Vanhassa sadussa sanotaan: "Kunnian orjantappuratie avautui Bryde
nimiselle ampujalle, joka pääsi suureen arvoon ja kunniaan, mutta vasta
pitkien vaivojen ja vastuksien jälkeen"; varmaan moni meistä lapsena on
kuullut, ehkäpä vanhempana lukenutkin tuon sadun ja silloin tullut
ajatelleeksi omaa orjantappuratietään, jota ei kukaan näe, ja kaikkia
"vaivojaan ja vastuksiaan". Satu ja todellisuus ovat niin likellä
toisiaan, mutta sadussa sopusointuisa ratkaisu tapahtuu jo täällä maan
päällä, kun sensijaan todellisuus useimmiten siirtää ratkaisunsa tämän
elämän ulkopuolelle, aikaan ja ijäisyyteen.
Maailmanhistoria on taikalyhty, joka aikakauden mustalla pohjalla
valokuvissa näyttää meille kuinka ihmiskunnan hyväntekijät vaeltavat
kunnian orjantappuratietä.
Kaikista ajoista ja kaikista maista astuu esiin kuvia, ne näkyvät usein
vain hetkisen ajan, mutta niissä on kokonainen elämä, kokonainen
elinikä taisteluineen ja voittoineen; valitkaamme sieltä täältä
muutamia tuosta marttyyrijoukosta, joka ei lopu ennenkuin maailmakin
häviää.
Me näemme amfiteatterin täynnä väkeä. Aristophaneen "Pilvet" valavat
ilon ja ilveilyn virtoja katselijoiden joukkoon; pilkan esineenä
näyttämöllä on Atenan merkillisin mies, mies joka oli kansan kilpenä
kolmeakymmentä hirmuvaltiasta vastaan: Sokrates, hän, joka taistelun
melskeessä pelasti Alkibiadeen ja Xenophonin, hän, jonka henki kohosi
vanhanajan jumalia korkeammalle, hän on itse läsnä, hän on noussut
katselijoiden joukosta ja asettunut näkyviin, niin että nauravat
atenalaiset saattavat verrata ovatko hän ja irvikuva näyttämöllä
toistensa näköiset; hän seisoo pystypäänä heidän edessään, korkeampana
kuin he kaikki.
Vihreä, mehevä, myrkyllinen katkojuuri, ole sinä Atenan merkkinä eikä
öljypuu!
Seitsemän kaupunkia riiteli mikä niistä olisi Homeron syntymäpaikka.
Hänen kuoltuaan nimittäin! -- katso häntä elinaikana! -- hän vaeltaa
näissä kaupungeissa lausuen säkeitään elääkseen; huoli huomispäivästä
harmaantaa hänen hiuksensa; -- hän, mahtava tietäjä, on sokeana ja
yksinään; terävät okaat repivät runoilijakuninkaan kaavun
repaleiksi. --
Hänen laulunsa elävät vieläkin ja yksin niiden kautta muinaisajan
jumalat ja sankarit.
Kuvat kumpuilevat kilpaa esiin, milloin itämailta, milloin länsimailta,
kaukana toisistaan aikaan ja paikkaan nähden ja aina kuitenkin esittäen
samaa kunnian orjantappuratietä, jossa ohdakkeen kukka aukeaa vasta
koristamaan hautaa.
Palmujen alla kulkee kameleja, selässä suuret kuormat indigoväriä ja
muita kalleuksia; maan hallitsija lähettää ne miehelle, jonka laulut
ovat kansan ilo, maan kunnia; hän, jonka kateus ja valhe karkoitti
maanpakoon, hän on löydetty -- karavaani likenee pientä kaupunkia, joka
on tarjonnut hänelle turvapaikan; köyhää ruumista kannetaan portista,
karavaanin täytyy pysähtyä. Kuollut on juuri mies jota he etsivät:
Firdusi -- päättyi kunnian orjantappuratie!
Palatsin marmoriportailla Portugalin pääkaupungissa istuu
karkeapiirteinen, paksuhuuli, villatukka afrikalainen kerjäämässä --
hän on Camoensin uskollinen orja, ilman häntä ja kupariropoja, joita
hänelle viskataan, kuolisi hänen herransa, "Lusiadien laulaja" nälkään.
Nyt koristaa kallis muistopatsas Camoensin hautaa.
Uusi kuva!
Rautaristikkojen takaa näkyy mies kalmankalpea, parta pitkänä,
vanuneena: "olen tehnyt keksinnön, suurimman mikä vuosisatoihin on
tehty!" huutaa hän, "ja minua on yli kaksikymmentä vuotta pidetty
täällä vankeudessa!" -- "Kuka hän on?" -- "Mielipuoli!" sanoo
houruinhuoneen vartia, "kaikkia sen ihmisen mieleen saattaa johtuakin!
hän luulee, että voidaan liikkua höyryvoimalla!" Se on Salomon de Caus,
höyryvoiman keksijä, joka ei saanut Richelieutä ymmärtämään
aavistuksensa hämäriä sanoja ja joka kuoli houruinhuoneessa.
