Kesä läheni loppuansa, ja Erkin oli valmistauduttava kouluun. Äiti pani
kaikki tavarat kuntoon, toi ne hänen huoneeseensa ja antoi sitten hänen
itsensä järjestää ne matkakoppaan. Mutta kun äiti oli huoneesta
lähtenyt, heittäytyi Erkki polvilleen, painoi päänsä kopan kantta
vastaan ja itki. Vasta kun läheisestä huoneesta kuului askeleita,
hypähti hän pystyyn, kuivasi kyyneleet poskiltaan ja pujahti ulos.
Hän kulki hiljalleen rantaa kohti, työnsi sinivalkean, pienen venheensä
vesille ja souti kotilahdelman poikki. Täällä oli hän ollut onkimassa,
-- tässä uinut, -- tässä uittanut hevosia. Joka paikalla oli muistonsa,
ja niille oli hyvästejä heitettävä kuin lapsuuden ystäville ainakin.
Palattuaan rantaan veti Erkki venheen maalle, lukitsi sen yhdessä
airojen kanssa rannalla olevaan teljeeseen ja pisti avaimen taskuunsa.
-- Sitten meni hän hevoshakaan, kapusi yli aidan, otti leipää
taskustansa ja oli pian kaikkien hevosten ympäröimänä. Hän taputti niitä
jokaista, puheli niille ja syötteli leipää.
Mutta kun hänen piti mennä, saattoi Polle häntä veräjälle asti. Silloin
otti Erkki Pollea kaulasta, ja tämä hirnua hörötti ystävällisesti
päristäen sieramiaan.
»Polle», Erkki nieli itkuaan, »Polle, minä tulen takaisin keväällä.»
Se oli kummankin ainoa lohdutus.
Kun Erkki tuli sisään, oli äiti laittanut voileipiä ja maitoa valmiiksi
ja vienyt Erkin huoneeseen. Hän tiesi, ettei Erkki nyt mielellään
tapaisi toisia. Isä lueskeli sanomalehtiä, ja Helmi-sisko, tyyni,
tasainen 18-vuotias -- aivan toisenlainen kuin Erkki -- askarteli
keittiössä. Äiti otti käsityönsä ja istuutui Erkin viereen. Hänellä oli
vielä paljon puhelemista pojallensa.
»Äiti, kyllä minä kirjoitan sinulle ahkeraan», sanoi Erkki miehekkäästi.
Hän tiesi, että äidillä oli ainakin yhtä ikävä kuin hänellä itsellään.
»Kiitos siitä! Sinun kirjeesi tulevatkin olemaan paras iloni. Muista
vaan kertoa kaikesta, ikävistäsi yhtä hyvin kuin iloistasi.»
Erkki nyykäytti päätään.
»Luvuistasi tiedän sinun kyllä huolehtivan, mutta koeta myöskin tottua
tovereihin. Ole aina ystävällinen ja iloinen ja auta heitä kaikessa,
joka ei vain ole pahaa.»
Erkki pureskeli voileipäänsä ja oli hetken ääneti. Sitten loi hän
suuret, miettivät silmänsä äitiin ja sanoi hiljaa: »Äiti, minä tahdon
koettaa.»
Mutta vielä monta tuntia myöhemmin, kun jo oli pilkkosen pimeä ja
ylt'ympärillä hiljaista, hiipi tohtorinna poikansa huoneeseen. Erkki
valvoi vielä. Tohtorinna kääri peitteen paremmin hänen ympärilleen,
siveli kiharat pois otsalta ja kuiskasi hiljaa: »Jumala sinua
siunatkoon, poikani!»
Erkki tunsi kyyneleen putoavan otsalleen. Tohtorinna itki, -- ei sitä
tyhjyyttä, jonka hän tiesi tuntuvan Erkin poislähdettyä, -- vaan
paremmin ajatellessaan sitä, mitä tämä tunteellinen, suljettu ja arka
lapsi vielä elämänsä ajalla saisi kärsiä.
* * * * *
Eevi sairasti kauan Erkin, ainoan leikkitoverinsa kouluunlähtöä. Vasta
kun hän parin vuoden perästä sai koti-opettajattaren, tuli tappio
korvatuksi.
Näihin aikoihin Eevin elämä muutenkin muuttui. Koulutyö alkoi ja
leikkikin sai vähitellen toisen muodon. Nuket jäivät syrjään. Sadut ja
kertomuskirjat tulivat sitä enemmän halutuiksi.
