Köyhäinkoulussa oli muitten pienten lasten joukossa pieni
juutalaistyttö. Hän oli niin hyvä ja reipas ja kiltimpi kuin kaikki
muut, mutta yhteen tuntiin, nimittäin uskontotuntiin, ei hän voinut
ottaa osaa; kävihän hän kristittyä koulua.
Hän saattoi kyllä avata maantiedekirjan ja lukea sitä tai laskea
valmiiksi laskuesimerkkinsä, mutta pian se oli tehty ja läksy luettu;
hänen edessään oli kyllä avoin kirja, mutta ei hän sitä lukenut, hän
istui ja kuunteli ja pian huomasi opettaja, että hän seurasi opetusta
tarkkaavammin kuin ehkä kukaan muu.
"Lue kirjaasi!" sanoi opettaja lempeästi ja vakavasti, mutta tyttö loi
häneen mustat, säteilevät silmänsä ja kun hän sitte teki hänellekin
kysymyksen, osasi hän vastata paremmin kuin kaikki muut. Hän oli
kuullut, ymmärtänyt ja kätkenyt.
Hänen isänsä oli köyhä, kelpo mies; pannessaan lapsen kouluun oli hän
opettajan kanssa sopinut, ettei tytölle opetettaisi kristillistä uskoa;
hänen poistumisensa tältä tunnilta olisi ehkä herättänyt pahennusta ja
mietteitä koulun muissa pienokaisissa, hän oli siis jäänyt tunnille,
mutta tästälähin ei se enään käy päinsä.
Opettaja meni isän luo, sanoi hänelle, että hänen joko täytyy ottaa
tyttönsä pois koulusta tai antaa hänen kääntyä kristityksi. "Minä en
jaksa katsella noita palavia silmiä, tuota sielunhartautta joka
ikäänkuin janoo evankeliumin sanoja!" sanoi opettaja.
Ja isä purskahti itkuun: "itse puolestani tiedän vain vähän
uskonnostamme, mutta hänen äitinsä oli uskossaan luja Israelin tytär;
hänen kuolinvuoteellaan lupasin, etten koskaan anna kastaa lastamme;
minun täytyy pitää lupaukseni, se on ikäänkuin liitto minun ja Jumalan
välillä."
Ja pieni juutalaistyttö otettiin pois kristitystä koulusta.
-- -- -- Vuosia oli kulunut.
Pienessä kauppalassa pohjois-Jyllannissa palveli vaatimattomassa
porvariperheessä köyhä tyttö, joka kuului Mooseksen uskolaisiin. Se oli
Saara; hänen hiuksensa olivat mustat kuin ebenholtsi, hänen silmänsä
niin tummat ja täynnä valoa ja loistetta, kuten Itämaitten tyttärillä
aina, ilme täysikasvaneen tytön kasvoissa oli yhä sama kuin lapsen
kasvoissa, kun hän istui koulunpenkillä ja miettiväisin katsein
kuunteli opetusta.
