Kesä oli keskipaikoillaan ja heinänteko alkamassa. Oli rippipyhä, ja
väkeä vilisi kirkolla tiet aivan mustana. Ennenkuin alkaisi kiireellinen
heinäntekoaika, halusi kukin pitäjän kulmakunniltakin kirkolla käydä, ja
rippipyhäksi silloin matka määrättiin. Toiset olivat tulleet sydämensä
sisäisen ikävän pakoittamina kirkkoon kuullakseen elämän sanaa. Toiset
siksi, että tiesivät kauppojen rippipyhänä käyvän hyvin ja tapaavansa
paljon tuttuja.
Kansaa oli jo aikalailla ja lisää tuli yhä. Hevosmies toisensa jälkeen
karautti pitäjäntuvan edustalle, rattaat täynnä väkeä, ja jalkamiehiä
saapui sekä yksitellen että joukoissa. Kirkkorannassa, jonne suuret,
monisoutuiset kirkkoveneet kilvan tulla kiitivät, pistivät perille
saapuneet kengät jalkoihinsa ja hakivat vakasta parhaat pyhäliinat
päähänsä.
Sill'aikaa, kun vastatulleet valmistautuivat kirkkoreilaan, pitivät
toiset hauskaa odotellessaan jumalanpalveluksen alkamista. Pitäjäntuvan
edustalla kuljeksivat miehet pienissä parvissa tupakoiden, keskustellen
ja leikkiä laskien. Vaimoväki keräytyi tiheämpiin ryhmiin, joissa kävi
aika säplätys, sillä uutisia oli paljon ja tärkeitä.
Puhelus selveni pian, että oli erityinen syy entisten lisäksi, joka
tänään oli koonnut väkeä kirkolle. Pastori Heikki Salon, pitäjän oman
kasvatin, piti tänään saarnata kotikirkossa. Hän oli vanhan suntion
poika, kirkon juurella syntynyt ja kasvanut, tuttu kaikille
pitäjäläisille. Vaimoväki valmistihe saarnaan hartaasti läpikäyden
kaikki hänen elämänsä vaiheet. Eräs eukoista kertoi hänen syntymästään
ja kaikista siihen kuuluvista seikoista. Toinen kuvasi tarkkaan
ristiäiset. Sitten seurasivat Heikin lapsuuden leikit, hänen ensi
askeleensa opin tiellä kansakoulussa, lähtö lähimpään lyseoon ja lopuksi
rippikoulu, -- jonka johdosta muijat kyllä muistivat mainita, oliko
heidän poikansa pastorin kanssa saman vuoden rippilapsia.
Nyt helähtivät kirkon kellot soimaan. Värähtäen kaikui ääni kautta
seudun, yli välkkyvien vesien aina toiselle rannalle, josta hiljainen
kaiku sen takaisin kantoi.
Väki vetäytyi hautausmaalle, missä papit ruumiita siunasivat.
Hautaus oli päättynyt, samoin rippisaarna ja alttaripalvelus. Seurakunta
veisasi nyt saarnavirttä, nuorelle ensikertalaiselle, veisasi
voimakkaasti, joskin katseet tuon tuostakin uteliaina kääntyivät
sakariston ovelle.
Liikutuksesta vapisevin käsin aukaisi vanha suntio oven pojallensa. Hän
astui hitaasti ylös saarnastuoliin, katsoi suoraan, vakava, melkein
ankara ilme kasvoillaan seurakuntaan ja polvistui.
Rukouksen jälkeen alkoi saarna. Sen ensi sanat jo osoittivat että se oli
toista maata kuin vanhan rovastin ja sävyisän kappalaisen puheet. Mutta
moni joukossa tunsi pettyvänsä, sillä toisenlaista he olivat odottaneet
nuorelta ensikertalaiselta.
Puhuja ei maininnut sanaakaan omista tunteistaan, ei syntymäseudustansa
eikä päivän merkityksestä. Hänen puheestaan puuttui kokonaan runollisia
kaunistuksia, mutta voimaa ja pontevuutta siinä oli.
»Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa enempi kuin kirjanoppineiden ja
fariseusten, ette ikinä taida taivaan valtakuntaan sisälle tulla», oli
tekstinä pastorilla. Ja siitä sai kukin osansa. Rikkaat kuulivat
ylpeydestään ja ahneudestaan, köyhät tyytymättömyydestään, nuoret
turhamaisuudestaan. Vaimoväki sai kuulla juoruistaan, miehet
kiroilemisesta ja juoppoudesta, joten lopulta kukin pelokkaana odotti
omaa vuoroansa. Pastori puhui kuin jok'ainoalle erikseen.
Saarna läheni jo loppuansa. Silloin vaikeni puhuja hetkeksi. Hetken
värähteli hänen äänensä hellänä, kun hän jatkoi: »Rakkaat sanankuulijat,
te kotipitäjäni asukkaat! Olen teille tänään nuorille ja vanhoille,
köyhille ja rikkaille julistanut Jumalan totuutta. Te olette kaikki
minulle tutut ja rakkaat, ja juuri siksi julistan minä teille totuuden
peittelemättä. Ei ole olemassa kuin kaksi tietä: toinen elämän, toinen
kuoleman. Kaita on elämän tie. Ihmiset kyllä usein tahtovat sitä
leventää. He tahtovat ottaa Jumalan tahdon ja oman tahdon oppaaksensa,
mutta siten eivät he ikinä elämään saavu. Ei ole sillä hyvä, että
sunnuntaina käymme kirkossa ja olemme hartaita. Meidän täytyy
jokapäiväisessä elämässämme Kristuksen askeleita seurata. Te kuulitte:
'Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa enempi kuin kirjanoppineiden ja
fariseusten, ette ikinä taida elämään sisälle tulla.' Sentähden 'tänään,
kun te kuulette Herran äänen, älkää paaduttako sydämiänne. Pahantekijä
hyljätköön tiensä ja syntinen ajatuksensa ja kääntyköön Herran tykö,
sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta.' -- Yhtykäämme rukoilemaan,
että jok'ainoa meistä hyljäisi kadotuksen tien ja kääntyisi Herraa
palvelemaan hengessä ja totuudessa.» -- --
Viime sanoja lausuessaan oli puhujan silmä sattunut kumaraan olentoon
saarnastuolin juurella, ja hänen katseensa oli kohdannut kaksi rakkautta
säteilevää silmää. Äiti siellä istui kädet ristissä, kasvoillaan autuas
ilon-ilme. Ankaruus katosi puhujan äänestä. Laki vaatimuksineen ei
hänelle enää sanottavaa sepittänyt. Lämmin säde oli päässyt paistamaan
hänen sisimpäänsä. Siksi suli äänikin lämpimäksi.
Haudan hiljaisuus vallitsi kirkossa, kun nuori pastori rukoili palavasti
ja voimakkaasti, rukoili, että Jumalan valtakunta lähestyisi ja hänen
tahtonsa tapahtuisi ihmisten keskuudessa.
* * * * *
Kirkon lähellä, aivan valtamaantien varrella seisoi puitten suojassa
pieni talo. Vuosikymmeniä sitten oli se rakennettu seurakunnan
suntiolle, ja sama perhe oli siitä saakka siinä asunut.
Tänään oli talossa juhlapäivä. Valkea permanto katajien peitossa,
kirkkaat kattilat ja vastapestyt ikkunaverhot, kaikki sitä todistivat.
Seisoipa molemmin puolin portaita kaksi vast'ikään metsästä tuotua
nuorta koivuakin. Oli aivan kuin Juhannusta vietettäessä.
Syytä olikin juhlia nyt, sillä vanhusten hartain toivo oli täyttynyt.
Heidän ainoa lapsensa oli pappina ja oli tänäpäivänä kotikirkossa ensi
kerran saarnannut.
Nyt tuntuivat monin kerroin palkituilta kaikki kieltäymykset pojan
opintojen aikana, tuntuivat vähäisiltä vuosikausien vaivat. Eikä tuo
suuri oppi kuitenkaan poikaa vanhemmista vieroittanut; muuttumattoman
hellänä säilyi yhä heidän suhteensa. Oliko ihmettä, jos todellisuus oli
vanhuksista kuin ihanin unelma.
