PULLONKAULA.

Kapean, mutkikkaan kadun varrella oli muitten köyhäin talojen joukossa

korkea, kapea talo. Se oli rakennettu ristikkosidoksilla ja ne olivat

höltyneet sekä nurkissa että päädyissä; köyhää kansaa siinä asui ja

köyhimmältä näytti vintillä. Siellä riippui pienen ikkunan edessä

päiväpaisteessa vanha ränstynyt lintuhäkki, jossa ei ollut edes

kunnollista vesiastiaa, vaan ainoastaan nurin käännetty pullonkaula,

pohjasta suljettu korkilla ja täytetty vedellä. Avonaisen ikkunan

ääressä seisoi vanha neiti, hän oli juuri koristanut häkin vesiheinillä

ja pieni hamppuvarpunen hyppeli orrelta orrelle ja lauloi niin että

helisi.

"Mikä sinun on laulaessasi!" sanoi pullonkaula; niin, ei se sitä

sanonut juuri sillä tavalla kuin me sen sanomme, sillä ei pullonkaula

osaa puhua, mutta se ajatteli sen mielessään kuten me ihmisetkin

puhumme sisällisesti. "Mikä sinun on laulaessasi, sinun jolla on eheät

jäsenet. Koettaisitpa olla ilman alaruumista kuten minä, koettaisitpa

elää kaulan ja suun varassa, suussa korkki kuten minulla, niin et

laulaisi. Mutta hyvä on, että on tyytyväisiäkin olentoja! Minulla ei

ole syytä laulaa enkä minä osaakkaan laulaa! Osasin kyllä silloin kun

olin eheä pullo ja minua hangattiin korkilla; minua sanottiin oikeaksi

leivoseksi, suureksi leivoseksi; -- ja voi sitäkin kertaa kun minä

turkkurin herrasväen kanssa olin metsässä ja tytär meni kihloihin --

niin, kyllä minä sen muistan kuin eilisen päivän; paljon minä olen

nähnyt kun taakseni ajattelen; olen ollut tulessa ja vedessä, mustassa

mullassa ja korkeammalla ilmassa kuin useimmat, ja nyt minä riipun

lintuhäkin edustalla ilmassa ja päiväpaisteessa; kyllä minun tarinani

kannattaisi kuulemista, mutta minä en kerro sitä ääneen, sillä minä en

osaa."

Ja sitte se kertoi sen sisällisesti eli ajatteli omassa mielessään

historiaansa, joka kyllä oli merkillinen, ja pieni lintu visersi

iloista lauluaan ja kadulla ajeltiin ja käveltiin, jokainen ajatteli

omia asioitaan tai oli kokonaan ajattelematta, mutta pullonkaula

ajatteli.

Se muisteli hehkuvaa sulatusuunia tehtaassa, jossa siihen oli

puhallettu elämä; se muisti vieläkin, että se oli ollut ihan kuuma, se

oli katsellut kumisevaan uuniin, syntymäpaikkaansa ja sen oli vallannut

ääretön halu heti kohta karata sinne takaisin, mutta vähitellen sen

mukaan kuin se jäähtyi, oli se ruvennut tyytymään kohtaloonsa; se

seisoi rivissä, rinnalla koko rykmentti veljiä ja sisaria, jotka kaikki

olivat kotoisin samasta uunista, mutta toisista oli puhallettu

samppanjapulloja, toisista olutpulloja ja siinä on kyllä eroa!

Maailmalla saattaa olutpullo kyllä sittemmin sisältää kallisarvoisinta

Lacryma Christiä ja samppanjapullo kiilloitusmustetta, mutta

synnynnäinen tarkoitus kyllä ilmenee ulkomuodossa, aateli pysyy

aatelina, vaikka olisi ruumis täynnä kiilloitusmustetta.

