V.

Ruustinna Björk viihtyi kuin kala vedessä päästyään vilkasliikkeiseen

pappilaan länsi-Suomen rannikolla. Ensi aikoina muuton jälkeen oli hän

menossa aamusta iltaan asti. Palvelijoita piti opastaa, huoneita

järjestää, puutarha panna kuntoon. Ja kaikki oli tehtävä tavalla, joka

pitäjäläisiä hämmästyttäisi ja heille osottaisi uuden ruustinnan

tavatonta työkykyä ja kelpoisuutta.

Kun koti-askareista vähän selvittiin, alkoivat kyläilyt, ja niitä

seurasi vieras tulva, joka ei ottanut loppuakseen koko kesänä, sillä

kaikki kiiruhtivat vastaamaan uuden rovastinsa vierailuja.

Nöyränä ja kuuliaisena noudatti rovasti itse vaimonsa määräyksiä

miettien mielessään mitä miettikään näistä muuttuneista olosuhteista.

Mutta Eevi ei isänsä tavoin hiljaisena mukautunut oloihin. Hän ikävöi

Soinamoa yöt päivät ja tälle ikävälleen antautui hän hillitsemättömästi.

Kotitöinään ei hänestä ollut apua minkäänmoista ja vieraistakaan hän ei

välittänyt, sillä hän ei seurapiiristä löytänyt semmoisia, jotka

olisivat häntä huvittaneet. Ruustinna oli onneton, suri ja nuhteli,

nuhteli ja suri, eikä tiennyt kumpiko oli suurempi, suru vai suuttumus.

»Anna hänen olla», pyyteli rovasti, »hän on lapsi vielä. Kyllä

ymmärrystä karttuu, kun karttuu vuosia.»

»Taitaa jäädä tulematta, kun ei sitä jo ole kuulunut. Mistä lie

saanutkaan semmoisen luonnon. Toisenmoinen minä olin.»

Rovasti huokasi eikä virkkanut mitään, mutta kyynel kieri hänelle

silmään. Hän muisti virran välkettä ja kosken lumivalkeita vaahtoja

tuolla entisessä kauniissa kodissa Karjalassa, hän kuuli lintujen

aamulaulua ja näki Soinamon korkeat koivut, kuinka ne kullankarvaisina

kimaltelivat nousevan auringon valossa. --

Hän ymmärsi tytärtään niin hyvin.

Mutta sillävälin istui Eevi yksin puutarhassa. Hän oli tapansa mukaan

paennut tänne saadakseen täällä rauhassa ikäväänsä itkeä. Sitä olikin

hän tehnyt koko sydämestänsä, kunnes viimein äkkiä keskeytti itkunsa ja

jäi kuuntelemaan. Ääniä kuului aivan läheisyydestä.

»Katso, tuossa istuu se meidän rovastin tytär! Ainoa kuuluu olevan.»

»Vai ainoa! Mutta kaunispa on kuin herranenkeli, ja semmoiset sillä on

silmätkin!»

Vaimot, jotka olivat pysähtyneet puutarhan aitaukselle, jatkoivat

matkaansa. Mutta Eevi oli kuin unesta herännyt. »Kaunis kuin

herranenkeli -- -- ja semmoiset silmätkin!»

Olivatko ne siis todella niin kauniit? Niinhän ihmiset ennenkin olivat

sanoneet. Mutta nyt ne olivat itkeytyneet, ja se aina rumensi.

Eevi pyyhki silmiään. Noin! Ehken ne nyt olivat vähän paremman näköiset,

vaikka tuntuivatkin paksuilta ja kankeilta?

Tyhmää oikeastaan oli itkeä ne näin punaisiksi ja rumiksi. Mitähän, jos

hän sen sijaan kirkkaina loisi ne kaikkiin, jotta ne kertoisivat mikä

lämmin sydän hänen povessaan sykki, miten täynnä tunteita ja toiveita

hänen mielensä oli? Silloin voisi hän myöskin saavuttaa ystävyyttä ja

rakkautta ja sitä juuri hän kaipasi.

Mutta mitä siitä kaikesta sittekään, nyt kun hän oli kaukana Soinamosta,

kaukana ystävistä, tovereista, ja -- ja -- Erkistä.

