Tunnethan sinä Holger Dansken tarinan; sitä me emme tällä kertaa rupea
kertomaan, kysymme vain muistatko sinä siitä, että "Holger Danske
voitti suuren Intian itäisellä maalla, sillä kulmalla maailmaa, jossa
'se suuri auringon puu' kasvaa", kuten Christen Pedersen sanoo;
tunnetko Christen Pederseniä? yhdentekevä vaikket tuntisikaan. Holger
Danske antoi siellä pappi Jonille Intian maan herruuden. Tunnetko pappi
Jonia? Niin, sekin on yhdentekevää vaikket tuntisi häntä, sillä hän ei
ensinkään esiinny tässä kertomuksessa; tämä kertomus puhuu sinulle
"Auringon puusta" Intian maalla, idän kulmalla, kuten asiat
ymmärrettiin siihen aikaan kun ei luettu maantiedettä kuten meidän
aikanamme; mutta sekin on yhdentekevää!
Auringon puu oli ihanainen puu, jommoista emme ikinä ole nähneet etkä
sinä ikinä tule näkemään. Latva ulottui monen penikulman päähän, se oli
oikeastaan kokonainen metsä, sen pieninkin oksa erikseen oli kokonainen
puu; siellä oli palmuja, pyökkejä, pinjoja, plataneja; niin, kaikki
puulajit mitä maailmassa vaan on, versoivat täällä suurten haarojen
pieninä oksina ja haarat muodostivat ikäänkuin koukeroita ja solmuja,
tekivät ikäänkuin kukkuloita ja laaksoja, niitä peitti sametinpehmoinen
vihanta, joka vilisi kukkia; joka oksa oli kuin laaja, kukkiva niitty
tai kaunein puutarha; aurinko valoi sinne siunattuja säteitään; olihan
se auringon puu ja sinne kokoontuivat kaikki maailman linnut, linnut
kaukaisen Amerikan aarniometsistä, Damaskuksen ruusutarhasta,
sisä-Afrikan metsäisestä erämaasta, missä elefantti ja leijona luulevat
olevansa yksinvaltiaat. Napaseutujen linnut tulivat ja haikara ja
pääskynen tulivat tietysti myöskin; mutta linnut eivät olleet ainoat
elävät olennot jotka tulivat; hirvi, orava, antilopi ja sadat muut
nopeajalkaiset ja kauniit eläimet olivat täällä kotonaan; olihan puun
latva suuri, lemuava puutarha ja sen keskellä, siellä missä kaikkein
suurimmat oksat ylenivät vihreinä kunnaina, oli kristallilinna, josta
oli näköala kaikkiin maailman maihin; joka torni kohosi liljana, vartta
myöten pääsi ylös, sillä siellä sisällä oli portaat; ja lehdille aukeni
tietysti ovet, sillä ne olivat kuten saatat ymmärtää, parvekkeita ja
ylinnä itse kukkasessa oli mitä kaunein, loistavin, pyöreä sali, jonka
kattona ei ollut muu kuin itse sininen taivas aurinkoinen tai
tähtineen; yhtä kaunista vaikka toisella tavalla, oli alhaalla linnan
avarissa saleissa, seiniin kuvastui koko maailma yltympärillä; saattoi
nähdä kaikki mitä tapahtui niin ettei tarvinnut lukea sanomalehtiä, ja
niitä ei siellä ollutkaan saatavissa. Kaikki saattoi nähdä elävinä
kuvina, jos vaan jaksoi ja halusi nähdä; sillä liika on aina liikaa
viisaammallekin miehelle ja täällä asui viisain mies. Hänen nimensä on
niin vaikea lausua, sinä et saata sitä lausua ja samahan se onkin. Hän
tiesi kaikki mitä ihminen saattaa tietää ja saattaa saada tietää tässä
maailmassa; joka keksinnön joka oli tehty ja vastedes tehdään, mutta ei
sen enempää, sillä kaikella on rajansa. Viisas kuningas Salomo oli vain
puoleksi niin viisas ja hän oli sentään hänkin hyvin viisas; hän
hallitsi luonnonvoimia ja mahtavia henkiä, itse kuolemankin täytyi joka
aamu tuoda hänelle tieto ja luettelo kaikista joitten sinä päivänä piti
kuolla, mutta kuningas Salomon täytyi itsensäkin kuolla, ja se ajatus
valtasi tuontuostakin tavattoman elävänä tutkijan joka asui Auringon
puun linnassa. Hänenkin, vaikka hän viisaudessa oli niin paljon
ylempänä ihmisiä, täytyi kerran kuolla, sen hän tiesi, hänen lastensa
piti kerran kuolla; metsän lehvien lailla piti heidän varista ja
muuttua tomuksi. Hän näki ihmissukujen menevän niinkuin puitten lehvät
ja uusia tuli sijaan, mutta pudonneet lehvät eivät enään ikinä
kasvaneet, ne muuttuivat tomuksi, muiksi kasviaineiksi. Mitä tapahtui
ihmisille kun kuolonenkeli tuli? Mitä kuoleminen oli? Ruumis hajosi ja
sielu -- niin, mitä se oli? Mitä siitä tuli? Minne se meni?