Pian pakattiin kaikki pullot ja meidän pullomme myöskin; silloin ei se

aavistanut, että se kerran päättäisi päivänsä pullonkaulana ja

korotettaisiin lintuhäkin vesiastiaksi. Onhan se rehellinen ammatti,

eihän sitä silloin ole tyhjäntoimittaja! Päivänvalon näki pullo vasta,

kun se toisten toverien kanssa avattiin kääröstä viinikauppiaan

kellarissa. Samalla se ensi kerran huuhdeltiin, se oli hullunkurinen

tunne. Sitte se loikoi tyhjänä ja korkittomana, tunsi ihmeellistä

tyhjyyden tunnetta, se ikävöi jotakin, mutta ei itsekään tietänyt mitä

ikävöi. Sitte se täytettiin hyvällä, ihanalla viinillä, se sai korkin

ja lakattiin kiinni, pullon kylkeen liimattiin leima "Prima lajia",

tuntui siltä kuin tutkinnossa olisi saanut ensimäisen arvosanan, mutta

viini olikin hyvää ja pullo oli hyvä; jokainen on nuorella iällään

lyyrikko! pullon mielessä helisi ja soi outoja aavistuksia, se näki

unta vihreistä, aurinkoisista vuorista, joilla viini itää, missä

iloiset tytöt ja reippaat pojat laulavat ja vaihtavat suudelmia; niin,

ihanaa on elää! Kaikki nämä asiat helisivät ja soivat pullossa aivan

niinkuin nuorissa runoilijoissa, jotka nekään usein eivät niitä

ensinkään tunne.

Eräänä aamuna pullo ostettiin. Turkkurin juoksupoika oli lähetetty

noutamaan viinipulloa, parasta lajia; ja se joutui eväskoppaan kinkun,

juuston ja makkaroiden kanssa; voi oli erinomaista, leipä hienointa

lajia; turkkurin tytär itse pani eväät kuntoon; hän oli niin nuori,

niin kaunis; ruskeat silmät hymyilivät, suupieli leikitteli, suu puhui

yhtä paljon kuin silmätkin; kädet olivat hienot, pehmeät ja valkoiset

ja kuitenkin olivat kaula ja rinta vieläkin valkoisemmat. Paikalla

saattoi huomata, että hän oli kaupungin kauneimpia tyttöjä eikä

kuitenkaan vielä kihloissa.

Ja eväskoppa oli hänen sylissään kun perhe ajoi metsään; pullonkaula

pisti esiin valkoisten pöytäliinanpäiden sisästä; korkissa oli

punaista lakkaa ja se katseli suoraan tytön kasvoihin; katseli se

myöskin nuorta perämiestä, joka istui hänen rinnallaan; hän oli

lapsuudenystävä, muotokuvamaalarin poika; hän oli hiljan suorittanut

perämiehentutkintonsa niin reippaasti ja kunnialla ja huomenna hänen

piti lähteä laivalla kauvas vieraisiin maihin; siitä oli puheltu

eväskoppaa valmistaessa ja sen puheen aikana ei turkkurin kauniin

tyttären silmissä eikä suupielissä saattanut huomata paljonkaan iloa.

Molemmat nuoret läksivät vihriään metsään, he puhelivat -- mistä he

puhelivat? Niin, sitä ei pullo kuullut, se oli eväskopassa. Kesti

ihmeellisen kauvan ennenkuin se otettiin esiin, mutta kun se vihdoin

otettiin, olikin tapahtunut iloisia asioita, kaikki silmät hymyilivät,

turkkurin tytärkin hymyili, mutta hän puhui vähemmin ja hänen poskensa

hehkuivat kahtena punaisena ruusuna.

Isä otti täyden pullon ja korkkiruuvin -- kummalliselta se tuntuu kun

noin ensi kerran avataan! Pullonkaula ei sittemmin koskaan voinut

unohtaa sitä juhlallista hetkeä. Kun korkki nousi, oli sen sisästä

kuulunut rehellinen kulahdus ja kulinaa jatkui yhä kun viini virtasi

laseihin.