Taas tuli itku. -- -- Kyllähän täälläkin päin saattoi löytyä sellaisia,

jotka häntä käsittäisivät, mutta uudet ystävät eivät olleet vanhojen

veroisia, eikä Eevi voinut unhoittaa, ei vaikka --

Kun silmiä taas rupesi kirvelemään, täytyi Eevin vihdoinkin lakata

itkemästä. Silloin johtui uudelleen mieleen että sittenkin oli hauskaa

kun nuo silmät olivat niin kauniit! Jos ei nyt muuta iloa ollutkaan,

taisi kuitenkin vähän miellyttää.

Jo samana iltana laski Eevi vähän leikkiä isänsä kanssa ja kun kuuli,

että isän huoneessa oli vieraita, meni hän sisälle teetä tarjoamaan,

uusi, sievä esiliina edessään.

Huomispäivänä tosin ikävä ja itkut uudistuivat, mutta nuo hänen

itserakkauttaan hivelevät sanat olivat kuitenkin osaksi ainakin

palauttaneet hänet nykyisyyteen ja sen oloihin.

Loppukesällä saapui pastori Salo rovastilaan, tulollaan herättäen suurta

uteliaisuutta sekä pappilassa että pitäjällä. Hän oli todella omituinen

mies, tuo uusi apulainen. Tavallaan hän herätti hyvin vähän huomiota,

tavallaan paljonkin. Hän oli kasvultaan keskikokoinen, hoikka ja vähän

kumaraselkäinen. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja teräväpiirteiset,

silmät suuret, surumieliset, ja suun ympärillä oli kärsivä ilme. Kun hän

istui ajatuksiinsa vaipuneena, näytti hän surumieliseltä ja

sairaloiselta, ja jos hän ovissa tai huoneissa kulki toisten ohi,

väistyi hän arkana syrjään aivan kuin olisi hän tahtonut kutistua

olemattomaksi, jott'ei suinkaan joutuisi kenenkään tielle. Jos joku

vieras häntä puhutteli, vastasi hän hiljaa, melkein ujostellen, mutta

jos seurustelu kävi tuttavallisemmaksi, saattoi hän pian leikiksi

pistää. Silloin veitikkamaisuus välähti hänen surumielisissä silmissään,

ja kasvoihin ilmeni lapsellinen ilo.

Ruustinna oli hänestä antanut arvostelunsa »vähäpätöinen», ja Eevi oli

huulet nyrpällään selittänyt isälleen, että uusi apulainen ei ollutkaan

ensinkään »intressantti».

»Mistäpä häneen hienous olisi tullutkaan», arveli ruustinna,

»sydänmaalta on hän kotoisin ja kirjainsa ääressä kasvanut.»

»Mutta hyvä ja palvelevainen hän on», huomautti rovasti. »Ja sen minä

sanon teille, että on hänessä muutakin kuin arkuutta ja myöntyväisyyttä.

Salon lapsessa on tarmoa, siitä olen jo oireita nähnyt.»

Rovasti oli oikeassa. Se ilmeni kohta Heikin ensi saarnasta. Ujous oli

silloin hänestä kadonnut, hellyys ja hiljaisuus oli kaukana. Hänen

puheessaan oli pontta ja voimaa. Se tunki kuin hyvin tähdätty ase

kuulijain sydämiin ja kävi terävänä miekkana läpi luiden ja ytimien.

Ihmetellen kuunteli seurakunta nuorta pappiansa. Hän oli heille kuin

huutavan ääni korvessa, parannussaarnaaja, joka nuhdesanojansa kaiutti

kaikille, niin ylhäisille kuin alhaisille.

»Enkö ollut oikeassa», sanoi rovasti kotimatkalla. Ruustinna myönsi,

mutta ei halunnut jatkaa puhetta sen pitemmälle. Tämän päivän saarna oli

ollut niin »ottavaa», Ei tehnyt ensinkään mieli keskustella.

Eevi puolestaan tuskin kuulikaan isänsä huomautusta. Hän oli kokonaan

unohtanut kaiken häntä ympäröivän. Hän muisti vain rippikoulu-aikaansa,

Hanna-tädin neuvoja ja monta entistä, nyt jo unohtunutta ajatusta.