Tässä Kolumbus, jota kerran katupojat ajoivat takaa ja pilkkasivat
siksi että hän tahtoi löytää uuden maailman -- hän löysi sen: riemun
kellot soivat kun hän voittajana palasi kotiin, mutta pian kaikuvat
kateuden kellot voimakkaampina; maailmanlöytäjä, hän, joka nosti
amerikkalaisen kultamaan merestä ja lahjoitti sen kuninkaalleen, saa
palkakseen rautaiset kahleet ja pyytää että ne pantaisiin hänen
ruumisarkkuunsa todistamaan aikalaistensa arvostelua.
Kuva seuraa kuvaa, rikas on kunnian orjantappuratie.
Sumussa ja pimeässä istuu mies, joka mittasi kuuvuorten korkeuden, joka
tunkeutui taivaankappaleisiin ja tähtiin, mies mahtava, joka kuuli ja
näki luonnon hengen, joka tajusi että maa hänen allaan kieppuu:
Galilei. Kuurona, sokeana viettää hän vanhuuden vuosia, kärsimysten
okaitten lävistämänä, kieltäymyksen tuskissa, vaivoin jaksaen jalkaa
liikuttaa, samaa jalkaa jonka hän kerran polki maahan, puhjeten
puhumaan: "se kieppuu sittenkin!"
Tässä nainen, jolla on lapsen mieli, innostusta ja uskoa -- hän kantaa
lippua taistelevan sotajoukon etunenässä, ja hän tuo synnyinmaalleen
voiton ja pelastuksen. Riemu raikuu -- ja raivo syttyy: Johanna d'Arc,
noita, poltetaan. -- Niin, tuleva vuosisata sylkee valkoiseen liljaan:
Voltaire, ivan satyyri laulaa "la pucellesta".
Viborgin käräjissä polttaa Tanskan aateli kuninkaan lait -- ne
loistavat liekeissä, valaisevat aikaa ja lainlaatijaa, luovat sädekehän
pimeään vankitorniin, missä hän istuu harmaapäänä, käyrävartisena,
uurtaen sormillaan vakoja kivipöytään; hän oli kerran kolmen
kuningaskunnan valtias, kansanomainen hallitsija, porvarin ja
talonpojan ystävä: _Kristian toinen_. Kova oli hänellä luonto ja
kovat olivat ajat. Vihamiehet kirjoittivat hänen historiansa. --
Kahdenkymmenen ja seitsemän vuoden vankeuden muistamme ajatellessamme
hänen verivelkaansa.
Tanskasta lähtee laiva, juurella korkean maston seisoo mies, hän luo
viimeisen katseensa Hveeniin. Se on _Tycho Brahe_, joka nosti Tanskan
nimen tähtiin asti ja sai palkakseen solvausta ja harmia -- hän muuttaa
vieraalle maalle: "Taivas on kaikkialla, mitä minä muuta tarvitsen!"
kuuluvat hänen sanansa, kun hän, Tanskan kuuluisin mies, purjehtii pois
vieraalle maalle, jossa häntä pidetään kunniassa ja jossa hän on vapaa.
"Oi vapaa! Kunhan pääsisi vapaaksi edes tämän ruumiin sietämättömistä
tuskista!" kuuluu huokaus kautta aikain. Entä kuva? -- _Griffenfeld_,
tanskalainen Prometheus, kahlehdittuna Munkholman kalliosaareen.
Olemme Amerikassa, suuren joen varrella, ihmisjoukko on kerääntynyt
paikalle, laiva lähtee juuri tuulta ja aaltoja vastaan, kamppailemaan
luonnonvoimien kanssa; _Robert Fulton_ on mies, joka luulee siihen
pystyvänsä. Laiva lähtee liikkeelle; äkkiä se pysähtyy -- joukko
nauraa, viheltää ja kirkuu, hänen oma isänsä on mukana viheltämässä:
"pöyhkeyttä! hulluutta! Se on hänelle oikein. Lukkojen ja telkien
taakse hullu mies!" Samassa murtuu pieni naula, joka hetkiseksi
pysäytti koneen, rattaat pyörivät, siivet työntävät tieltä veden
vastustuksen, laiva purjehtii -- --! Höyryn sukkula muuttaa tunnit
minuuteiksi maailman maiden välillä.
Ihmissuku! Ymmärrätkö autuutta tuollaisessa tietoisuuden hetkessä,
hetkessä, jolloin henki tajuaa tehtävänsä, silmänräpäyksessä, jolloin
kaikki orjantappuratien repiminen -- sekin johon itse on syypää --
sulaa lääkkeeksi, terveydeksi, voimaksi ja kirkkaudeksi, epäsointu
vaihtuu sopusoinnuksi, ihmiset näkevät Jumalan armon ilmestyksen, jonka
hän osoitti yhdelle yksityiselle ja jonka tämä toi ilmi heille
kaikille.
Kunnian orjantappuratie loistaa sädekehänä maan ympärillä; autuas se
joka on kutsuttu vaeltajaksi tänne ja ilman omaa ansiotaan saamaan
paikan rakennusmestarien joukossa, jotka tekevät siltaa ihmissuvun ja
Jumalan välille.
Mahtavin siivin liitelee historian henki halki aikain ja näyttää --
rohkeutta ja luottamusta ja lempeyttä herättääkseen -- kiiltävinä
kuvina yömustalla pohjalla _Kunnian orjantappuratien_. Se ei pääty,
kuten sadussa, kunniaan ja riemuun täällä maan päällä, vaan se viittaa
ohi maisen elämän, aikaan ja iäisyyteen.