"Kihlattujen malja!" sanoi isä ja joka lasi tyhjennettiin pohjaan ja

nuori perämies suuteli kaunista morsiantaan.

"Onnea ja siunausta!" sanoivat molemmat vanhukset. Ja nuori mies täytti

vielä kerran lasit: "Vuoden perästä palaan ja tästä päivästä vuoden taa

vietetään häät!" huusi hän ja kun lasit olivat tyhjennetyt, nosti hän

pullon korkealle ilmaan: "Sinä olet nähnyt elämäni kauneimman päivän,

sinun ei enään pidä ketään palvella!"

Ja hän viskasi pullon korkealle ilmaan. Ei turkkurin tytär silloin

ajatellut, että hän useamminkin näkisi saman pullon lentävän, mutta

niin kuitenkin oli käyvä. Tällä kertaa putosi pullo tiheään kaislikkoon

pienessä metsäjärvessä; pullonkaula muisti vielä varsin selvästi kuinka

se siellä makasi ja mietiskeli. "Minä annoin heille viiniä ja he

antavat minulle mutavettä, mutta tarkoitus on kai hyvä!" Pullo ei enään

saattanut nähdä kihlattuja eikä tyytyväisiä vanhuksia, mutta se kuuli

heidän vielä pitkän aikaa iloitsevan ja laulavan. Sitte tuli kaksi

pientä talonpoikaispoikaa, he tirkistelivät kaislikkoon, näkivät pullon

ja ottivat sen, se oli siis taas turvattu.

Kotona metsämökissä, missä he asuivat, oli vanhin veli, merimies, eilen

käynyt sanomassa hyvästi, sillä hän oli lähdössä pitemmälle matkalle;

äiti pani paraikaa kokoon yhtä toista tavaraa ja illalla piti isän

lähteä viemään tavaroita kaupunkiin, vielä kerran ennen lähtöä näkemään

poikaa ja viemään hänelle omiaan ja äidin terveisiä. Kääröön oli jo

pantu pieni pullollinen ryydättyä viinaa, kun pojat toivat suuremman,

vahvemman pullon, jonka olivat löytäneet; siihen mahtui enemmän kuin

pieneen pulloon ja aine oli sellaista hyvää lääkettä huonolle vatsalle;

siihen oli pantu hypericumia. Ei pullo enään saanut sellaista punaista

viiniä kuin ennen, se sai karvaita tippoja, mutta ovathan nekin hyvät

-- vatsalle. Uusi pullo eikä entinen pieni, pantiin matkaan; -- ja niin

joutui pullo taasen liikkeelle, se joutui Petteri Jensenin kanssa

laivalle ja tämä osui olemaan juuri sama laiva, jolla nuori perämieskin

kulki, mutta ei hän nähnyt pulloa eikä hän olisi sitä tuntenut taikka

tullut ajatelleeksi: se on sama, josta me joimme kihlauksen ja

kotiintulon maljan.

Tosin ei se enään sisältänyt viiniä, mutta se sisälsi muuta yhtä hyvää;

ja toverit sanoivatkin sitä aina kun Petteri Jensen otti sen esiin,

"apteekkariksi"; se antoi hyvää lääkettä, sellaista, joka auttoi

vatsavaivaa vastaan; ja se auttoi niin kauvan kuin pisarakin oli

jälellä. Hauska aika se oli, ja pullo lauloi kun sitä hangattiin

korkilla, sitä ruvettiin sanomaan "suureksi leivoseksi", "Petteri

Jensenin leivoseksi".