Taas, oli edessä tuo sama: Jumalan tahdon totteleminen, uhrautuminen ja

kieltäymys toisella puolen, toisella oikeus unelmoida ja nauttia

elämästä. Peloittavan ankara oli tuo valitsemisen välttämättömyys. »Ei

kenkään voi palvella kahta Herraa.» Jyrkkänä ja peruuttamattomana

esiintyi siinä totuus.

Eevi oli kyllä tätä ennenkin ajatellut, oli arkaillen koettanut

valitsemista välttää, mutta mikä oli siitä seurauksena ollut? Oliko hän

ollut tyydytetty ja onnellinen?

Hän vavahti.

Entä jos onni olikin tuolla toisella puolen, tuolla kaidalla

ohdakepolulla, jota hän oli pelännyt? --

Polttavina kipinöinä olivat sanat Heikki Salon ensi saarnasta

singahtaneet monen sydämeen. Ne olivat herättäneet huomiota ja

levottomuutta, joka yhä suureni, kun nuhdesaarna sunnuntai toisensa

perään uudistui. Huomiota oli nuori saarnamies kaikkialla herättänyt,

mutta itse ei hän sitä huomannut. Uutterana ja hiljaisena jatkoi hän

työtään. Milloin hänellä vapaahetkiä oli, käytti hän ne tutustuakseen

seurakuntalaisiinsa. Hän tahtoi tuntea niitä, joiden hyväksi teki työtä,

kansaa etenkin. Siksi kävi hän kaikki talot ja torpat ja oli niissä kuin

kotonansa. Mutta jos hänen joskus oli rovastin perheen kanssa lähdettävä

pitäjän säätyläisten luo, oli hän ujo ja hiljainen. Arkana kuin metsän

lintu liikkui hän korkeitten kartanoissa. Ainoastaan harvoin hän siellä

lapsellista leikkiään laski, ja voima, mikä hänessä saarnastuolissa

ilmeni, oli kuin kadonnut. Mutta olipa hän seurassa missä tahansa, jos

tuli puheeksi vakaumus ja periaatteet, silloin katosi hänestä kaikki

arkuus, omituinen valo välähti katseesta, ja suoraan, haikailematta,

jopa jyrkästi lausui hän ajatuksensa, pontevasti painaen luiset kätensä

polvelleen kuin sanojensa vahvistukseksi.

Kotona rovastilassa oli hän tavallisesti harvapuheinen ja ujo. Hän tunsi

vaistomaisesti, ettei hän ympäristöönsä sopinut. Rovastille ja

ruustinnalle hän osoitti palvelevaista kunnioitusta, Eeviä hän karttoi.

Tuo turhamainen muotinukke nauroi tietysti yksinkertaiselle

pappismiehelle. Parasta oli pysyä loitolla.

Mutta eräänä päivänä yhtyi hän tahtomattaan Eeviin. Eevi oli ollut

kävelemässä ja oli kotimatkalla, kun tien risteyksessä tapasi pastorin.

»Meillä taitaa olla sama matka?»

»Niinpä taitaa olla, pappilaan minäkin menen. Kävin postissa.»

Pastori oli juuri saanut kirjeen vanhemmiltaan, ja mieli oli lämminnyt

heidän rakkaudestaan. Eevi alkoi kysellä heistä ja pastori kertoi:

»Te tiedätte, neiti Björk, että olen kansanlapsi. Köyhän matalassa

majassa olen kasvanut. Eivät vanhempani ole hienoa väkeä, mutta

rakkautta on heidän rinnassaan yhtä paljon kuin ylhäistenkin vanhempien

povessa.» --

Eevin lämmin, osaaottavainen katse kehoitti pastoria jatkamaan, ja niin

kertoi hän vanhemmistaan ja lapsuutensa ajasta, innostui puhuessaan

huomaamattaan ja kertoi vapaasti kuin itsekseen, reippaasti ja

luonnonomaisesti, kertoi, miten hän pienenä isän kanssa oli peltoja

raivannut -- isä väänsi kantoja, hän poimi pois kiviä -- miten hän

Mielikkiä ja Punikkia paimentaessaan oli heille latinaa lukenut ja miten

hän ylioppilaaksi tultuaan oli lähikaupungista kävellyt kotiin. Hän

olisi päässyt sisään asti kenenkään huomaamatta, ellei portti olisi

narahtanut ja äiti samassa vastaan rientänyt.