Heikki Salo oli köyhässä kodissaan saanut hyvän kasvatuksen. Hän oli
tottunut työhön ja yksinkertaisuuteen, oli oppinut omin neuvoin tulemaan
toimeen ja vaatimaan paljon itseltään. Kun hän mieheksi tultuaan oli
tutustunut elämään yhä laajemmissa piireissä, alkoi hän arvostella sen
eri ilmiöitä niiden periaatteiden mukaan, joita hän vähitellen oli
itselleen muodostanut, ja tarmolla päätti hän silloin, maksoi mitä
maksoi, toteuttaa minkä oikeaksi käsitti. Siksi hän nyt papiksi
valmistuneena pani elämänsä päämääräksi järkähtämättömästi julistaa
totuutta, semmoisena kuin hän sen Jumalan sanasta käsitti. Ei hän
totuudesta tinkisi, ei hän nuhdesanoja säästäisi. Maailma oli pahuutta
täynnä, vaikka Kristuksen seuraamista oli saarnattu kohta kaksi tuhatta
vuotta. Muutos oli aikaansaatava, ja hän tahtoi sekä elämänsä että oman
onnensa uhrata tälle työlle. --
Heikki vanhempineen oli nyt päättänyt päivällis-ateriansa tuvassa.
Riisiryynipuuro oli syöty, ja isä-ukko työnsi tyhjennetyn lautasen
luotaan laskien tinalusikan pöydälle. »Jumalan olkoon kiitos ruoasta ja
juomasta!» Hän pani kätensä ristiin ja huokasi. Hetkisen vaitioltuaan
hän jatkoi: »Niin sitä nyt on nähnyt senkin päivän, että on oman
poikansa kaulaan saanut papin kauhtanan sitoa ja hänelle oven
saarnastuoliin avata.»
Seurasi syvä äänettömyys.
»Teidän rakkautenne on minut näin pitkälle auttanut.» Oli kuin sumua
Heikin silmissä. -- »Nyt», jatkoi hän, »toivon velvollisuuksien ja
huolten taakan teidän hartioiltanne siirtyvän omilleni. Nyt on aika
minun tehdä työtä ja auttaa.»
»No, no, poikaseni, mitäpä me vanhat ihmiset tarvitsemme. Omahan meillä
on mökki, eikä menomme suuret ole. Toisin on sinun. Tulet elämään
herrasihmisten joukossa, vieläpä pappina. Semmoiseen tarvitaan enemmän
varoja, eikä taida apulaisen palkka olla suuri.»
»Ei ole, vaan eivät menonikaan. Luuletko sinä, isä, että sunnuntaisin
aion saarnata Kristuksen seuraamisesta ja viikolla elää ylellisyydessä?
Niin, Jumala paratkoon, kyllä tehdään. Mutta minä aion olla semmoisesta
erilläni. Taivaan tie on kaita kaikille. Ei ole ihmisillä lupaa sitä
leventää.»
»Mutta Heikki», vastusti isä, »sinä tulet vieraitten ihmisten koteihin,
tulet olemaan kaikenmoisissa hienoissa seuroissa, vaatii se semmoinen
elämä enemmän varoja kuin olosi täällä kotona.»
»Ehkenpä kyllä, vaan sen sanon, että olkoon seurani kuinka hienoa
tahansa, aijon elää ja saarnata niinkuin Jumalan sana vaatii. Hienoa
kuuluu olevan se rovasti Björkinkin perhe, jonne apulaiseksi joudun.
Taitavat olla samoja, joiden luona olin juoksupoikana muutaman viikon,
silloin kun kävin Karjalassa tätini luona. Mutta minä en aio kumarrella
kultaa enkä korkeutta. En toden totta aio lähimmäisteni heikkouksia
hemmotella.»
»Ei», sanoi siihen äiti, »ei muuten, kuin jos rakkaus sitä vaatii.»
»Niin rakkaus -- sitä kyllä tarvitaan, mutta tunteemme saattavat meitä
pian veltostuttaa. Tahdon täytyy hallita.»
»Ja Jumalan hengen hallita tahtoa», lisäsi äiti hiljaa.