Pitkiä aikoja oli kulunut, pullo pysytteli tyhjänä nurkassa, silloin

tapahtui -- niin, ei pullo tarkkaan tietänyt oltiinko meno- vaiko

kotimatkalla, se näet ei ollut käynyt maissa: nousi myrsky; suuret

aallot vyöryivät mustina, raskaina, nostivat ja viskelivät laivaa;

masto rytisi, hyökylaine puhkaisi laudan; pumput eivät enään

riittäneet; oli pilkkosen pimeä yö; laiva upposi, mutta viime hetkessä

kirjoitti nuori perämies paperiliuskalle: "_Jeesuksen nimeen! me

hukumme_!" hän kirjoitti morsiamensa nimen, oman nimensä ja laivan

nimen, pisti liuskan tyhjään pulloon jonka sai käsiinsä, painoi korkin

kiinni ja viskasi pullon vyöryvään veteen; ei hän tietänyt että se oli

sama pullo, josta oli juotu ilon ja toivon malja, hänen ja hänen

tyttönsä onneksi. Nyt se kiikkui aalloilla, vei tervehdystä ja

kuolinviestiä.

Laiva upposi, miehistö hukkui, pullo lensi kuin lintu, olihan sillä nyt

sydän, rakkaudenkirjettä se kantoi. Ja aurinko nousi ja aurinko laski,

pullo luuli, kuten elämänsä alkuaikoina, katselevansa punaiseen,

hehkuvaan uuniin, sille tuli halu lentää sinne suinpäin. Se koki tyyntä

ja uusia myrskyjä, se ei kolahtanut mihinkään kallionkielekkeeseen; se

ei joutunut haikalan ruuaksi; päiviä ja vuosia ajelehti se aalloilla,

milloin pohjoiseen, milloin etelään päin, kuinka aallot kulloinkin

veivät. Se oli muuten oma herransa, mutta siihenkin saattaa kyllästyä.

Kirjoitettu liuska, sulhon viime tervehdys morsiamelle, tuo vain surua,

jos se kerran sattuu oikeisiin käsiin, mutta missä ne kädet ovat, ne

kädet jotka hohtivat niin valkeina, kun levittivät liinaa tuoreeseen

nurmeen vihriässä metsässä kihlauspäivänä? Missä on turkkurin tytär?

Niin, missä on maa ja mikä maa mahtaa olla likinnä? Sitä ei pullo

tietänyt; se ajelehti ajelehtimistaan ja kyllästyi vihdoin

ajelehtimiseen, sillä ei ajelehtiminen ollut sen elämän tarkoitus,

mutta se ajelehti sittenkin kunnes vihdoin saavutti maan, vieraan maan.

Ei se ymmärtänyt sanaakaan puheesta, sitä kieltä ei hän ollut kuullut

puhuttavan ja paljon menee aina hukkaan, kun ei ymmärrä kieltä.

Pullo otettiin talteen ja sitä tarkasteltiin, lippu huomattiin ja

otettiin esiin, sitä käänneltiin ja väänneltiin, mutta ei ymmärretty

mitä siihen oli kirjoitettu. Sen ne kyllä käsittivät että pullo oli

heitetty laivasta ja että paperissa selitettiin jotakin ja merkillistä

se varmaan oli -- ja lippu pistettiin takaisin pulloon ja pullo pantiin

suureen kaappiin, suuressa huoneessa, suuressa talossa.

Aina kun tuli vieraita, otettiin lippu esiin, sitä käänneltiin ja

väänneltiin ja kirjoitus, joka oli vain lyyjykynällä kirjoitettu, kävi

yhä mahdottomammaksi lukea; vihdoin ei kukaan enään saattanut nähdä

että siinä oli kirjaimia. Ja vuoden pullo vielä oli kaapissa, sitte se

joutui ullakolle, tomun ja hämähäkinverkkojen peittoon; silloin se

ajatteli parempia päiviä, jolloin siitä kaadettiin viiniä raikkaassa

metsässä ja kun se kiikkui aalloilla ja säilytti salaisuutta, kirjettä,

jäähyväishuokausta.