"Iankaikkiseen elämään", sanoi uskonnon lohdutus; mutta miten tapahtui
siirto? Missä elettiin ja miten? "Tuolla ylhäällä taivaassa!" sanoivat
hurskaat, "sinne me menemme!" -- "Sinne!" toisti viisas mies ja osoitti
aurinkoa ja tähtiä. "Sinne ylös!" ja maan pyöreällä pallolla näki hän,
että ylhäällä ja alhaalla oli aivan samaa, riippuen siitä millä kohtaa
pyörivää palloa kulloinkin seisoi; ja jos hän nousi niin korkealle kuin
maan korkeimmat vuoret nostivat huippunsa, kävi se ilma mitä me sanomme
kirkkaaksi ja läpikuultavaksi tai "puhtaaksi taivaaksi" -- sysimustaksi
pimeydeksi, kiinteäksi kuin vaate; aurinko näytti hehkuvan ilman
säteitä, meidän maamme oli oransinkarvaisen sumun peitossa. Rajoitettu
oli ruumiillisen silmän näkeminen, kaikki peitossa sielunkin silmältä.
Kuinka vähäinen olikaan meidän tietämisemme! Viisainkin tiesi vain
hiukkasen siitä mikä meille on tärkeintä.
Linnan salakammioissa oli maan suurin aarre: "_Totuuden kirja_". Lehti
lehdeltä hän sitä luki. Sitä kirjaa saattoi jokainen lukea, mutta vain
osittain, kirjoitus hyppii monen silmissä niin ettei hän saa kokoon
sanoja. Muutamilla lehdillä käy kirjoitus niin kalpeaksi ja katoavaksi,
että näkyviin jää vain tyhjä lehti; jota viisaampi lukija on, sitä
enemmän osaa hän lukea ja viisain lukee kaikista enemmän; hän taisi
vielä lisäksi koota auringonvalon, tähtien valon, salattujen voimain
valon ja hengen valon; kun tämän vahvistetun hohteen valo lankesi
lehdille, näki hän vielä enemmän kirjoitusta, mutta siinä osassa
kirjaa, jonka nimenä oli "_Elämä kuoleman jälkeen_", ei saattanut
eroittaa pilkkuakaan. Se teki hänet surulliseksi; -- eikö hänen täällä
maan päällä todellakaan onnistuisi löytää valoa, joka saattaisi
näkemään mitä totuuden kirjaan oli kirjoitettu.
Kuten viisas kuningas Salomo, ymmärsi hänkin eläinten kielen, hän kuuli
niiden laulun ja puheen, mutta ei hän tullut siitä viisaammaksi; hän
keksi kasvien ja metallien voiman, joka loitonsi taudit, loitonsi
kuoleman, mutta ei tuhonnut sitä. Kaikesta luodusta, kaikesta jota hän
saattoi saavuttaa, koetti hän löytää kirkkautta, joka valaisisi iäisen
elämän aavistusta, mutta hän ei löytänyt sitä. Totuuden kirja oli hänen
edessään ikäänkuin tyhjänä. Kristinoppi näytti hänelle raamatussa
iankaikkisen elämän luottavat sanat, mutta hän tahtoi lukea ne _omasta_
kirjastaan ja siinä ei hän nähnyt mitään.
Viisi lasta hänellä oli, neljä poikaa -- ne olivat kasvatetut niinkuin
viisain isä voi lapsensa kasvattaa -- ja yksi tytär, kaunis, lempeä ja
viisas, mutta sokea; se ei kuitenkaan näyttänyt tuottavan hänelle
surua. Isä ja veljet olivat hänen silminään. Sydämellinen hän oli
luonteeltaan ja sen hän oli näköinenkin.
Pojat eivät koskaan olleet käyneet kauvempana linnan saleja kuin puun
oksat ulottuivat, sisar vielä vähemmin; he olivat onnellisia lapsia
lapsuuden kodissa, lapsuuden mailla, ihanassa, lemuavassa Auringon
puussa. Kuten kaikki lapset, pitivät he paljon kertomuksista ja isä
kertoi heille paljon, jota eivät muut lapset olisi ymmärtäneet, mutta
nämä olivatkin yhtä viisaat kuin meillä useimmat vanhat ihmiset; isä
selitti heille kaikki mitä he elävinä kuvina näkivät linnan seinissä,
ihmisten toimet ja tapausten kulun kaikissa maailman maissa, ja usein
toivoivat pojat pääsevänsä maailmalle ottamaan osaa suurtöihin, ja isä
sanoi heille, että maailmassa on raskasta ja katkeraa, ei se ole
ensinkään sellainen, jommoiselta se näyttää heidän ihanaiseen
lapsimaailmaansa. Hän puhui heille _kauneudesta, totuudesta ja
hyvyydestä_, sanoi että ne kolme pitävät maailmaa pystyssä, ja sen
painon alla, jota nämä kärsivät, käy se jalokiveksi, kirkkaammaksi
timantin vettä; sen hohde oli Jumalalle arvokas, se loisti kaikkea
muuta kirkkaammin, se oli oikeastaan se mitä sanotaan "_viisasten
kiveksi_". Hän sanoi heille, että kuten luomakunnan kautta päästään
varmuuteen Jumalasta, niin päästään ihmisen itsensä kautta varmuuteen
sellaisen jalokiven olemassaolosta; enempää ei hän osannut sanoa siitä,
enempää ei hän tietänyt. Muiden lapsien olisi kun olisikin ollut vaikea
ymmärtää tätä kertomusta, mutta nämä sen ymmärsivät.