Joka sunnuntai soivat kirkossa urut ja seurakunta lauloi, soitto kuului
kadun takaa naapuritaloon, missä juutalaistyttö askaroitsi, ahkerana ja
uskollisena kutsumuksessaan. "Muista sapatin päivää, että sen
pyhittäisit!" sanoi hänen lakinsa, mutta hänen sapattinsa oli
kristittyjen arkipäivä, ja hän saattoi vain sydämessään pitää sen
pyhänä. Hän arveli ettei se riittänyt. Mutta mitä ovat päivä ja hetki
Jumalan edessä? tämä ajatus oli herännyt hänen sielussaan ja
kristittyjen pyhänä sai hartaudenhetkeä viettää häiritsemättömämpänä;
kun urkujensoitto ja virrenveisuu kaikui hänen korviinsa kyökkiin,
missä hän seisoi astioita pesemässä, kävi sekin ympäristö hänelle
hiljaiseksi pyhätöksi. Hän luki silloin Vanhaa Testamenttia, kansansa
kalleinta aarretta, ja yksin vanhaa testamenttia, sillä se mitä isä oli
sanonut hänelle ja opettajalle, kun hänet koulusta otettiin, oli
säilynyt syvällä hänen mielessään. Hän oli kätkenyt lupauksen, joka oli
annettu kuolevalle äidille, ettei Saaraa kasteta, ettei hän luovu
isiensä uskosta. Uusi Testamentti oli ja pysyi hänelle suljettuna
kirjana ja kuitenkin tiesi hän niin paljon sen sisällöstä, se säteili
lapsuudenmuistojen joukossa. Kerran illalla kun hän istui tuvan
nurkassa, kuuli hän isäntänsä lukevan ääneen. Varmaan hän uskalsi
kuunnella, se ei ollut evankeliumia, vaan vanhaa historiakirjaa, kyllä
hän nyt saattoi kuunnella; siinä kerrottiin unkarilaisesta ritarista,
jonka turkkilainen pasha otti vangiksi. Hän antoi valjastaa ritarin
härkien joukkoon auran eteen, häntä ajettiin ruoskalla eteenpäin,
pilkattiin ja häväistiin äärettömästi.
Ritarin vaimo möi kaikki koristuksensa, panttasi linnansa ja maansa,
hänen ystävänsä kokosivat suuria summia, sillä vaaditut lunnaat olivat
miltei suunnattomat, mutta ne saatiin kokoon ja hänet vapautettiin
orjuudesta ja häpeästä; sairaana, kärsivänä saapui hän kotiin. Mutta
pian nousi yleinen kehoitus kristikunnan vihollista vastaan; kehoitus
tuli sairaan korviin eikä hän enään saanut lepoa eikä rauhaa, hän
nostatutti itsensä sotaratsunsa selkään, veri palasi hänen poskilleen,
voimat näyttivät palaavan ja hän läksi voittoja niittämään. Sama pasha,
joka oli antanut valjastaa hänet auran eteen, pilkata ja häväistä
häntä, joutui nyt hänen vangikseen ja hän kuljetti hänet linnan
vankilaan; mutta jo ensimäisen tunnin aikana tuli ritari ja kysyi
vangiltaan:
"Minkä sinä luulet itseäsi odottavan?"
"Tiedän hyvinkin!" vastasi turkkilainen. "Koston!"
"Niin, kristityn koston!" sanoi ritari, "kristinusko käskee meitä
antamaan anteeksi vihollisillemme, rakastamaan lähimmäistämme. Jumala
on rakkaus! lähde rauhassa kotiin rakkaittesi luo, kohtele kärsiviä
lempeydellä ja hyvyydellä!"
Silloin purskahti vanki itkuun.
"Kuinka minä saatoin ajatella sellaista mahdolliseksi! Kidutus ja
tuskat olivat minulle varmuus ja minä otin myrkkyä joka muutaman tunnin
kuluttua tappaa minut. Minun täytyy kuolla, ei ole mitään apua! mutta
julista minulle ennenkuin kuolen sitä oppia, joka sisältää sellaisen
rakkauden ja armon, se on suuri ja jumalallinen! anna minun kuolla
siinä uskossa, kuolla kristittynä!" ja hänen rukouksensa täytettiin.
Sellainen oli tarina, kertomus, jonka isäntä luki. Kaikki sen kuulivat,
kaikki sitä seurasivat, mutta palavimmin valtasi se tytön joka istui
nurkassa, palvelustytön, Saaran, israelittaren; suuret, raskaat
kyyneleet kimmelsivät loistavissa, sysimustissa silmissä; hänen
mielensä oli sama lapsenmieli kuin silloin kun hän istui koulunpenkillä
ja kuunteli evankeliumin suuruutta. Kyyneleet vierivät alas hänen
poskiaan.