Ja nyt se oli viettänyt ullakolla kaksikymmentä vuotta; varmaan se

olisi jäänyt sinne pitemmäksikin ajaksi, jollei taloa olisi ruvettu

rakentamaan uudelleen. Katto revittiin, pullo huomattiin ja siitä

puhuttiin, mutta ei se ymmärtänyt kieltä; ei sitä opi loikomalla

ullakolla, vaikkapa kaksikymmentäkin vuotta. "Jos minä olisin saanut

olla huoneessa", arveli pullo aivan oikein, "olisin sen kyllä oppinut!"

Se pestiin ja huuhdeltiin, se sen kyllä tarvitsi; se kävi kirkkaaksi ja

läpinäkyväksi, se nuortui vanhoilla päivillään, mutta lippu jota se oli

kantanut, se oli hukkunut pesussa.

Pullo täytettiin siemenillä, se ei tuntenut sitä lajia tavaraa; se sai

korkin suulleen ja pantiin huolellisesti kääröön, ei se nähnyt lyhtyä

eikä kynttilää, vielä vähemmin aurinkoa tai kuuta, ja pullon mielestä

olisi sentään pitänyt jotakin nähdä kun matkalla kerran oli, mutta ei

se nähnyt mitään. Tärkeintä työtään se kuitenkin teki -- se matkusti ja

saapui määräpaikkaansa ja siellä käärö avattiin.

"Ovatpa ne siellä ulkomailla nähneet siitä vaivaa!" sanottiin, "ja

varmaan se sittenkin päänpäätteeksi on rikki!" Mutta se ei ollut rikki.

Pullo ymmärsi joka sanan, se oli samaa kieltä jota se oli kuullut

sulatusuunilla ja viinikauppiaan luona, metsässä ja laivalla, ainoaa

oikeaa, hyvää ja rehellistä kieltä jota saattoi ymmärtää; se oli

päässyt kotiin, omaan maahansa, sitä toivotettiin tervetulleeksi! se

oli pelkästä ilosta hyppäämäisillään ihmisten käsistä, tuskin se

huomasi että korkki avattiin, siemenet varisteltiin pois ja se vietiin

kellariin, kätkettiin ja unohdettiin; kotona on aina paras, vaikka

olisi kellarissakin! Ei se koskaan ajatellut kuinka kauvan se siellä

makasi, sen oli mukava olla ja se makasi vuosikausia. Vihdoin viimein

tuli kellariin ihmisiä, he ottivat pulloja ja muitten muassa meidän

pullomme.

Puutarha talon edustalla oli komeasti koristettu; palavia lyhtyjä

riippui kaarissa, paperilyhdyt paistoivat kuin suuret tulpanit; ilta

oli ihana, ilma tyyni ja kirkas, tähdet tuikkivat niin kirkkaina, uusi

kuu oli syttynyt taivaalle, oikeastaan näkyi koko pyöreä kuu

kultalaitaisena, siniharmaana ympyränä. Kaunista se oli hyvien silmien

katsella.

Syrjäisemmillä käytävillä oli niilläkin jonkinlaista tulitusta, ainakin

niin paljon että näki kulkea; pensaisiin oli pistetty pulloja ja

kuhunkin pulloon kynttilä, täällä oli myöskin tuttu pullomme, sama

jonka kerran piti päättää päivänsä pullonkaulana ja vesiastiana

lintuhäkissä. Sen mielestä oli kaikki tällä hetkellä niin erinomaisen

kaunista, olihan se luonnon helmassa, ottihan se osaa iloon ja juhliin,

kuulihan se laulua ja soittoa, ihmisten hyörinää ja pyörinää, varsinkin

siltä puiston kulmalta, jossa lamput paloivat ja kirjavat paperilyhdyt

heloittivat. Itse puolestaan se kyllä oli syrjäkäytävällä, mutta juuri

siellä sai ajatuskin työtä. Pullo piteli kynttiläänsä, tuotti sekä

huvia että hyötyä, ja se on oikein; sellaisina hetkinä unohtuu

kaksikymmentä vintillä vietettyä vuotta -- ja onnellista on unohtaa.

