Erkki asteli levottomana ja otsa rypyssä edestakaisin kotinsa
puutarhassa. Hän oli nyt kookas ja kaunis nuori mies, mutta rintakehä
oli sisään painunut, ja hartiat olivat kumarassa kuten kirjatoukan
ainakin.
»Mitä poikani miettii», kuului samassa tohtorinnan iloinen ääni.
»Parhaaseen aikaan tulitkin, äiti. Auta minua nyt niinkuin usein ennen!»
Hän tarttui äidin käteen ja he asettuivat turvepenkille kukkivien
pihlajien juurelle.
»Kesämatkasiko taas on mielessäsi?»
Erkki nyykäytti päätään.
»Miksi tuottaa se sinulle niin paljon tuumailemista? Onhan asia aivan
yksinkertainen.»
»Eipä niinkään! Ei haluta lähteä maata kiertämään ja laiskanpäiviä
pitämään tietämättä ensinkään mihin pyrkii, vaikka jo on tämän ikäinen.»
»No, mutta Erkki, älä nyt ole lapsellinen.» Tohtorinna hymyili. »Olet
valmiiksi vihitty maisteri, ja siinä on ensi askel. Tähän asti olet
pannut koko nuoruutesi opintoihin. Nyt tarvitset lepoa ja virkistystä.
Lähde Suomea kiertämään. Opi tuntemaan maatasi ja kansaasi, luontoa ja
ihmiselämää. Voimia ja kokemuksia koottuasi voit paremmin päättää mille
alalle antautuisit.»
Erkki oli hetkisen ääneti. Alakuloisuus, melkeinpä raskasmielisyys
kuvastui hänen kauniilla kasvoillansa, kun hän vihdoin jatkoi: »Äiti,
sinä tunnet minut ja tiedät kaikki, sinä tiedät, että minä oikeastaan
pelkään lähteä ulos elämään.»
Tohtorinna katsoi kysyvästi poikaansa.
»Niin, minä pelkään», jatkoi Erkki, »sillä elämänihanne on edessäni
suurena ja pyhänä, mutta todellisuus on sen kanssa mitä kauheimmassa
ristiriidassa. Ei ole sopusointua olevaisuuden ja ihanteen välillä, ei
kerrassaan missään. Räikein ristiriita kohtaa kaikkialla. Olen etsinyt
parempaa niiden joukosta, jotka mennyttä aikaa ylistävät -- samoin
nykyaikaa ihailevien joukosta, yhtä turhaa kaikki. Ihmiset tunkeutuvat
kilvan esiin omaa onnea tavoitellen. Ei siinä katsota, poljetaanko
lähimmäisen onnea jalkoihin, ei oikeutta, ei ihannetta. Ja tämä
ihmiskunta, sekö on Jumalan kuvaksi luotu? Oman itsekkäisyytensä orja se
on, ei muuta.» Hänen äänensä värähteli katkerana.
»Mutta, Erkki, sinä et aina ole ajatellut näin. Muistatko miten
elämänhaluinen ja innostunut olit viime aikoina koulussa? Ujo ja arka
olit kun ensin tulit toverien joukkoon, ja kauan pysyit erilläsi heistä,
mutta sitte aloit ymmärtää heitä. Nuoruuden ilo oli elpyä rinnassasi ja
--»
»Niin, äiti, se _oli_ elpyä, mutta sitä katkerampaa oli pettymys.
Toverini ja minä, meidän piti lähteä ulos elämään Suomen ja suurten
aatteiden palvelukseen. Meidän piti yhtenä miehenä, käsikädessä astua
totuuden puolesta taistelemaan. Mutta miten kävi? Me astuimme eri teitä
kukin oman onnensa hyväksi pyrkimään ja ponnistelemaan. Mikä suurta,
mikä totta ja jaloa, sitä piti harrastaa, sen puolesta innostua ja sen
hyväksi jotain tehdäkin -- lähinnä omaa etua -- Ja entä se elämänihanne,
miten kävi sen? Se oli nähtävästi liian korkealle asetettu. Se oli
saatava lähemmä, jotta sen vaivatta saavuttaisi, tahi pahimmassa
tapauksessa oli se -- unohdettava. Semmoista on elämä, äiti.»
Hän vaikeni. »Äiti», lisäsi hän sitten vitkalleen, »minä pelkään lähteä
uusia kokemuksia ja uusia pettymyksiä kohden.»
Tohtorinna oli hetken ääneti, kuin miettien mitä vastaisi. Sitten sanoi
hän hiljaa ja lempeästi: »En luule että sinä tahdot olla ihanteillesi
uskoton, olivatpa toiset mitä tahansa. Tahdot pikemmin auttaa muitakin
uskollisuuteen. Eikö niin? Mutta luuletko sillä parantavasi elämää, että
ristissäkäsin jäät suremaan sen pahuutta? Paras olisi silloin sulkeutua
luostarikammioihin, vai mitä?»