He pyysivät isältä tietoja _kauneudesta, totuudesta ja hyvyydestä_ ja
hän selitti heille, sanoi paljon, sanoi senkin, että kun Jumala maan
tomusta loi ihmisen, antoi hän luomakunnalleen viisi suudelmaa,
tulisuudelmia, sydänsuudelmia ja hartaita jumalsuudelmia ja niitä me
nyt kutsumme viideksi aistimeksi; niiden kautta nähdään, kuullaan ja
käsitetään _kauneus, hyvyys ja totuus_, niiden kautta niille annetaan
arvo, niitä vaalitaan ja edistetään; on annettu viisi sisäistä ja viisi
ulkonaista aistia, juuri ja latva, ruumis ja sielu.
Näitä asioita miettivät lapset paljon, ne olivat heidän mielessään yötä
ja päivää; silloin näki vanhin veljistä kauniin unen ja ihmeellinen se
myöskin oli; toinen veli näki saman unen, ja kolmas näki sen ja neljäs;
jokainen näki sen ihan samalla tavalla; hän näki unta, että hän läksi
maailmalle ja löysi viisasten kiven; se säteili loistavana liekkinä
hänen otsaltaan, kun hän aamun koittaessa nuolennopealla hevosellaan
ratsasti takaisin isän linnaan, poikki kotipuutarhan, vihriäsamettisten
kenttäin, ja jalokivi loi niin taivaallista valoa ja hohdetta pyökin
lehville, että näkyi mitä oli kirjoitettu elämästä haudan takana.
Sisar ei uneksinutkaan lähtöä maailmalle, sellainen ei edes juolahtanut
hänen mieleensä, hänen maailmansa oli hänen isänsä koti.
"Minä ratsastan maailmalle!" sanoi vanhin; "minä tahdon kokea sen
elämää ja temmeltää ihmisten joukossa; _hyvyyttä ja totuutta_ tahdon
aina noudattaa, niillä minä suojelen _kauneutta_. Moni asia muuttuu,
kun minä tulen sinne!" ja hänen ajatuksensa olivat suuret ja rohkeat,
kuten meidän ajatuksemme aina ovat kotinurkissa, ennenkuin joudumme
maailmalle ja saamme oppia tuntemaan tuulta ja tuiskua ja
orjantappurapensaita.
Kaikki aistit, sekä sisäiset että ulkonaiset, olivat hänellä, kuten
muillakin veljillä, hyvin kehittyneet, mutta jokaisella heistä oli yksi
aisti, joka voimassa ja kehityksessä voitti kaikki muut; vanhimmalla
oli _näkö_, jonka erityisesti piti tuottaa hänelle hyötyä. Hänen
silmänsä kantoivat kaikkiin aikoihin, sanoi hän, kaikkiin kansoihin;
hänen silmänsä saattoivat nähdä maan uumeniin asti, missä aarteet
lepäsivät, ja suoraan ihmisten rintoihin, ikäänkuin olisi ollut edessä
vain lasiruutu, -- sanalla sanoen: hän näki enemmän kuin me näemme
poskesta joka punastuu tai kalpenee, silmästä joka itkee tai
hymyilee. Hirvi ja antilopi saattoivat häntä läntiselle rajalle ja
siinä tulivat villit joutsenet ja lensivät koillista kohti; niitä hän
seurasi ja joutui kauvas maailmalle, kauvas isänsä maasta, joka ulottui
"Intian maalle, idän kulmalle".
Pystyyn menivät häneltä silmät! paljon oli hänellä näkemistä ja toista
on sentään nähdä paikat ja asiat omin silmin kuin kuvista, vaikka kuvat
olisivat olleet kuinka hyvät ja erinomaisen hyvät ne olivat, kuvat
kotona isän linnassa. Ensi hetkessä oli hän pudottamaisillaan silmät
päästään, niin hän hämmästyi kaikkea sitä rojua ja laskiaishelyä joka
kulki _kauneuden_ nimellä, mutta eivät ne sentään pudonneet, niillä oli
toinen tarkoitus.
