitteli äiti, »silmäsi tulevat punaisiksi.»
»Elsa, rakas Elsa!» Eevi hymyili läpi kyynelten. »Tule viereeni tänne!»
Hän veti Elsan sohvalle, jossa itse istui, ja siihen he jäivät hetkeksi
kahden käsikädessä istumaan kuten niin usein ennen.
»Nyt meidän täytyy pukea Eevi valmiiksi», tuli äiti muistuttamaan, ja
Elsa se sitten hunnun ja seppeleen Eevin päähän kiinnitti. Sitte
poistuivat kaikki jättäen Eevin yksin sulhastansa odottamaan. Eevin
kiihkeät pyynnöt olivat nimittäin saaneet vanhemmat suostumaan tähän
yhtymiseen, vaikka se olikin aivan vastoin yleistä tapaa.
Ovi avautui, ja Heikki pysähtyi kynnykselle. Siinä seisoi Eevi, hänen
rakkaimpansa, puhtoisena puvussaan, ja kirkkaus kasvoillaan.
»Armaimpani, suokoon Jumala, että voisin tehdä sinut onnelliseksi.
Tunnen suuren kykenemättömyyteni.»
»Heikki, tulemmehan onnellisiksi, sano, tulemmehan!» Eevi nojautui
vavisten sulhaseensa. »Voitko sinä todella minua rakastaa?»
»Olen valmis sitä Jumalan ja ihmisten edessä vannomaan.»
»Autathan minua sitten?»
»Jumala meitä molempia auttakoon.» Heikki oli aivan kalpea. Hetkeksi
painoi hän Eeviä kiihkeästi rintaansa vasten, sitten hän poistui.