Erkki pudisti päätään, ja tohtorinna jatkoi: »Jos todella tahdot
lähimmäistäsi auttaa, täytyy sinun tuntea ja ymmärtää heitä. Siis
reippautta, Erkki! Reppu selkään, ja lähde kiireesti matkalle!»
»Oh, sinua äiti, millainen olet!»
»Niin, niin! Mutta», jatkoi tohtorinna vakavammin, »kaksi neuvoa annan
sinulle eväiksi: muista, miten suuri on pahuuden valta ja miten heikko
ihminen itsessään. Silloin et tuomitse. Silloin rakastat ja säälit.
Mutta muista myöskin, että Jumalan voima ja rakkaus ovat pimeyden
valtoja voimallisemmat. Ne estävät meitä epätoivoon joutumasta.»
Tohtorinna oli noussut seisomaan ja laski nyt kätensä Erkin olalle.
»Lopuksi», lisäsi hän leikillisesti, »toivon sinulle parempaa seuraa
kuin vanha äitisi. Toivon, että näkisit nuorten reippain ja puhtain
mielin käyvän elämää kohden. Nyt matkalle, mars!»
»Täytynee sinua totella vielä näin vanhoilla päivilläänkin», sanoi Erkki
hymyillen ja kääntyi äitinsä rinnalla astumaan kartanolle päin.
Saamaansa neuvoa noudattaen oli Erkki matkalle lähtenyt. Milloin oli hän
kulkenut soutajana suurissa kirkkoveneissä, milloin astellut yksin
tuntemattomia teitä tahi päässyt rattaille jonkun ystävällisen ukon
rinnalle. Hän oli päivettynyt ja reipastunut. Hänen synkkämieliset
ajatuksensa olivat kuin tuulen hajoittamat. Hän oli päättänyt unohtaa
kaikki elämän ongelmat ja vain olla ja elellä.
Kun hänellä ei ollut mitään erityistä päämäärää, järjesti hän matkansa
miten kulloinkin halutti. Missä mieli teki viipyä, siellä hän viipyi.
Yönsä vietti hän usein jossakin heinäladossa tai aitan parvekkeella,
jossa nuoret, vastatehdyt koivuvastat katon rajassa levittivät metsän
tuoksua, ja jonka suurista seinänraoista päivän ensi säteet pääsivät
häntä herättämään. Taloissa, joissa hän mieltyi olemaan, pyrki hän
talonväen mukana pelloille ja niityille, siellä ottaen osaa heidän
työhönsä ja tutustuen heidän tapoihinsa. Täten kulki hän paikasta
toiseen. Hän oppi tuntemaan hitaat, hyväsydämiset hämäläiset,
sukkelasuiset savolaiset ja kansan Pohjan perillä, tuon suoraluontoisen,
luotettavan ja jäykän. Hän näki eri vivahduksia heidän luonteistansa,
mutta kaikkialla saman perussäveleen: sitkeyden, jolla ei vertaistansa,
joka voi taipua, mutta ei taittua, mukautua, mutta ei koskaan muuksi
muuttua. Iloiten ja toivoen sanoi hän kerta toisensa jälkeen itselleen,
että jos Suomen kansa saisi kasvaa sivistyksessä, -- ei ainoastaan
ulkonaisessa, -- vaan sydämen sisäisessä sivistyksessä, jos se
uskonnollisuus, joka nyt monella oli ainoastaan isäin perintönä,
muuttuisi jokaisen itsekohtaiseksi vakaumukseksi ja hänen elämänsä
ojennusnuoraksi, ei voisi mikään tätä kansaa kukistaa. Se olisi
voittamaton niinkuin muinoin sankari Saarijärven salomailla.
Erkki oli nyt paluumatkalla ja oli joutunut pohjois-Savoon, lähelle I:n
kaupunkia. Hänellä oli täällä kandidaattitoveri, joka usein oli häntä
luokseen pyytänyt, ja hän alkoi miettiä, mennäkö ehken tervehtimään.
Häntä ei kuitenkaan haluttanut lähteä juuri nyt, kun oli ilta, vieläpä
erittäin kaunis kesäinen ilta.
Hän heittäytyi pitkäkseen päivänpaisteiselle mäenrinteelle, tuoksuvan
kanervikon keskelle ja valitsi vihertävän mättään itselleen
päänaluseksi.
Elokuun ilta oli mitä ihanin. Sinertävänä kaartui taivaankansi.
Mäntymetsä tuoksui ja tarinoi. Etäisyydestä kuului lehmänkellojen kalke,
johon sekottui paimentyttöjen iloinen hoilotus, kun he ajoivat karjaa
kotiin.
Kesä-illan tenhoava tunnelma valtasi Erkin kokonaan. Hän unohti kaiken
muun, kuunnellen ainoastaan luonnon suurta, sävelrikasta laulua.