»Miten onnelliset vanhempanne silloin mahtoivat olla!» Eevi loi suuret

sinisilmänsä pastoriin, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa ensi

kertaa osottaen sisäistä ymmärtämistä.

»Minä käsitän heitä», jatkoi Eevi hetkisen kuluttua, »ja käsitän

teitäkin. Minullakin on ollut lapsuus-koti, kaunis, ihana ja

unohtumaton. Minä tiedän, ettei loistavinkaan komeus vedä vertoja

lapsuuden kodille.»

Eevi oli liikutettu, ja hänen äänensä värähteli. Pastori ja hän olivat

nyt jo etehisessä ja siitä he erosivat kumpikin tahollensa, mutta

molempien mieliin jätti tämä tapaus pysyvän jäljen.

»Hänellä näkyy olevan hyvä sydän», ajatteli Heikki, »kenties vain

kasvatus on tehnyt hänet turhamaiseksi. Eihän ihminen tiedä, mitä toisen

mielessä liikkuu.»

»Hän on hellätunteinen ja runollinen sielu», ajatteli Eevi. »Nyt näin

sen. Sain luoda ensi silmäyksen siihen kauniiseen, salaperäiseen

maailmaan, joka hänen povessaan piilee.» Eevin mielestä katosi kokonaan

ankaran pappismiehen kuva. Hän näki vain nuorukaisen, joka loistavin,

katsein kertoi köyhistä vanhemmistaan ja lapsuutensa kodista.

Jo ennen tätä tapausta oli Eevin alkuperäinen ajatus pastorista

vähitellen muuttunut. Täytyihän pastoria suuresti kunnioittaa, se oli

myönnettävä. Hän oli kelpo mies eikä suinkaan aivan jokapäiväinen.

Voimakkaasti hän saarnasi, ja voimaa ilmeni koko hänen hennossa

olennossaan. Kaikkialla pitäjällä hänestä hyvää puhuttiin, häntä melkein

ihailtiin. Mutta kotona oli hän aina jäykkä ja kylmä. Ei ollut helppo

lähelle päästä.

Sitä enemmän mahtoi hänessä olla, jota hän itseensä sulki, ajatteli

Eevi, ja tämä häntä kannusti voittamaan pastorin ystävyyttä. Heidän

ensimmäisen yhteisen kävelynsä jälkeen tulikin tutustuminen helpommaksi,

sillä pastori ei sen jälkeen enää Eevin seuraa karttanut. Hän näkyi

päinvastoin mielelläänkin keskustelevan hänen kanssaan, milloin

tilaisuus siihen etsimättä tarjoutui.

»Saanko kysyä, mitä te luette», sanoi hän eräänä päivänä tavatessaan

Eevin kirja kädessä puutarhassa.

»Luen äsken ilmestynyttä runokokoelmaa», vastasi Eevi laskien kirjan

penkille. »Rakastatteko te runoutta?»

»En, sillä minä en sitä tunne.»

»Ettekö ensinkään?» Eevi näytti surkean pettyneeltä.

»Tuskin ensinkään.»

»Entä muuta kaunokirjallisuutta» -- Eevi ei uskaltanut sanoa romaaneja

-- »tunnetteko sitä?»

»En sitäkään. Näette, että olen auttamattoman tietämätön näissä

asioissa.»

»Ettekö kenties hyväksy kaunokirjallisuutta?»

»En minä sitä moittiakaan voi, jota en tunne, mutta minusta näyttää kuin

olisivat runot, romaanit ja muut sen semmoiset vähintäin sanoen

turhuutta. Ne muistuttavat minulle korukaluja kodissa, joista ei muuta

hyötyä ole kuin että ne ottavat säilyttääkseen kaiken pölyn.»

»No, mutta pastori!» Eevi oli ihan kauhuissaan. »Kuinka te voitte puhua

noin? Tehän tuomitsette kuolemaan kaiken kauniin ja runollisen.»

