Eevi oli heittänyt viime hyvästit Helsingille ja toveripiirilleen
siellä. Hän oli palannut Soinamoon ja kävi nyt rippikoulua. Isä itse
häntä opetti. Hänen mielensä oli omituisen levoton ja kaipaava. Hän
tiesi nyt olevansa täysi-ikäinen. Lapsuudenaika oli ohi, ja elämä oli
edessä. Hän olisi tahtonut iloita elämästä ja sen rikkaudesta, mutta
todellisuudessa tunsi hän olevansa köyhä, joskin joskus unelmoi olevansa
rikas.
Miksi ei hän iloinnut nyt, kuten ennen kumppaniensa seurassa? Miksi oli
luonto ja hänen oma sydämensä niin kaihoa täynnä? Kaihoten huminoivat
koivut Soinamon suuressa puistossa. Kaihoa kohisivat koskessa valkeat
vaahdot. Ja kaihon kyynel päilyi kukkienkin kuvussa.
Mitä kaikki kaipaili, mitä hänen oma sydämensä?
Isä puhui rippikoulussa Jumalan rakkaudesta. Hän loi ihanteellisen kuvan
elämästä, kuvan, jossa kaikki oli hyvää, kaunista ja rakastettavaa, ja
ihmiset iloitsivat kuin kesäperhoset auringon lämpimässä valossa. Kaikki
oli Jumalan tekoa ja kaikki oli kaunista, hyvää ja puhdasta, ihmisille
iloksi luotu. --
Tämä kävi hyvin yhteen sen kanssa, jota Eevi halusi kuulla, mutta hänen
mieleensä joskus hiipi kuitenkin epäilys siitä, oliko tämä ihanteellinen
kuva tosi, ja oliko elämä todella pelkkää sopusointua ja onnen-unelmaa.
Aihetta näihin ajatuksiin antoivat hänelle etenkin ne vaikutukset, joita
hän oli saanut Helsingissä. Hän oli kouluaikoinaan asunut ystävällisen,
vanhan tädin luona, joka omisti ihmeellisen voiman vaikuttaa nuoriin.
Hän otti osaa heidän rientoihinsa, heidän huveihinsa ja töihinsä, mutta
samalla hän aina sekä sanoin että töin todisti siitä vakaumuksesta, joka
kokonaan oli läpitunkenut hänet: että elämänyhteys Jumalan kanssa oli
ainoa todellinen onni. --
Eeville oli tämä aluksi kovin outoa. Hän oli tosin kodissaan tottunut
siihen, että puhuttiin Jumalasta, mutta ainoastaan elämän juhlallisina
hetkinä. Niitä, jotka sitä muulloinkin tekivät, oli hän oppinut pitämään
joko ulkokullattuina tai niin jäykkinä ja synkkinä, että häntä aivan
peloitti. Mutta Hanna-täti oli toisenlainen. Hän oli iloinen,
ystävällinen ja luonnollinen. Ja samanlaisia olivat hänen ystävänsäkin,
sekä vanhemmat että nuoremmat, jotka silloin tällöin kävivät häntä
tervehtimässä. He tuntuivat Eevistä sekä ihailtavilta että
kadehdittavilta. Ei tarvinnut heidän pelätä kuolemaakaan. Tulipa se
milloin tahansa oli se tervetullut. Ja se oli kuitenkin paras kaikesta,
sillä kauhea oli tuo ajatus, että kuolema milloin tahansa aivan
yht'äkkiä ja odottamatta saattoi kohdata.
Rippikouluopetus antoi Eeville aihetta uudelleen ajatella näitä asioita.
Hän tuumaili ja mietti ja tuli siihen päätökseen, että hänkin tahtoisi
olla noin onnellinen ja levollinen, tulipa elämä tai kuolema. Mutta tie
tuohon onnelaan oli itsensäkieltäymyksen ja uhrautumisen tie, ja liian
kolkolta tuntui kääntyä sille nyt, juuri kun elämä vast'ikään oli eteen
auennut, kun paras nuoruuden aika oli käsissä.