Hän oli maannut tässä jo kauan, kun äkkiä säpsähti kuullessaan
läheisyydestä iloisia ihmisääniä, jotka kuin väkipakolla palauttivat
hänet todellisuuteen.
Erkkiä harmitti. Hän ei huolinut nousta, ajatteli vain, että ehk'eivät
tulijat häntä huomaa. Menkööt ohi. Ja he menivätkin, mutta hyvin
hitaasti. Kaiketi poimivat he marjoja mennessään, ajatteli Erkki, mutta
ei uskaltanut päätään nostaa katsoakseen.
Hän luuli heidän jo edemmäksikin ehtineen, kun äkkiä kirkas, soinnukas
sävel kajahti ilmoille: »Ken sävel kiitävä, kirkas sa, Mi täytät lehdot
ja rannat?» Kahteen kertaan toisti laulaja:
»Käy, sydän kärsivä, sovinnon
Ja soinnun kevät tääll' antaa!
Oi, Luojan laupeus on loputon
Ja rakkaus vailla on rantaa!
Kuin taivas sees, meret siniset!
Kuin meidät, kalpeat kukkaset,
Maa kaunis, vehreä kantaa!
Maa laaja vehryt ja vapaa on,
Vaikk' kyllä pakkoa kohtaa,
Ja köyhä Suomemme, kullaton,
Se suurna, sulona hohtaa;
Tääll' laulu ilosta säihkyy niin,
Vaan haikeutt' utuista unelmiin
Myös kevään kerkeys johtaa.»
Sanat tulla värähtivät sydämen syvimmästä.
Erkki oli kuin lumottu. Laulu oli sopivin selitys kauneudelle, jota hän
juuri oli ihaillut. Semmoistahan oli Suomen laulu ja Suomen luonto,
semmoista ilo täällä elämän kevätpäivinäkin. Surunsekaisuutta oli siinä
paljon, tuota »haikeutta utuista», jota unelmiin aina »kevään kerkeys
johtaa.» --
Entä tuo soinnukas, viehättävä ääni, miten erinomaisesti ja sydämeen
käyvästi se oli tunnelman tulkinnut! Erkki ei voinut sitä mielestään
haihduttaa. --
Alkoi vähitellen hämärtää, ja Erkin täytyi vihdoin etsiä itselleen
yösijaa lähimmästä talosta, mutta koko illan, vieläpä unessakin kaikui
hänen korvissaan: »Käy, sydän kärsivä, sovinnon ja soinnun kevät tääll'
antaa!»
Seuraavana aamuna hyvissä ajoin laittautui Erkki astumaan kaupunkia
kohden. Hänessä oli yht'äkkiä herännyt halu päästä tutustumaan tuohon
pikku kaupunkiin ja sen asukkaisiin.
Eilisillan kohtausta mietiskellen asteli hän I:n katuja etsien
toverinsa, maisteri Saarion asuntoa. Tuossa se varmaan olikin,
vanhanaikuinen talo taitettuine kattoineen ja suuri puutarha edustalla.
Hän astui pihaan. Talo näytti tyhjältä, ja hän aikoi jo pettyneenä
kääntyä pois, kun porttikäytävässä huomasi tulijoita.
»Erkki! Mutta sepä jotain!» Ääni oli maisteri Saarion.
»Kas vaan, no päivää, Kaarlo!»
»Päivää, päivää ja tervetuloa! Saanko esittää: sisareni, maisteri
Selmer. -- Sinä tulet tietysti kanssamme Tähtiniemelle. Me asumme
maalla, vaikka tämä on kaupunkitalomme ja lasten koulukortteeri.»
Erkki vähän esteli, mutta Kaarlo ei ottanut sitä kuullakseenkaan,
joudutti vain matkalle, otti hevosen pihamaalta, pisti sen valjaisiin,
ja niin sitä lähdettiin.
Erkki oli kuullessaan ensi sanoja Aunen huulilta säpsähtänyt. Ääni
tuntui omituisen tutulta. Eivät he kuitenkaan koskaan ennen olleet
tavanneet. Vaan olisikohan Erkki sittenkin jossain kuullut --?
»Kas tuolla näkyy jo Tähtiniemi.» Kaarlo osotti piiskan varrella
metsästä pilkistävää talon nurkkaa.
»Honkain keskellä mökkini seisoo, saatatte sanoa», huomautti Erkki
Auneen kääntyen.
»Niin», vastasi hän »ja lisään vielä: 'omanpa henkeni kieltä ne puhuu,
honkien humina ja luonto muu.' Luonto täällä on todella miltei läheisin
ystäväni. Voittehan arvata, miten tutuksi kaikki tulee, kun lähes
kaksikymmentä vuotta on asunut samassa paikassa, kesät, talvet, vuodet
umpeen, seuraten luonnon kehitystä.»
»Oletteko haaveilija?»