Perinpohjaisesti ja rehellisesti tahtoi hän ryhtyä tutustumaan
_kauneuteen, totuuteen ja hyvyyteen_, mutta miten niiden laita oli? hän
näki että rumuutta usein kukitettiin, kun kauneutta olisi pitänyt
kukittaa, hyvyyttä usein ei huomattu ja keskinkertaisuutta siliteltiin
eikä ruoskittu. Ihmiset katsoivat nimeä eikä mieltä, virka-arvoa eikä
kutsumusta. Toisin ei saattanut olla.
"Kyllä minun nyt täytyy käydä asiaan käsiksi oikein todenteolla!"
ajatteli hän ja hän ryhtyi siihen todenteolla, mutta hänen etsiessään
_totuutta_, tuli perkele, joka on valheen isä ja itse valhe; mielellään
hän heti paikalla olisi pistänyt puhki näkijän silmät, mutta se keino
olisi ollut liian karkea; perkele käyttää hienompia keinoja; hän antoi
näkijän sekä etsiä että katsella _totuutta_, ja _hyvyyttä_ niinikään,
mutta hänen katsellessaan puhalsi perkele särön hänen silmäänsä ja
molempiin silmiinsä, särön toisensa perästä; se ei ole näölle
terveellistä, ei parhaimmallekaan; perkele puhalsi sitte säröä, kunnes
se kasvoi pölkyksi ja ne silmät sumenivat, sokeana miehenä oli näkijä
maailmalla ja siihen ei hän luottanut; hyvät ajatukset sekä maailmasta
että hänestä itsestään menivät menojaan ja kun hukkuu luottamus omaan
itseen ja maailmaan, on mieskin mennyttä kalua.
"Mennyttä!" lauloivat villit joutsenet lentäessään meren poikki, itää
kohti; "mennyttä!" visersivät pääskyset, jotka lensivät itään päin,
Auringon puuhun, eivätkä kotiväet saaneet niiltä hyviä uutisia.
"'Näkijän' on varmaan käynyt huonosti!" sanoi toinen veljistä, "mutta
'Kuulijan' voi käydä paremmin!" Kuulon aisti oli nimittäin hänellä
erinomaisen terävä, hän saattoi kuulla nurmen kasvavan, niin kehittynyt
hän oli.
Hän sanoi sydämelliset jäähyväiset ja ratsasti tiehensä, matkassa hyviä
päätöksiä ja hyviä aikomuksia. Pääskyset saattoivat häntä ja hän
seurasi joutsenia ja pian oli hän maailmalla, kaukana kodista.
Saattaahan sitä hyvääkin joskus olla liikaa, sen hän sai kokea, hänen
kuulonsa oli liian väkevä, kuulihan hän nurmen kasvavan ja kuulihan hän
lisäksi joka sydämen sykkivän iloa ja surua, hänen korvissaan oli
maailma suuri kellosepänpuoti, jossa kaikki kellot panivat "tik, tak!"
kaikki tornikellot löivät "ting, tang!" Ei, se kävi sietämättömäksi!
mutta hän piti korviaan auki niin kauvan kuin saattoi; vihdoin kävi
tämä melu ja hälinä ihmisvoimille liian väkeväksi; tuli vastaan
kuudenkymmenen ikäisiä katupoikia, ikä ei siinä suhteessa vaikuta
mitään; he räyhäsivät niin että nauratti, mutta sitte tuli juoru ja se
hihkaili kaikissa taloissa, pitkin katuja ja kujia, aina maantielle
asti; valhe piti suurta suuta ja näytteli herrasväkeä; narrintiuku
helisi ja väitti olevansa kirkonkello. _Kuulijalle_ kävi olo
sietämättömäksi, hän pisti sormet molempiin korviinsa -- mutta hän
kuuli vielä sittenkin epäpuhdasta laulua ja helinää, panettelua ja
lörpöttelyä ja sitkeät väitteet, jotka eivät olleet mädän munankaan
arvoiset, lepattelivat kiinni kielessä, jotta nitisi ja natisi.
Sellaista oli seurustelu! Siellä oli sointua ja epäsointua, melua ja
räminää, sekä sisäistä että ulkonaista. Varjelkoon! ei sitä kukaan
saattanut kestää, se oli ihan hullua! hän pisti sormia yhä syvemmälle
korviinsa, yhä syvemmälle ja syvemmälle, ja vihdoin puhkesi rumpukalvo,
sitte ei hän kuullut mitään, ei edes sanaakaan _kauneudesta, totuudesta
ja hyvyydestä_, vaikka kuulon juuri olisi pitänyt siltana johtaa hänen
ajatuksiinsa, ja hän kävi vaiteliaaksi ja epäluuloiseksi, ei luottanut
kehenkään, lopulta ei edes itseensäkään ja se on hyvin onnetonta; ei
hän ikinä pysty löytämään ja tuomaan kotiin mahtavaa jalokiveä ja hän
heitti kaiken toivon sekä jalokiveen että itseensä nähden ja se oli
kaikista pahinta. Linnut jotka lensivät itää kohti, levittivät näistä
asioista viestejä, kunnes viestit saapuivat isän linnalle Auringon
puussa; kirjettä ei tullut ja eihän sinne kulkenutkaan postia.