Mitä Eevi näin itsekseen ajatteli, sitä ei hän uskonut kenellekään
muulle, kirjoitti vain pitkiä kirjeitä Hanna-tädille ja sai pitkiä,
sydämellisiä vastauksia. Täti kehoitti häntä puhumaan suoraan
vanhemmille ja odottamaan, ellei hän vielä tahtoisi tehdä
rippikoululupaustansa.
Parasta se kai olisi ollutkin, mutta Eeviltä puuttui siihen rohkeutta,
osaksi haluakin. Puhuako vanhemmille ajatuksiansa, herättää isän
hämmästystä ja äidin mielipahaa? Ei, ei, sitä hän ei voinut. Mitä
vanhemmat sanoisivat siitä ja mitä muut ihmiset? Entä tuo viimeinen
ratkaiseva askel pois lapsuudesta täysi-ikäisten joukkoon, sekin jäisi
siten ottamatta.
Ei, hän ei voinut sitä tehdä. Olot häntä suorastaan pakoittivat.
Kyllähän rakkaudesta rikas Jumala antaisi hänelle anteeksi, mitä hän
rikkoi. Jos se rikos olikaan, ettei hän vielä voinut heittää kaikkia
kauniita unelmiansa eikä kuitenkaan lupauksen teosta kokonaan
peräytyäkään.
Eevi oli nyt lopettanut rippikoulunsa. Isä oli hänet vannottanut kotona
omassa huoneessansa. Rakkaus tyttäreen oli voimaa ja sydämellisyyttä
sanoille antanut. Rovasti oli puhunut lämpimästi elämän kevätajasta, sen
iloista ja toiveista, hän oli puhunut keskikesän työpäivästä ja
syksystä, joka kerran saapuu. Sitten kuvasi hän Jumalan rakkautta, sitä
rakkautta, joka kautta elämän on valkeutena kaikilla meidän teillämme.
Keväisenä sateena virtasivat silloin Eevin kyyneleet. Hän itki Jumalan
suurta rakkautta ja omaa kehnouttansa, itki elämän vakavuutta ja sen
ihmeellistä suloa.
Näin hän kirkossakin itki seuraavana päivänä, kun hän vanhempiensa
rinnalla astui ehtoollispöytään. Urut kaikuivat silloin niin kumman
valtavasti, ja seurakunta veisasi: »Oi Jumalan karitsa, joka poisotat
maailman synnit.»
Eevi oli ääneti koko ajan kotimatkalla. Tyytyväisenä, mutta melkein
arastellen katseli hän kotona saamiansa kauniita lahjoja. Äidin antama
sormus kimalteli kauniina hänen sormessaan, mutta kauan ei hän sitäkään
uskaltanut katsoa, alkaisi vielä itseään ihailla ja sitä hän ei
tahtonut. Hän tahtoi olla harras ainakin nyt tänä suurena
juhlapäivänänsä.
Pöydällä Eevin huoneessa toisten lahjojen joukossa oli »Ljungblommor».
Sen hän avasi ja luki runon »Nattvardsbarnen.» Sitten heittäytyi hän
nyyhkien sohvalle, kätki kasvot käsiinsä ja toisti hiljaa:
»O Herre vi äro de svigtande rön,
Dem villorna jaga och böja,
Vi äro de gungande vågor i sjön,
Dem vindarna sänka och höja,
De fladdrande fläktar af tro och af bön,
Lätt rörde, men tröge att dröja.»
Illalla ei tullutkaan unta Eevin silmiin. Hänellä oli niin paljon
ajateltavaa.
Nyt ei kukaan häntä enää lapseksi sanoisi. Se ajatus johtui ensimäiseksi
mieleen ja toi tullessaan juhlallisen, melkein peloittavan tunteen.
»Jumalan johdolla aloita maailmanmatkasi», oli Hanna-täti kirjoittanut.
Mutta taisiko hän toivoa Jumalan ohjausta elämässä, kun hän heikosti
kuroitti toista kättänsä Jumalalle, toista kiihkeästi ojensi maallista
onnea tavoitellen. »Joka minun perässäni tahtoo tulla, hän ottakoon
ristinsä, kieltäköön itsensä ja seuratkoon minua.» -- Sanat juolahtivat
Eevin mieleen ja saivat hänen kyyneleensä uudelleen vuotamaan.
Hän itki hetken hillitsemättömästi. Mutta kun silmiä alkoi kirveltää,
muisti hän miten paljon hän tänä päivänä oli itkenyt. Hänen
silmäluomensa olivat varmaan paksut ja punaiset. Niistä taas johtui
mieleen ajatus, että miltähän hän oli näyttänyt tänään kirkossa? Erkki
vanhempineen ja melkein kaikki pappilan seurapiiriin kuuluvat olivat
olleet siellä. Varmaan olivat he häntä tarkastaneet. -- Uusi, musta puku
oli sievä, mutta entä hänen kyyneleiset kasvonsa ja nuo punaiset silmät?
Kesken näitä ajatuksiansa Eevi säpsähti. Kuinka taisi hän semmoista
ajatella, kuinka olla niin turhamainen tänä tärkeänä päivänä?
Taas tuli itku, ja siihen itkuunsa hän nukkui.
* * * * *
Jonkun aikaa näitten tapausten jälkeen oli Eevin mieli vielä levoton ja
kaipaava. Hän kirjoitti ahkeraan Hanna-tädille ja luki usein
Raamattuansa. Mutta vähitellen alkoivat nämä ajatukset haihtua hänen
mielestänsä. Soinamossa kävi kesänaikana paljon vieraita, Eevi talon
tyttärenä piti heille tavallisesti seuraa. Hän teki tehtävänsä ilolla ja
oli huvitettu kaikista niistä »hienoista» ja »hauskoista» vieraista,
jotka kävivät pappilaa ihailemassa. Mutta näiden ulkonaisten vaikutusten
moninaisuus teki sen, ettei mikään päässyt häneen syventymään. Hänen
sielunelämänsä oli jäänyt kuin perustusta vaille ja se mureni nyt hetken
haihtuviin tunnelmiin ja haaveiluihin.
Yksin ollessaan oli hänen paras huvinsa harhailla kotimetsät ristiin
rastiin. Unohtaen ajan jäi hän silloin usein kotikosken rannoille
unelmoimaan. Hän katseli virran välkkyvää vettä ja sen kauniita
kalliorantoja. Tuuli huminoi hänelle, ja koski kuohui. Luonto säesti
sulavin sävelin hänen haaveilujansa.
Tämän rakkaan kodin helmassa, tässä kosken partaalla koivun alla hän
istui, ja tuossa, tuota kapeaa metsäpolkua tulisi _hän_, tuo
valkolakkinen, kookas nuorukainen. Hän lähenisi, ottaisi Eeviä kädestä
ja sitten, sitten -- -- -- Täällä kulkisivat he kahden kuiskaillen
onnestansa, ja se olisi suuri, sanomaton, kaikkia ääriä vailla -- --
Kun talvi tuli, loppuivat Eevin kävelyt koskenrannalle, ja hän sai
tottua maalaiselämän hiljaisuuteen. Vieraita kävi nyt harvoin, eikä
Eevillä ollut mitään erityistä työtäkään. Pitkät illat istui hän
koruompeluksineen äitinsä seurassa, tahi jonkun romaanin ääressä omassa
huoneessaan. Isää hän hyväili ja laski leikkiä hänen kanssaan. Äidin
kanssa puheli hän jos jostakin, -- omasta itsestään kuitenkaan ei
mitään. Eihän äiti, tuo järkevä, kylmä äiti, voinut häntä käsittää. Hän
vain huolestui tyttärensä tunteellisuudesta eikä tiennyt sille muuta
neuvoa kuin valituksia ja nuhteita. Siksi Eevi yhä enemmän vieraantui
äidistänsä.
Vuoden umpeen vierittyä oli suuria muutoksia tapahtunut Soinamon
pappilassa. Rovasti Björk oli hakenut ja saanut paikan kaukana entisestä
kodistansa. Itse muutti hän sinne jo toukokuussa, ruustinnan ja Eevin
oli määrä tulla jälessä vasta kesäkuun keskipaikkeilla.