"Älä anna lapseni tulla kristityksi!" olivat äidin viime sanat
kuolinvuoteella, ne soivat tytön sielussa ja sydämessä lain sanoina:
"kunnioita isääsi ja äitiäsi!"
"Enhän minä ole kristitty! Kutsuvathan he kaikki minua
juutalaistytöksi; pilkkasihan naapurin poika minua sillä sanalla viime
sunnuntainakin, kun jäin avonaisen kirkonoven eteen katselemaan palavia
kynttilöitä alttarilla ja kun seurakunta lauloi. Kouluajoista aina
tähän päivään asti on kristinuskossa ollut voima joka niinkuin aurinko
paistaa sydämeeni, vaikka kuinka sulkisin silmäni; mutta äiti, en tahdo
tuottaa sinulle tuskaa hautaasi! en riko lupausta, jonka isäni sinulle
antoi! en lue kristillistä raamattua, saanhan kallistaa pääni isäimme
Jumalan puoleen!"
-- -- Ja vuodet kuluivat.
Isäntä kuoli, emäntä joutui ahtaisiin oloihin, ei ollut varaa pitää
palvelustyttöä, mutta Saara ei mennyt pois, hänestä tuli auttaja
hädässä, hän piti kaikki pystyssä; hän teki työtä myöhään yöhön, hankki
taloon leipää kättensä työllä; ei ollut likeisiä sukulaisia, jotka
olisivat ottaneet siipiensä suojaan perheen, jossa vaimo päivä päivältä
kävi heikommaksi ja kuukausmääriksi joutui vuoteen omaksi. Saara
valvoi, hoiti, teki työtä. Hän oli lempeä ja rakastavainen, köyhän
kodin siunaus.
"Tuolla on raamattu!" virkkoi sairas, "lue minulle hiukan, ilta on niin
pitkä, minä niin hartaasti halajan kuulla Jumalan sanaa."
Ja Saaran pää painui alas; hän kytki kädet ristiin raamatun ympäri,
avasi sen ja luki sairaalle; tuontuostakin puhkesi silmiin kyyneliä,
mutta silmät kävivät yhä kirkkaammiksi ja hänen sielunsa kirkastui
kirkastumistaan: "äiti, lapsesi ei ota kristittyjen kastetta, hän ei
tule kuulumaan heidän seurakuntaansa, sinä tahdoit niin, minä täytän
tahtosi tässä maailmassa, mutta tähtein tuolla puolla on -- on sovinto
Jumalassa suurempi, 'hän johtaa meitä kuoleman yli!' -- 'hän tulee maan
päälle ja kun hän on tehnyt sen janoiseksi, tekee hän sen hyvin
rikkaaksi!' minä ymmärrän sen! minä ymmärrän sen! itse puolestani en
tiedä miten se on tapahtunut --! hänessä ja hänen kauttaan, nimittäin
Kristuksen!"
Ja hän vapisi mainitessaan pyhää nimeä, tulisen liekin kaste
virtasi hänen lävitseen väkevämpänä kuin ruumis jaksoi kantaa ja
voimattomampana kuin sairas jonka luona hän valvoi, vaipui hän maahan.
"Saara raukka!" sanottiin, "työ ja valvominen on rasittanut häntä."
Hän vietiin köyhien sairaalaan, siellä hän kuoli, sieltä hän saatettiin
hautaan, mutta ei kristittyjen hautausmaalle, siellä ei juutalaistytön
paikka ollut, vaan hautausmaan ulkopuolelle, aidan viereen hänet
haudattiin.
Ja Jumalan aurinko joka paistoi kristittyjen haudoille, paistoi myöskin
juutalaistytön haudalle aidan taakse, ja virret jotka helisivät
kristittyjen hautausmaalle, kuuluivat hänenkin haudalleen; hänellekin
kuului julistus: "Kristuksessa on ylösnousemus! hänessä, Herrassa joka
sanoi opetuslapsille: 'Johannes kastaa tosin vedellä, mutta teidät
kastetaan pyhällä hengellä!'"