"Nyt koetan minä onneani!" sanoi kolmas, "minulla on hieno nenä!" eikä
se puhetapa ollut kovin hieno, mutta sitä hän käytti ja häneen täytyi
tyytyä sellaisena kuin hän oli, hän oli itse hyvä tuuli ja hän oli
runoilija, todellinen runoilija, hän saattoi laulaa ilmoille mitä ei
hän saanut sanotuksi; moni asia tuli hänen mieleensä ennenkuin se tuli
muitten mieleen. "Minä vainuan!" sanoi hän ja hänen haistinsa aisti oli
tavattoman kehittynyt ja hän antoi sille suuren sijan kauneuden
valtakunnassa. "Toinen pitää omenanhajusta, toinen tallinhajusta!"
sanoi hän, "joka hajupiirillä kauneuden valtakunnassa on oma yleisönsä.
Toiset viihtyvät kapakkailmassa, käryävän talikynttilän ääressä, missä
viinan löyhkä sekaantuu tahmeaan tupakinsavuun, toiset istuvat
mieluummin raskaassa jasmininlemussa tai voitelevat itseään väkevällä
neilikkaöljyllä -- se se vasta tuntuu! Toiset etsivät raikasta
meri-ilmaa, tuimia vihureja tai nousevat korkealle vuorenhuipulle
katselemaan ihmiselämän pientä hyörinää!" niin, sen hän sanoi; tuntui
siltä kuin hän ennen olisi ollut maailmalla, elänyt ihmisten joukossa
ja tuntisi heidät, mutta se viisaus oli hänessä itsessään, se oli hänen
runoilijalahjansa, jonka Jumala oli antanut hänelle kehdossa maatessa.
Hän sanoi nyt hyvästi isänsä kodille Auringon puussa, hän kulki ihanan
kodin läpi, mutta ulkopuolella asettui hän kamelikurjen selkään, joka
juoksee nopeammin kuin paras juoksijahevonen ja kun hän sitte näki
villit joutsenet, hypähti hän väkevimmän selkään; hän piti vaihtelusta
ja lensi nyt meren poikki vieraisiin maihin, joissa oli suuria metsiä,
syviä järviä, mahtavia vuoria ja uljaita kaupunkeja, ja kaikkialla
minne hän tuli, välähti ikäänkuin auringonpaiste yli seudun. Joka
kukkanen ja pensas lemusi väkevämmin tuntiessaan likellään ystävän ja
suojelijan, joka antoi sille arvoa ja ymmärsi sitä; niin, kuihtunut
ruusupensaskin nosti oksansa, levitti lehtensä ja kantoi mitä ihanimpia
ruusuja; jokainen saattoi nähdä sen, yksin musta, niljainen etanakin
huomasi sen kauneuden.
"Minä annan kukkaselle merkkini!" sanoi etana, "nyt olen sylkenyt
siihen, muuta en saata tehdä!"
"Se on kauneuden kohtalo maailmassa!" sanoi runoilija ja hän sepitti
siitä laulun, lauloi sen omalla tavallaan, mutta kukaan ei sitä
kuunnellut; sentähden antoi hän rumpalille kaksi killinkiä ja
riikinkukon sulan ja hän sovitti laulun rummulle ja pärrytti sitä
kaupungilla, kaikilla kaduilla ja toreilla; ihmiset kuulivat sen ja
sanoivat ymmärtävänsä sen, se oli niin syvä; ja nyt saattoi runoilija
laulaa useita lauluja ja hän lauloi _kauneudesta, totuudesta ja
hyvyydestä_ ja ihmiset kuulivat ne kapakassa, missä talikynttilä
kärysi, he kuulivat ne tuoreilla apilavainioilla, metsässä ja aavalla
merellä; tällä veljellä näytti olevan enemmän onnea kuin molemmilla
toisilla oli ollut; mutta sitä ei perkele saattanut kärsiä, ja hän
riensi heti tuomaan kuninkaansuitsutusta ja kirkonsuitsutusta, ja
kaikkea mahdollista kunnian suitsutusta jota perkele saattaa valmistaa;
hän toi mitä väkevintä suitsutusta joka tukahuttaa kaikki muut ja panee
enkelinkin pään pyörälle, saatikka sitte runoilija raukan; kyllä piru
tietää kuinka hän ihmiset voittaa! hän voitti runoilijan suitsutuksella
niin että hän ihan hukkui suitsutukseen, unohti kutsumuksensa, isänsä
kodin, -- kaikki, oman itsensäkin; hän haihtui savuun ja suitsutukseen.
Kun pikkulinnut sen kuulivat, surivat ne kolme päivää eivätkä ensinkään
laulaneet. Musta etana kävi entistä mustemmaksi, ei surusta vaan
kateudesta. "Minun osakseni", sanoi se, "olisi suitsutuksen pitänyt
tulla, minulta hän sai kuuluisimman laulunsa aiheen, sen joka kuvasi
maailman menoa ja sovitettiin rummulle; minä syljin ruusuun, voin
hankkia siitä todistajat!"