Ihan likeltä asteli ohitse yksinäinen pari käsi kädessä kuten

morsiuspari metsässä, perämies ja turkkurintytär; pullosta tuntui siltä

kuin se olisi elänyt kaikki uudelleen. Puistossa käveli vieraita ja

käveli kansaa katselemassa vieraita ja koko komeutta, ja näiden

joukossa käveli muuan vanha nainen, jolla ei ollut sukulaisia mutta

kyllä ystäviä, ja hän ajatteli juuri samaa kuin pullo: vihriää metsää

ja nuorta morsiusparia, joka oli hänelle hyvin likeinen -- hänellä oli

nimittäin osansa siinä, hän oli siitä toinen puoli, se oli hänen

onnellisin hetkensä ja sitä ei koskaan unohda, vaikka tulisi kuinkakin

vanhaksi piiaksi. Mutta hän ei tuntenut pulloa eikä se tuntenut häntä

-- niin sitä tutut kulkevat toistensa ohi tässä maailmassa, kunnes taas

joutuvat yhteen, ja nämä molemmat joutuivat, olivathan he nyt samassa

kaupungissa.

Pullo joutui puistosta viinikauppiaan luo, täytettiin taasen viinillä

ja myytiin ilmapurjehtijalle, jonka ensi sunnuntaina piti astua

ilmapalloon. Ihmisjoukko oli kerääntynyt katsomaan, rykmentin

soittokunta soitti ja kaikkinaisia valmistuksia tehtiin, pullo näki sen

kopasta, jossa se oli, yhdessä elävän kaninin kanssa. Kanini oli hyvin

alakuloinen, tiesihän se, että piti noustaman ilmaan ja tultaman alas

laskusiivin. Pullo ei tietänyt mikä oli ylös, mikä alas, se näki

ilmapallon paisuvan yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, ja kun ei se enään

voinut tulla suuremmaksi, alkoi se kohota yhä korkeammalle ja

korkeammalle ja käydä levottomaksi. Nuorat jotka pitelivät kiinni,

leikattiin poikki ja pallo liiteli ja vei mukaansa ilmapurjehtijan,

kopan, pullon ja kaninin: musiikki soitti ja kaikki ihmiset huusivat:

hurraa!

"Hullunkurista tällä tavalla nousta ilmaan!" ajatteli pullo, "se on

uudenaikaista purjehdusta, ei suinkaan tuolla ylhäällä voi kolahtaa

mitään kovaa vastaan!"

Ja monet tuhannet ihmiset katselivat ilmapallon nousua ja vanha

neitikin katseli sitä; hän seisoi avoimen vinttiakkunansa ääressä,

missä häkki riippui ja hamppuvarpunen hyppeli, lintu raukka jolla ei

ollut oikeaa vesisäiliötä ja jonka täytyi tyytyä kuppiin. Ikkunalla

kasvoi myrttipuu, sitä oli siirretty vähän syrjään jottei se kaatuisi

kun vanha neiti kumartui katselemaan ulos; ja hän näki selvästi

ilmapallossa purjehtijan, joka päästi kaninin alas laskusiivin ja sitte

joi kaikkien ihmisten maljan ja heitti pullon korkealle ilmaan; ei hän

aavistanut nähneensä sen saman pullon lentävän korkealle ilmaan hänen

ja hänen ystävänsä onneksi ilon päivänä, vihriässä metsässä, nuoruuden

aikana.

Pullolla ei ollut aikaa ajatella, tämä elämän korkein nousu sattui

sille aivan äkkiarvaamatta. Tornit ja katot olivat syvällä ja alhaalla,

ihmiset näyttivät niin pikkuruikkuisen pieniltä.