»En», sanoi hän, ja silmiin tuli omituinen, kirkas ilme, »etsiköön kukin

sitä itse elämästä. -- Jos nyt teille sanon suoraan mitä ajattelen»,

jatkoi hän sitten, »katson kaunokirjallisuutta melkein yksinomaan

tunne-elämän tuotteena ja kehittäjänä. Sentähden kai naiset sitä yleensä

suosivat. Minä puolestani etsin lukemisesta tiedollista tyydytystä tahi

tahdolleni lujittamista. Sitä en ole luullut löytäväni

kaunokirjallisuudesta, siksi en ole tahtonut uhrata aikaa siihen

perehtyäkseni. Minulla on mielestäni aina ollut tärkeämpää tehtävää.

Lienenkö siinä erehtynyt?»

Eevi oli hämillään. Hän ei tiennyt miten puolustautua, eikä hänestä

kuitenkaan pastorin ajatus aivan oikealta tuntunut. Hän huomasi olevansa

pulassa, ja hänen kasvoilleen tuli onneton ilme, joka sai

veitikkamaisuuden välähtämään pastorin silmissä.

»Älkää olko niin onneton puolestani», jatkoi hän iloisesti. »Olen

minäkin jotain lukenut ja vieläpä siitä pitänytkin. Minä en nyt puhu

suurista kotimaisista runoilijoistamme, joihin ainakin osaksi saa

tutustua jo koulupenkillä, minä tarkoitan sitä, mitä miehenä olen

lukenut, ja se supistuu vähään. Mutta kerran sain käteeni runoteoksen,

ruotsalaisen miehen tekemä taisi olla -- nimeä en muista -- Kun avasin

kirjan, sattui silmäni sanoihin. »Du måste vara ett och detta ena helt.

Själf jättekraft blott dvärgagerning gett, se'n den blef delt.» Se oli

minun mieleeni se! Sinä oli ajatusta ja elämänviisautta.»

Eevi hymyili. Miten omituiseen kohtaan pastori oli mieltynyt. Mutta

aivan hänen tapaistaan se oli.

»Te ihmettelette kenties mieltymystäni», jatkoi pastori tutkivasti

katsoen Eeviä silmiin.

»Ei, en suinkaan, ajattelin päinvastoin, että tuo pikku pätkä oli teille

hyvin kuvaavaa.»

»Mutta naiset kaiketi eivät erityisesti suosi semmoista runoutta. He

tahtovat sitä, mitä sydämellä tai paremmin sanoen tunteellansa voivat

käsittää.»

Eevistä tuntui sinä hetkenä pahalta puhe tunteista. Se oli hänestä kuin

syytös koko hänen sukupuoltansa kohtaan, ettei se kyennyt käsittämään

muuta kuin tunne-elämää ja korkeintaan sen välityksellä vähän muuta.

Tämä syytös tuntui hänestä sitä kiusallisemmalta, kun hänen omasta

kohdastansa täytyi tunnustaa se todeksi. Ja kuitenkin olisi hän tahtonut

puolustautua.

Samassa muisti hän Elsan. »Minulla on hyvä ystävä», jatkoi hän, »jolle

ainakin tuo runo olisi hyvin mieleen. Hän on niitä naisia, joissa eivät

tunteet yksin ole vallitsemassa. Toimintahalu, opinhalu ja luja tahto

ovat hänen pääominaisuuksiansa.»

»Ja te olette hyvät ystävät», kysyi Heikki omituinen ilon-ilme

kasvoillaan.

»Niin», myönsi Eevi, »oikein hyvät ystävät. Useinhan me toisissamme

rakastamme juuri sitä, mitä itsessämme enin kaipaamme.»

»Niin, sanotaanhan, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Mutta suuri

erilaisuus voi myöskin herättää ristiriitaa.»

Heikki oli käynyt miettivän näköiseksi. Eevi taas oli viime sanojaan

melkein säpsähtänyt, ja kun pastori jatkoi puhetta samaan suuntaan,

alkoi hänestä tuntua pahalta. Mieluista oli siitä syystä, kun vieraitten

tulo pappilaan samassa keskeytti puhelun.