Mutta kotiin Intian maahan ei tullut mitään tietoa; surivathan ja
vaikenivathan pikkulinnut kolme päivää ja kun suruaika oli mennyt,
niin, silloin oli suru ollut niin voimakas, että linnut olivat
unohtaneet surun aiheen. Niin saattaa käydä!
"Nyt täytyy minun lähteä maailmalle! ja jäädä sille tielle kuten
muutkin!" sanoi neljäs veli. Hänellä oli yhtä iloinen luonne kuin
edellisellä veljellä, mutta hän ei ollut runoilija ja hänellä oli siis
syytä olla iloinen; nämä molemmat olivat tuoneet hilpeyttä linnaan; nyt
meni viimeinenkin hilpeys. Näköä ja kuuloa on aina pidetty ihmisen
pääaisteina, joita jokainen toivoo niin väkeviksi ja teräviksi kuin
suinkin, muita aisteja pidetään vähemmän tärkeinä, mutta sitä mieltä ei
tämä poika ollut, hän oli etenkin kehittänyt _makunsa_ sanan täydessä
merkityksessä, ja maulla on suuri mahti ja mahtava vaikutusvalta. Se
hallitsee kaikkea joka menee sisään suun ja hengen kautta, sentähden
maisteli hän kaikkea mitä oli pannuissa ja padoissa ja pulloissa ja
ammeissa; se oli viran karkea puoli, sanoi hän; joka ihminen oli hänen
silmissään kiehuva pannu, joka maa jättiläiskeittiö, henkisesti
katsoen, se oli asian hieno puoli, ja nyt tahtoi hän maailmalle
hienoutta maistamaan.
"Ehkäpä onni on minulle suotuisampi kuin veljilleni!" sanoi hän. "Minä
lähden liikkeelle! mutta mitä kulkuneuvoja käytän? Joko ilmapallo on
keksitty?" kysyi hän isältään, jonka tiedossa kaikki sekä tehdyt että
tekemättömät keksinnöt olivat. Mutta ilmapallot eivät olleet keksityt,
eivät myöskään laivat ja rautatiet. "No niin, minä otan ilmapallon!"
sanoi hän, "isäni tietää kuinka ne tehdään ja kuinka niitä ohjataan,
kyllä minä sen opin! Ei kukaan tunne keksintöä ja kaikki uskovat sitä
näyksi; kun olen käyttänyt ilmapalloa, poltan sen, siltä varalta täytyy
sinun antaa minulle muutamia kappaleita sitä tulevaa keksintöä, jota
sanotaan kemiallisiksi tulitikuiksi!"
Nämä kaikki hän sai ja sitte hän läksi lentoon ja linnut seurasivat
häntä etemmäksi kuin olivat seuranneet muita veljiä, ne tahtoivat nähdä
kuinka lentäminen onnistuisi ja yhä useampia lintuja liittyi matkaan,
sillä ne olivat uteliaat, ne luulivat palloa uudeksi linnuksi, joka oli
lentämässä; kyllä hän sai saattajia! ilma oli aivan mustanaan lintuja,
ne tulivat mustana pilvenä, kuten heinäsirkat Egyptin maalle, ja niin
oli hän nyt maailmalla.
"Itätuuli on ollut hyvä ystäväni ja auttajani", sanoi hän.
"Itätuuli ja länsituuli, tarkoitat!" sanoivat tuulet, "me olemme
vuorotelleet, muuten et olisi tullut koilliseen!"
Mutta ei hän kuullut mitä tuulet sanoivat ja samahan se saattaa olla.
Linnutkaan eivät enään olleet matkassa; juuri kun niitä oli koolla
kaikista eninten, kyllästyivät muutamat matkaan. Ne sanoivat, että
asiasta oli pidetty liiaksi hälytystä. Nuorukainen rupesi
kuvittelemaan! "Ei tämän perässä kannata lentää, ei se ole minkään
arvoista, se on roskaa!" ja ne jättäytyivät jälelle, jäivät vähitellen
kaikki; koko juttu ei ollut minkään arvoinen.
Ja ilmapallo aleni suuren kaupungin kohdalla, ilmapurjehtija asettui
kaupungin korkeimmalle paikalle, se oli kirkontornin huippu. Ilmapallo
nousi taasen ilmaan, se ei ollut tarkoitus; minne se joutui, sitä ei
saattanut tietää, mutta sama se, eihän se ollut keksitty.
Nuorukainen istui ylimmän kirkonviirin nenässä, linnut eivät lentäneet
hänen luokseen, ne olivat saaneet tarpeekseen hänestä ja hän niistä.
Kaikki kaupungin piiput savuttivat ja kärysivät.
"Ne ovat alttareja, ne ovat pystytetyt sinun kunniaksesi!" sanoi tuuli;
se tahtoi sanoa hänelle jotakin mieluisaa. Hän istui viirin nenässä
varsin reippaana ja katseli kansaa kadulla; tuossa ylvästeli yksi
rahakukkarostaan, tässä toinen avaimestaan, vaikkei hänellä ollut
mitään aukaistavaa; yksi ylpeili puvustaan, jota koi söi, toinen
ruumiistaan, jota mato jäyti.