Sitte se rupesi painumaan alas ja putosi toisella vauhdilla kuin

kanini; pullo heitti kuperikeikkaa ilmassa, se oli niin nuori ja

vallaton, viini oli tehnyt sen puolihumalaiseksi, mutta ei humalaa

kestänyt kauvan. Sitä matkaa! Aurinko paistoi pulloon, kaikki ihmiset

sitä katselivat, ilmapallo oli painunut kauvas pois ja pian oli

pullokin poissa, se putosi katolle ja meni rikki, mutta palasissa oli

sellainen lentoinnostus, etteivät ne jääneet paikoilleen, vaan

hyppelivät ja kierivät, kunnes tulivat pihamaalle ja särkyivät vieläkin

pienemmiksi sirpaleiksi. Vain pullonkaula kesti ja se oli kuin

timantilla leikattu.

"Sitä saattaisi varsin hyvin käyttää lintuhäkin vesisäiliönä!" sanoi

mies kellarikerroksessa, mutta hänellä itsellään ei ollut lintua eikä

häkkiä eikä niitä kannattanut ruveta hankkimaan pullonkaulan takia jota

saattoi käyttää lintuhäkin vesisäiliönä; vanha neiti vinnillä saattoi

käyttää sitä ja niin joutui pullonkaula sinne, sai korkin suulleen, ja

se mikä oli ylhäällä tuli alas, kuten elämänmuutoksissa usein käy, se

sai raikasta vettä ja ripustettiin häkin eteen pienelle linnulle, joka

lauloi niin että helisi.

"Niin, mikä sinun on laulaessa!" sanoi pullonkaula, ja olihan se

ihmeellinen kapine, olihan se ollut ilmapallossa, -- enempää ei sen

historiasta tiedetty. Nyt se riippui vesisäiliönä, kuuli ihmisten

hyörivän ja pyörivän pihamaalla, kuuli vanhan neidin puhuvan huoneessa:

siellä oli paraikaa vieraita, samanikäinen ystävätär, he puhelivat --

eivät pullonkaulasta, vaan myrttipuusta ikkunassa.

"Sinun totisesti ei pidä heittää kahta riikintaalaria tyttäresi

morsiuskukkavihkoon!" sanoi vanha neiti, "sinä saat minulta kauniin

vihon, kukkia täynnä. Katsoppas kuinka kaunis myrtti on! Niin, se on

tosiaankin oksa siitä myrtistä, jonka sinä annoit minulle

kihlauspäivänäni, siitä, josta minun itseni vuoden kuluttua piti ottaa

morsiuskukkavihkoni, mutta se päivä ei koskaan tullut! ne silmät

sammuivat joitten piti loistaa minun ilokseni ja onnekseni tässä

elämässä. Meren pohjalla nukkuu hän makeasti, minun hyvä enkelini! --

Puu tuli vanhaksi, mutta minä vielä vanhemmaksi ja kun puu rupesi

kitumaan, otin minä viimeisen terveen oksan, pistin sen multaan ja nyt

on oksa kasvanut suureksi puuksi ja pääsee vihdoin viimein hääiloa

näkemään, tyttäresi morsiuskukkavihoksi!"

Ja vanhan neidin silmissä oli kyyneliä; hän puheli nuoruutensa

ystävästä, kihlauksesta metsässä; hän ajatteli maljaa joka juotiin,

ajatteli ensi suudelmaa, -- mutta sitä hän ei sanonut, olihan hän vanha

neiti; hänen mielessään liikkui niin paljon, mutta sitä ei hän

ensinkään tullut ajatelleeksi, että aivan hänen ikkunansa ulkopuolella

oli toinenkin muisto siltä ajalta, sen pullon kaula, joka ulahti, kun

korkki vedettiin auki ja malja juotiin. Mutta ei pullonkaulakaan

tuntenut häntä, sillä ei se kuunnellut hänen kertomustaan -- osaksi

senkintähden, että se ajatteli vain itseään.