Eeville oli poismuutto kauniista Karjalasta suuri ja sanomaton suru. Hän
oli Soinamossa viime aikoina ikävästä aivan sairas.
Kuinka voisikaan hän erota tästä rakkaasta kodistansa? Joka kivi, joka
kanto, joka puu ja pensas täällä oli hänen ystävänsä. Soinamon joka
sopukkaan liittyivät hänelle pyhät lapsuudenmuistot, vieläpä
nuoruudenkin ensi unelmat. Kodilta ei voisi mikään muu paikka maan
päällä tuntua. Luopua Soinamosta oli yhtä kuin riistää sydän omasta
rinnastansa. Siitä hän oli varma.
Haihduttaakseen Eevin kiihkeätä surua kutsuivat vanhemmat Elsan hänelle
seuraksi. Mutta surunsekaista oli yhdessäolon ilokin. Kesken innokkainta
keskustelua saattoi Eevi nyyhkien heittäytyä ystävänsä kaulaan, eikä
häntä mikään silloin tyynnyttänyt. Selityksiä ei hän tahtonut
kuunnellakaan. »Tottua», »unohtaa», mitä se merkitsi? Ihmiset, jotka
puhuivat sellaista, eivät ymmärtäneet, mitä _hän_ tunsi.
»Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö, Kuss' Imatran innot raukes» --
saneli Elsa Eeville heidän istuessaan yhdessä kosken partaalla. »Kuss'
uurtaa vaaroja --.»
»Elsa, sinä et saa, minä en jaksa enää!» Eevi kätki kasvonsa Elsan
syliin ja nyyhkytti.
»Älä nyt, Eevi rakas, tyynny vähän -- --.»
»Tyynny, tyynny!» »Minä en jaksa tuota kuulla! Minä en voi!» Eevi
polkaisi kiihkeästi jalallaan.
»Mutta Eevi, jos oikein lujasti _tahtoo_, luulen kyllä, että voi opp --»
Mutta silloin menetti Eevi malttinsa. Oppia, -- oppia tyyneksi!
Semmoisesta ei ollut hänelle puhumista. Elsa saattoi niin sanoa, hänellä
kun aina oli lukunsa ja monenmoiset harrastuksensa mieltä
viihdyttämässä. Mutta toisin oli Eevin laita. Miksi juosta äidin tiellä
taloustoimissa aikaansaattamassa tyhmyyksiä tai miksi lukuja jatkaa, kun
ei hänellä niihin ollut taipumusta eikä haluakaan. Työtön ja yksin hän
oli ollut jo täällä Soinamossakin, mutta täällä oli koko ympäröivä
luonto hänen ystävänsä. Hän ei voinut olla onneton Soinamossa, olivatpa
olot millaiset tahansa. -- Mutta mitä tekisi hän, ja miten kävisi hänen
tuolla vieraalla seudulla? Hän suruunsa aivan nääntyisi, sehän oli
selvä.
Ero Soinamosta oli sitäpaitsi ero Erkinkin läheisyydestä.
»Mutta luuletko», kysyi Elsa, »että todella häntä rakastat? Hän on
kaunis ja hyvä lapsuudenystävä, lieneeköhän hän sinulle muuta?»
»Ainakin hänen rakas, kaunis kuvansa liittyy kaikkeen
tulevaisuusunelmiini», vastasi Eevi hiljaa, melkein kuiskaten. »Hän ja
Soinamo ovat minulle rakkainta maan päällä, ja molemmista täytyy minun
nyt erota.»
»Älä itke, Eevi rakas!» Elsa siveli hiljaa ystävänsä päätä, »luulen
varmaan, että vielä saat paljonkin onnea osaksesi. Jos sinä kerran opit
oikein todella rakastamaan, silloin et enää vain haaveile, vaan käyt
työhön ja toimintaan, ja silloin surusikin haihtuvat.»
Mutta Eevi ei häntä kuunnellut. Hän yhä vain itki, itki kauan ja
katkerasti.