"Katoavaisuutta! -- Niin, kyllä minun pian täytyy lähteä tästä alas
sekoittelemaan patoja ja maistamaan soppia!" sanoi hän; "mutta kyllä
minä sentään vielä hiukan istun tässä, tuuli kutittaa niin herttaisesti
selkääni, se on erinomaisen suloista. Minä jään tänne istumaan niin
kauvan kuin tämä tuuli käy. Tahdon vähän rauhaa; hyvä on nukkua kauvan
aamuisin, kun on paljon tekemistä, sanoo laiskuri; mutta laiskuus on
kaiken pahan juuri ja meidän perheessämme ei ole pahuutta, sen minä
sanon ja sen sanoo joka katupoika. Minä istun tässä niin kauvan kuin
tämä tuuli käy, se maistuu niin hyvältä!"
Ja hän jäi istumaan, mutta hän istui tornin viirikukon selässä, joka
kierittelemistään kieritteli häntä niin että hän luuli tuulen aina
tuulevan samalta taholta; hän jäi istumaan ja kyllä hän kauvan saa
istua siellä maistelemassa tuulta.
Mutta Intian maalla Auringon puun linnassa oli tyhjää ja hiljaista, kun
veljet, toinen toisensa perästä, olivat lähteneet pois.
"Heidän ei käy hyvin!" sanoi isä; "eivät he ikinä tuo kotiin loistavaa
jalokiveä, en minä sitä iloa saa, he ovat poissa, ovat kuolleet --!" ja
hän painui lukemaan Totuuden kirjaa, tuijotti siihen lehteen, joka
sisälsi tietoja elämästä kuoleman jälkeen, mutta ei hän nähnyt siinä
mitään eikä saanut mitään tietoja.
Sokea tytär oli hänen lohdutuksensa ja ilonsa; hän liittyi isäänsä niin
sydämellisesti; hänen ilonsa tähden toivoi hän, että kallisarvoinen
jalokivi löydettäisiin ja tuotaisiin kotiin. Surulla ja kaipauksella
ajatteli hän veljiä -- missä he olivat? Missä he elivät? niin hartaasti
hän olisi halunnut nähdä heistä unta, mutta kumma kyllä ei hän edes
unessa saattanut seurustella heidän kanssaan. Vihdoin viimein hän
eräänä yönä näki unta, että heidän äänensä soivat hänen korvaansa; he
kutsuivat, he huusivat häntä maailmalta ja hänen täytyi lähteä sinne,
kauvas, kauvas pois, ja kuitenkin hän mielestään yhä oli isänsä
kodissa, veljiä ei hän tavannut, mutta hän tunsi kädessään ikäänkuin
tulen polton, se ei kuitenkaan tuottanut tuskaa, hänen kädessään oli
loistava jalokivi ja hän toi sen isälleen. Herätessään luuli hän vielä
ensi hetkessä pitävänsä sitä kädessään; mutta hän oli käynyt kiinni
kuontaloonsa. Hän oli pitkinä öinä lakkaamatta kehrännyt, rullassa oli
lankaa hienompaa kuin hämähäkin verkko; ihmissilmä ei saattanut nähdä
sitä lankaa; hän oli kastellut sitä kyynelillään ja se oli vahvaa kuin
ankkurin touvi. Tyttö nousi, hänen päätöksensä oli valmis, uni oli
toteutettava. Oli yö, hänen isänsä nukkui, hän suuteli hänen kättään,
otti sitte värttinänsä ja köytti langanpään kiinni isänsä taloon,
muutenhan ei hän, sokea tyttö, koskaan löytäisi kotiin; lankaan hän
turvautui, siihen hän luotti, ei itseensä eikä muihin. Hän poimi neljä
lehteä Auringon puusta, ne hän päätti uskoa taivaan tuulille,
vietäviksi veljille kirjeinä ja tervehdyksinä, jollei hän kohtaisi
heitä maailmalla. Miten siellä käykään sokean lapsi raukan! mutta
saattoihan hän turvautua näkymättömään lankaan; hänen hallussaan oli
ennen kaikkia muita _sydämen hartauden_ lahja ja siitä johtui, että
hänellä oli silmää sormenpäihin asti ja korvaa syvälle sydämeen.
Ja hän astui temmellysten ja taistelujen ihmeelliseen maailmaan ja
kaikkialla minne hän vaan tuli, kävi taivas aurinkoiseksi, hän tunsi
säteen lämmön, sateenkaari yleni mustasta pilvestä sillaksi siniseen
ilmaan; hän kuuli lintujen laulun, hän tunsi tuoksua oransi- ja
omenapuistoista, tuoksua niin väkevää, että hän miltei luuli tuntevansa
sen makua. Vienoja säveliä ja ihanaa laulua tunki hänen korvaansa,
mutta myöskin huutoa ja ulvontaa; ihmeellisen ristiriitaisia olivat
ajatukset ja arvostelut. Sydämen sisimpään soppeen kaikuivat
ihmisjoukosta sydänsoinnut ja ajatussoinnut; kuorona kohisi:
"Vain räntäsää ja rapakko,
yö itkun meill' on elo!"
