»Eikö se ainakin ole hyvin tavallista.»
»Luuletteko todella? Ajatelkaapa talviamme, miten ne reipastuttavat. Ne
vaativat työhön ja toimintaan. Ja entä syksymme sitten, miten ovatkaan
täynnä syvällistä tunnetta, joka antaa ajattelemisen ja mietiskelyn
aihetta.
»Mutta keväämme ja valoisat kesä-yömme, ne ainakin ovat omiansa
kehittämään haaveilijoita. Eikö totta?»
»No, olkoon menneeksi, sen voin myöntää.» Aune nauroi iloisesti.
Samassa pysähtyi hevonen vanhan totutun tavan mukaan. Kaarlo heitti
ohjakset Aunelle ja meni porttia avaamaan. »Tässä alkaa Tähtiniemen tie.
Tämä kannas on ainoa, joka nientämme yhdistää mannermaahan. Eikö se ole
kaunis, tämä siimekäs koivukujamme?»
»Hyvin kaunis», myönsi Erkki, joka juuri itsekseen ihaili koivujen
tavattoman kauniita muotoja.
»Koivumme ovat saaneet kehittyä vapaudessaan ja avaralla alalla»,
huomautti Kaarlo.
»Näette siis niissä tuloksen hyvän hoidon ja vapaan kehityksen
yhteisvaikutuksesta», lisäsi Aune.
»Kaunis tulos todella. Onko teillä täällä enemmänkin saman vaikutuksen
tuloksia?»
»Päättäkää itse. Nyt olemme perillä.» Ja samassa hyppäsi Aune ketterästi
rattailta maahan.
Tähtiniemi olisi vähällä ansainnut saaren nimen. Kapeaa kannasta
lukuunottamatta ympäröi vesi sitä joka taholta. Asuinrakennuksesta
vasemmalla oli talouspuutarha marjapensainensa ja ruokakasveineen,
oikealla oli hauska, pieni koivikkometsä. Näiden molempien välillä,
vastapäätä pihamaata, rakennuksen vastakkaisella puolella oli
kasvitarha. Ylt'ympäri, minnepäin kääntyikin, kuului laineiden loiske,
kun ne milloin hyrskyävinä lakkapäinä, milloin hiljaisina ja leikkisästi
rantakiviä huuhtelivat.
Itse rakennus oli vanha, yksikerroksinen puutalo. Mutta huoneet olivat
korkeat ja valoisat. Henkevyyttä ja kodikkuutta oli Tähtiniemellä joka
sopessa. Omituinen levollinen onnentunne valtasikin Erkin kohta ensi
hetkenä. Hän ei pyrkinyt tätä tunnetta itselleen selvittämään. Hän vain
nautti täysin määrin.
Varhain seuraavana aamuna, Kaarlon vielä nukkuessa, lähti Erkki ulos
puutarhaan kävelemään. Silloin kuuli hän sisältä laulua. Hän läheni ovea
ja astui saliin. Aune istui soittokoneen ääressä.
»Jatkakaa, neiti Saario», pyysi Erkki, kun huomasi Aunen aikovan
lopettaa. Ja Aune jatkoi:
»Käy, sydän kärsivä, sovinnon
Ja soinnun kevät tääll' antaa!»
Tuossa se siis oli tuo tuttu ääni!
Erkki oli jo kysyä, missä Aune edellisenä iltana oli ollut ja minne
menossa, mutta malttoi hän mielensä. Mitä hän sillä tiedolla teki, ja
miksi ilmaista, että laulu häneen oli tehnyt unohtumattoman vaikutuksen?
Sehän oli hänen yksityinen asiansa, jota hän ei tahtonut toisille uskoa.
Ihmeellistä muuten miten sydämeenkäyvä tuo laulu oli. Taaskin valtasi se
Erkin kokonaan. Siinä oli iloista luottamusta, mutta samalla
surumielisyyttä äärettömän paljon.
Ne synkät ajatukset, joita Erkki matkalla oli luotaan karkoittanut,
valtasivat hänet äkkiä väkirynnäköllä. Hän ei voinut niitä vastustaa.
»Neiti Saario», sanoi hän hiljaa, kun Aune oli lopettanut, »se oli
kaunista mutta totta tuo, jota lauloitte.»
»Niin, eikö ole? Siinä on iloa ja surua niinkuin elämässäkin, on
sopusointua ennen kaikkea.»
»Vai on elämä teistä sopusointuista?» Erkki hymähti katkerasti.
»Ei vielä, mutta sopusointu on sen päämääränä. Se on kaunis kangastava
tulevaisuustoivomme, joka nyt jo lieventää elämän epäsoinnut.»
»Ja siinä toivossa te voitte leikkiä laskea ja hymyillä koko ikänne,
niinkö?»
»Ei aivan niinkään. Voin minä joskus olla vakavakin.» Hän hymyili
taaskin.
»Siltäpä näyttää!»
»Maisteri Selmer», Aune katsoi häntä vakavana silmiin, »te olette
ivallinen, mutta tällä kertaa syyttä. Luulen ymmärtäväni jotain elämän
vakavuudesta, mutta juuri siksi ovat minusta mielensopusointu ja ilo
niin suuriarvoiset. Elämässä on paljo suruja, on suuria ja
sydäntäsärkeviä, siksi _täytyy_ meidän olla iloiset.»
»Se on logiikkaa se! Sydämettömyyttä on se ennemmin.»
»Ei», sanoi Aune vakavasti, »se riippuu siitä millaista ilomme on.
Löytyy tosin itsekästä, ajattelematonta ja muita unohtavaa iloa, mutta
löytyy toisenkinlaista. Oli kerran pieni tyttö, joka tahtoi kerätä
päivänsäteitä pussiin lähettääkseen niille, jotka eivät saaneet nähdä
aurinkoa koko talvena. Ei hän tainnut niitä paljoakaan säkkiinsä saada,
mutta hyödytöntä ei hänen työnsä silti ollut, sillä hän muuttui itse
päivänsäteeksi koko ympäristöllensä. Niin mekin voimme muuttua, jos
oikealla tavalla otamme iloista vaaria.» Aunen silmät säteilivät, kun
hän loi ne Erkkiin. »Ettekö luule, että voimme, jos meillä vaan on uskoa
ja luottamusta Jumalaan?»
»Siinäpä se tuli. Minä arvasin, että teillä oli tuo perustus.»
»Eikö teillä sitten ole», aikoi Aune kysyä, mutta ujous esti häntä.
Hetkisen kuluttua rohkaisi hän kuitenkin mieltään ja kysyi luottavasti:
»Ajatteletteko te sitten toisin?»
»Oikeastaan en. En tosin voi sanoa, että olen säilyttänyt lapsuuteni
uskon, sitä lie harva tehnyt. Olen minäkin epäillyt ja taistellut, mutta
olen kodissani nähnyt siksi paljon todellista kristillisyyttä, etteivät
epäilykset ole minussa pysyvää sijaa saaneet.»
»Oi, silloin te kyllä tulette onnelliseksi!» Se totinen ilme, joka
hetkisen oli kuvastunut Aunen kasvoilla, katosi ja silmät saivat taas
säteilemään.
Läheisestä huoneesta kuului askelia, eikä Erkki tahtonut puhelua jatkaa.
Katsoen Aunea silmiin syvälle kuin sielun pohjaan, lisäsi hän vain
hiljaa: »Neiti Saario, te muistutatte äitiäni, ja se on korkein kiitos,
jonka voin antaa.»