Päästyään opettajansa seurassa ensin lukemisen makuun alkoi Eevi pian
ikävöidä enemmän »aika-ihmisten» tapaista lukemista. Varovasti kuin
pieni hiiri hiipi hän usein opettajansa huoneeseen, sieppasi sieltä
tämän kirjoja ja pujahti sitten salaa niitä ahmimaan piilopaikoissaan
vintillä ja konttoreissa. Näin lueskeli hän vähitellen kaikkea, mitä
vain talossa kertomusten tapaista oli: vanhoja pyhimystaruja ja
romaaneja pilventakaisista ihanne-oloista yhtä ahkeraan kuin uuden ajan
realistisimpia tuotteita. Se mitä hän koulussa oppi, oli murunen vain
sen henkisen ravinnon rinnalla, jota hän romaaneista ahmi.
Lähinnä kirjoja oli uusi opettaja Eevin paras seura. Hän vastasikin joka
suhteessa Eevin toiveita, oli ystävällinen, pitkä, solakka ja
miellyttävän näköinen. Ja Eevi päätti mielessään, että juuri semmoiseksi
tahtoo hänkin tulla, jahka vain ehtii kasvaa »hienoksi neidiksi».
Huolimatta siitä, että Eevi usein tuskitteli ajan hidasta kulkua, koitti
se päivä äkkiä ja odottamatta, jolloin Eevi täytti viisitoista vuotta.
Seuraavana syksynä piti hänen suorittaa tutkinto Helsingin suomalaiseen
tyttökouluun, sen neljännelle luokalle.
Kotoa lähtö oli siis lähellä, Eevin mielestä jo liiankin lähellä.
Etenkin viime ajat kodissa olivat olleet erinomaisen hauskat. Eevin
opettajatar oli nimittäin joutunut kihloihin, ja Eevi oli sen johdosta
saanut uutta miettimisen ja haaveilun aihetta.
Mahtoi »aikaihmisten» elämä kuitenkin olla kummallista ja hauskaa!
Kunhan vain siihen ikään pääsisi! Silloin oli ihana onnen aika
odottamassa -- --
Ruustinna alkoi huomata tyttäressään taipuvaisuutta haaveiluun ja eräänä
iltana, kun hän tapasi hänet kuutamossa istumasta katse kyynelistä
kosteana, hän vallan pelästyi. Mitä hulluutta semmoinen oli! Hyvä, että
Helsinkiin lähtö oli lähellä; uudet olot haihduttaisivat moiset
hassutukset. -- Ja elleivät olot siinä onnistuisi, ottaisi ruustinna
itse asiat ohjatakseen. Hän panisi kaiken kykynsä käytäntöön
kasvattaakseen tytärtänsä yhtä toimeliaaksi, järkeväksi ja
mallikelpoiseksi kuin hän itse oli. Haaveileminen oli sulaa hullutusta.
Saa sitä hyvän miehen haaveilemattakin, päätti ruustinna, saa ainakin
minun tyttäreni.
Toiselta kannalta katsoi rovasti asiaa. Hänkin oli huomannut Eevin
taipumuksen, mutta vähääkään huolestumatta. Hänestä asia oli siksi
luonnollista. Kasvattajan vikaa ei hänessä muuten ollut ensinkään. Hän
oli itse runollinen luonne ja rakasti suuresti kaunista kotiansa, sen
koivikkoa, sen koskea ja kukkaistarhoja. Hiljaisena käyskennellessään
täällä paikasta toiseen, miettien ja leikkiä laskien, haaveili hänkin
tavallaan. Ihmekö siis, jos hänen tyttärensä, joka kaiken ikänsä oli
kasvanut tässä lumoavan kauniissa kodissa, nyt elämänsä aamuhetkinä
unelmoi ja haaveili sen helmassa.
* * * * *
Yksinäiset haaveilut Soinamossa vaihtuivat Helsingissä iloiseen
toveri-elämään, huvituksiin ja koulutyttömäisiin ystävyysliittoihin,
joihin Eevi antautui yhtä kiihkeästi kuin yksinäiselle haaveilulleen
Soinamossa. Siten kului aika nopeaan kuin unelma.
Nyt oli talvi, ja Eevi oli lähdössä kotiin joululuvalle -- viimeistä
kertaa, koulutyttönä, sillä ensi keväänä oli hänen määrä suorittaa
loppuun kurssinsa Helsingissä.
Hän oli vallan haltioissaan ajatellessaan läheistä kotiinlähtöä, ja
hänen iloansa lisäsi se, että hän sai hyvän ystävänsä, huone- ja
luokkatoverinsa Elsan mukaansa.
Iltaa ennen lähtöä malttoi Eevi tuskin mennä maata. Elsaa, joka jo oli
puolinukuksissa, kiusasi hän milloin hyväilyillä, milloin hassutuksilla
saadakseen häntä kuuntelemaan millaista oikein oli se kotiinmeno. Ensin
ajaa jytyyttävät he junassa iltapuoleen asti, kunnes saapuvat pienelle
asemalle, missä Oskar-renki odottaa, ja Teppo hirnua höröttää kohta kun
Eevi junasta astuu. Sieltä sitten jatketaan matkaa läpi huurteisen
metsän, missä kuu kumottaa ja taivaan tähdet tuikkivat, kunnes tullaan
kotiin, jonka valot jo etäälle loistavat, ja jossa isä, äiti, Mustit ja
Maijat ovat odottamassa.
Eevi olisi näitä kuvailujaan jatkanut vaikka aamuun asti, mutta kun hän
Elsan tasaisesta hengityksestä huomasi, että tämä kaikesta huolimatta
oli uneen vaipunut, päätti Eevikin vähän nukkua. Ensin kuiskasi hän
kuitenkin hyvää-yötä ystävälleen kuulle, kääntyi sitten seinään päin ja
ummisti silmänsä.
Eevin unelmat kävivät toteen. Kotiintulo oli kerrassaan hauskaa. Sitä
seurasi joulu monine ja arvokkaine lahjoineen, sitte -- pyhäpäivien
päätyttyä, -- alkoivat kestit pitäjällä. Hauskuutta ei niistä puuttunut
mistään, mutta loistokohtana olivat kuitenkin kutsut pappilassa.
Jo pari päivää edeltäkäsin puuhattiin siellä aamusta iltaan asti. Miinat
ja Maijat eivät saaneet askeleitaan säästää, eikä ruustinnakaan
säästänyt nuhteitaan. Mutta mitäpä niistä kaikista, kun kerran tarjoilut
ja illallinen onnistuivat!
Eevi ei ottanut osaa talouspuuhiin. Hän lepäili, nautti, seurusteli
Elsan kanssa ja piti huolta puvustaan. Hän tahtoi tänä iltana esiintyä
oikein sievänä, siksi saikin kuvastin kauan tehdä palvelusta. Kun hän
vihdoin oli valmis, asettui hän vielä kerran työnsä tulosta
tarkastamaan. Se oli tyydyttävä, ja mielihyvällä katseli hän kuvaansa.
Uusi, sievä puku kävi hänelle hyvin, somana kiertyi pitsi kaulan
ympärille, kasvot, joskin jokseenkin tavalliset, olivat nuorekkaat,
hipiä hieno, tummanruskea tukka pehmeää, ja nuo suuret sinisilmät
epäilemättä kauniit.
Elsa oli yks' kaks' saanut oman pukunsa kuntoon ja istui nyt Eevin
huoneessa kyyristyneenä sohvannurkkaan ahmien »Kertomuksia Suomen kansan
historiasta».
»Oh, sinua, että viitsit!» Eevi kääntyi Elsaan päin. »Ja vielä näin
herttaisena ja runollisena huvitusten aikana!»
»Liekö tuo peilaileminen sitten niin paljon runollisempaa?» Elsa nosti
hetkeksi katseensa kirjasta.
»Hyi sinua, aina sinä teet minulle kiusaa! Pitäähän minun pukeutua
sieväksi, kun tulee vieraita.»
»Ja vielä semmoisia vieraita!» härnäili Elsa.
»Niin juuri, ajattele, Erkki tulee, kaunis, kaunis kasvinkumppalini.»
»Mutta Eevi, kuules, oikein vakavasti puhuen, saisit sinä jättää nuo
tuommoiset rakkaustuumat tuonnemmaksi.»
»Oh, älä sano, etkö sinä tiedä, että 'nuorena on vitsa väännettävä'.»
»Kyllä se sinun sydämesi vielä rakkauteen 'vääntyy' opettelemattakin.»
»Voi sinua!» Eevi nauroi. »Sinua se ainakin on 'vääntynyt' rakastamaan
ihan hirmuisesti, sinä hyvä, herttainen, kulta ystävä!» Hän kavahti
Elsan kaulaan ja puristi aivan tukehduttavasti.
»No, no, älähän nyt! Sinä rakastat niin tulisesti, että minä pian heitän
henkeni siitä!»
He nauroivat kumpikin niinkuin iloiset, vallattomat koulutytöt voivat
nauraa, ja Eevi pyöräytti vielä Elsan tämän harmiksi sohvannurkasta
suoraan peilin eteen. »Katso, tuossa on kultani kuva, katso! -- Mutta
kukka rintaan vielä!»
Hän otti lasista kaksi kaunista kamelian nuppua ja kiinnitti toisen
Elsan rintaan, toisen omaansa.
Nyt alkoi vieraita tulla toinen toisensa jälkeen, ja Eevi talon
tyttärenä kiiruhti heitä, vastaanottamaan.
Ensin tuli tilanomistaja Holm rouvansa kanssa, jonka suuret, kultaiset
korvarenkaat heilahtelivat joka kerran hänen suoriessaan ryppyjä
puvustansa. Sitte tuli pieni, pyöreä rouva, ystävällinen, hieman
mairitteleva hymy huulillaan. Tuskin oli hän etehiseen ehtinyt, kun jo
alkoi ihmetellä, miten suureksi ja kauniiksi Eevi oli kasvanut ja muiden
huomaamatta kiiruhti hän hänelle kuiskaamaan, että »nyt saavat pojat
sydäntään varoa». -- Tuli sitten vieraita toinen toisensa jälkeen:
laihtunut opettajatar silmälasit nenällä, nuori muodinmukainen
postineiti, varakkaita ja juhlallisia talollisia, leikkisä nimismies
rouvineen ja lopuksi pitäjän tuomari perheensä kanssa, rouva sähisevässä
silkissä ja neitoset kaikkia muita hyvän verran hienompina.
Vieraat hajaantuivat kohta eri huoneisiin, herrat rovastin puolelle,
rouvat saliin ja nuoret kaikki läheiseen vierashuoneeseen, jossa leikki
pian alkoi. Herrain huoneesta alkoi kuulua kovaäänistä puhetta.
Totilasit kilahtelivat ja tupakansavu leijaili paksuina pilvinä kattoa
kohden. Silloin tällöin pyörähti vain joku herroista saliin rouvia
tervehtimään, mutta kauan eivät he siellä viihtyneet.
»Rouvain suut ne soittaa, paras pysyä loitommalla», huomautti nimismies
salista palatessaan, ja nauraen yhtyivät muut hänen mielipiteeseensä.
Vanhempien puhetta ja nuorten leikkiä keskeytti ainoastaan monien
jouluherkkujen maisteleminen, kun palvelijat niitä tuon tuostakin
sisälle kantoivat suurilla, valkeilla liinoilla peitetyillä
tarjottimilla, jotka notkahtelivat runsaan kuormansa painosta ja panivat
tarjoilijain kädet tutisemaan ponnistuksesta.
Eevi talon tyttärenä oli ylinnä nuorten piirissä. Hän tunsi tämän, ja se
pani hänet koettamaan parastansa. Hänen silmänsä loistivat, ja puna oli
poskille noussut. Iloisena ja herttaisena liikkui hän vieraiden
keskuudessa. Pieni pilvi hänen onnensa taivaalla oli kuitenkin se, että
Erkki oli kovin harvapuheinen ja aina vain pysytteli yksinänsä.
Semmoinen oli hän Eevin ihmeeksi ja harmiksi ollut viime kesänäkin heti
ylioppilaaksi tultuansa. Silloinhan jos koskaan olisi pitänyt olla
iloinen ja kohtelias! -- Eeviä oikein kiusasi tuommoinen.
Mutta myöhemmin sai hän hiukan hyvitystä, kun rekiretkeä puuhattaessa
Erkki häntä läheni ystävällisesti kysyen: »No Eevi, ajammeko me nyt
yhdessä, niinkuin ennen laskimme mäkeä?» Eevi kiitti tyytyväisenä, ja
kun hetkisen kuluttua tuomarin poika pyysi häntä toverikseen, tunsi hän
arvonsa suureksi kohteliaasti selittäessään että häntä oli jo pyydetty.
Puna nousi samassa poskille ja kauniina välkkyi hänen mielessään kuva
tähtikirkkaasta illasta reessä Erkin rinnalla.