Pitkät talvipimeät olivat päättyneet, kevät koitti, ja ihmiset alkoivat

etsiä virkistystä ja huvia. Silloin pappilaankin saapui sukulaisvieraita

oikein joukolla. Ruustinna oli touhussaan ja rovasti leikkisällä

tuulella. Mutta Eeviä eivät vieraat huvittaneet. Hän eli omaa,

ympäristöstä eroitettua elämäänsä, ja ainoastaan se, mikä tavalla tai

toisella oli yhteydessä hänen omien tunteittensa kanssa, saattoi todella

hänen mieltään kiinnittää. --

Vieraitten joukossa oli lapsia useampia, ja nämä olivat ainoat, joista

Eevi välitti. Hän olikin heidän kaikkien ihastuksena. Ei kukaan voinut

niin herttaisesti heidän kanssaan leikkiä kuin Eevi-täti, ei kukaan niin

hellästi hyväillä ja lohduttaa, jos suruja sattui.

Eräänä päivänä, kun rovasti herroille näytteli viljelysmaitaan, ja

ruustinna vieraineen istui rakennuksen edustalla kiikkulaudalla

kahvipannua kallistaen ja puhellen, leikki Eevi puutarhassa lasten

kanssa. Hänellä oli päällään uusi, vaalea kesä-puku. Päivä paistoi, ja

linnut lauloivat. Kilvan riemuitsivat pienokaiset. Kilvan kiertyivät

pehmeät kätöset Eevin kaulaan. Valoa, lämpöä ja kevättä oli kaikkialla,

kevättä Eevinkin sydämessä.

Leikki seurasi toistansa. Oltiin piilosilla puitten ja pensaitten

takana. Juostiin sokkoa pakoon ja hypättiin jänönpoikasta. Lasten riemu

oli ylimmillään, ja kun kesken ilon pieni jänö kupsahti kumoon nokkosten

keskelle, oli Eevi kohta lähellä lohduttelemassa.

»Siiri, sydänkäpyni, iloni, älä itke, älä! Katso nokkoset, nehän sinua

vain suutelivat. Ja täti suutelee kanss'. Noin, -- noin. -- Nyt ei enää

kirvele! Ja nyt täti kantaa kultamurunsa tuonne kiikkumaan.» Hän nosti

tyttösen syliinsä, ja kilpaa juostiin puutarhan toiseen laitaan suuren

kiikun luokse.

Tämä kohtaus ei ollut katsojaa vailla. Huoneensa ikkunasta oli Heikki

koko ajan seurannut leikkiä puutarhassa. Hän ei voinut irroittaa

katsettaan Eevistä ja hänen herttaisesta leikistänsä. Eikä Eevi

ainoastaan leikkiessään ollut herttainen, sen oli Heikki näinä päivinä

nähnyt. Hän oli nähnyt hänen uupumattoman kärsivällisesti pienoisia

hoitavan ja auttavan, oli nähnyt hänen niin äidillisen hellänä, vaikka

itse oli vasta kuin umpustansa puhkeamassa, ja nyt, -- nyt näki hän

lisäksi tämän herttaisen lapsekkaan leikin.

Taisiko hän uskoa muuta kuin hyvää siitä, joka noin lapsia ymmärsi?

Voisiko semmoinen henkilö olla muuksi kuin iloksi ja siunaukseksi

ympäristöllensä?

Heikki ajatteli omaa itseänsä. Toista olisi kokea tuollaista hellää

osanottoa, kuin yksin kestää kaikki taistelut, toista tuntea pehmeän,

rakastavan käden suorivan ryppyjä pois otsalta, kun elämän huolet ja

ristiriidat niitä sinne toivat.

Heikin pää painui käden varaan, ja hän vaipui ajatuksiinsa. Silloin

kuului uudelleen ilohuutoja puutarhasta, ja Eevi tuli juosten Siiri

olallaan, muut lapset perässä. Heikki seurasi heitä silmin, kunnes he

olivat näkyvistä kadonneet. Silloin jäi hän liikahtamatta ikkunan ääreen

seisomaan. Hän seisoi siinä kauan, aivan hiljaa, rinta vain nopeammin

kohoili. --

Vihdoin pyyhkäisi hän kädellä otsaansa. Hän oli nyt selvillä

tunteistansa.