Mutta samalla laulettiin:
"On elo ruusupensasta,
on riemu, päivän helo."
Katkerana kaikui:
"Kaikk' aattelee vain itseään,
me siihen voimme luottaa."
Sitte kuului vastaan:
"Vie rakkauden virta jään,
elämän juurta juottaa!"
Hän kyllä kuuli sanat:
"Kaikk' on niin pientä, kaikessa
on nurja puoli myötä!"
Mutta hän kuuli myöskin:
"Niin paljon salaan kauneinta
ja suurinta jää työtä."
Ja kohisten kuului kaikkialta;
"Iloitse koira-kuorossas,
pilaksi lyö, mi kohtaa!"
Sokean tytön sydämessä soitti:
"Mies ole, luota luojahas,
hän kaikki parhain johtaa!"
Ja kaikkialla minne hän vaan miesten tai naisten, vanhojen tai nuorten
joukkoon tuli, leimahti heidän sielussaan _totuuden, hyvyyden ja
kauneuden_ tunnustus; kaikkialle minne hän tuli, taiteilijan työpajaan,
komeaan juhlasaliin ja tehtaaseen, hyrisevien pyörien joukkoon, tuntui
aurinko tulevan hänen mukanaan, kielet helisivät, kukkaset tuoksuivat
ja virkistävät kastehelmet putoilivat nääntyville lehville.
Mutta sitä ei perkele voinut sietää; hänellä on kun onkin enemmän kuin
kymmenen miehen ymmärrys ja keinon hän kyllä keksi. Hän meni
suohaudalle, otti mädäntyneen veden kuplia ja pani valheen sanan
seitsenkertaisen kaiun jyryyttämään niiden päällitse, tehdäkseen ne
tehokkaammiksi; hän survoi hienoksi niin paljon ostettuja tilapäärunoja
ja valheellisia ruumissaarnoja kuin vaan saattoi saada käsiinsä, keitti
ne kateuden kyynelissä, sirotteli päälle maalia, jota oli otettu
kuihtuneen neidon poskilta ja loi tästä kaikesta tyttölapsen, joka
kaikin puolin oli sokean, lempeän tytön näköinen; ihmiset sanoivat
häntä "_sydämen hyvyyden_ suloiseksi enkeliksi", ja perkeleen peli oli
täydessä käynnissä. Maailma ei tietänyt kuka heistä molemmista oli
todellinen, ja kuinka se sen olisikaan tietänyt!
"Mies ole, luota luojahas,
hän kaikki parhain johtaa!"
lauloi sokea tyttö lujalla luottamuksella. Auringon puun lehdet antoi
hän tuulille vietäviksi kirjeinä ja tervehdyksinä veljille ja hän oli
varma että uni toteutuisi, ja jalokivikin löytyy vielä, se jonka loisto
voittaa kaiken maallisen kunnian, ihmiskunnan otsalta loistaa se isän
kotiin.
"Isäni kotiin!" toisti tyttö, "niin, maan päällä on jalokivi ja minä
vien mukaani enemmän kuin tämän varmuuden; minä tunnen sen hehkun, se
paisuu yhä suuremmaksi täällä käteni kätkössä! Jokaisen pienen,
hienoimmankin totuudenjyvän jota tuima tuuli kantoi ja kuljetti, otin
minä talteen ja kätkin; annoin kauneuden tuoksun virrata sen läpi,
maailmassa on niin paljon kauneutta, sokeallekin; otin soinnun
ihmissydämistä, jotka hyvyyttä sykkivät ja vaivutin totuudenjyviin;
eihän se ole muuta kuin tomua, jota minä tuon, mutta se on sen etsityn
jalokiven tomua ja sitä on runsaasti, koko kourani täydeltä!" ja hän
ojensi kättään isää kohti. Hän oli kotona. Ajatuksen lennolla oli hän
sinne entänyt, sillä hän ei ollut päästänyt irti isän kotiin johtavaa
näkymätöntä lankaa.
Pahat voimat lensivät myrskyn melulla Auringon puun päällitse,
syöksyivät tuulenpuuskana avonaista porttia kohti salakammioon.
"Se puhaltaa pois!" huusi isä ja tarttui käteen, jonka tyttö oli
avannut.
"Ei!" huusi hän horjumattomalla varmuudella, "se ei voi puhaltaa pois,
minä tunnen säteen lämmittävän sieluani!"
Ja isä näki loistavan loimun, kun hehkuvat tomuhiutuat varisivat hänen
käsistään kirjan valkoisille lehdille, joitten piti julistaa
iankaikkisen elämän varmuutta; häikäisevässä valossa näkyi kirjoitus,
ainoa sana vain, sana: