Gudenjoen likellä, Silkeborgin metsässä kohoaa harju, joka on kuin
suuri valli. Sitä sanotaan "harjuksi" ja sen läntisellä rinteellä oli
-- ja on vieläkin -- pieni talonpoikaistalo karuine maineen; hiekka
kuultaa ohuen ruis- ja ohrapellon läpi. Vuosia on kulunut; ihmiset
jotka siellä asuivat, viljelivät pieniä maitaan, pitivät pari lammasta,
sian ja kaksi härkää; sanalla sanoen: he tulivat aika hyvin toimeen,
kun asettivat suun säkkiä myöten. Niin, varmaan he olisivat voineet
saada rehut riittämään parille hevosellekin, mutta he sanoivat kuten
muutkin sen puolen väet: "hevonen syö itsensä!" -- se kuluttaa sen
minkä se tuottaakin. -- Jenssin Jeppe viljeli kesällä pieniä maitaan ja
oli talvella näppärä puusuutari. Hän piti apulaistakin ja se mies osasi
veistää puukenkiä, jotka olivat sekä kestävät että keveät ja sopivat
jalkaan; he veistelivät myöskin lusikoita ja kauhoja; rahaa se tuotti,
ei Jenssin Jepen väkeä saattanut sanoa köyhiksi ihmisiksi.
Pikku Ib, seitsenvuotias poika, talon ainoa lapsi, istui katselemassa,
veisteli puupulikkaa, sai silloin tällöin haavankin sormeensa, mutta
eräänä päivänä oli hän veistänyt kaksi puukappaletta pienten puukenkien
muotoisiksi ja ne piti lahjoitettaman pikku Kirstille. Se oli
lauttamiehen pieni tyttö ja se oli niin hieno ja kaunis kuin herrasväen
lapsi; jos sillä olisi ollut oikeat vaatteet, niin ei kukaan olisi
luullut sen syntyneen turvekaton alla Seisin nummella. Siellä asui
nimittäin hänen isänsä, joka oli leski ja elätti itseään lauttaamalla
puita metsästä Silkeborgin kalastuspaikalle, joskus siitä eteenpäinkin,
Raudersiin. Ei hänellä ollut ketään omaisia, jotka olisivat hoitaneet
Kirstiä, joka oli kaksi vuotta nuorempi kuin Ib, ja sentähden oli hän
miltei aina Ibin kotona, lauttakuormalla tai kanervikossa ja
puolukanvarsien siimeksessä; ja kun isän täytyi lähteä Randersiin asti,
tuli pikku Kirsti kokonaan Jenssin Jepen kotiin.
Ib ja pikku Kirsti elivät erinomaisessa sovussa sekä leikissä että
puurovadin ääressä; he kaivelivat maata, konttasivat ja kävelivät ja
eräänä päivänä uskalsivat he kahden mennä miltei harjulle asti ja
kappaleen matkaa metsäänkin, kerran löysivät he viklanmunia ja se oli
suuri tapaus.
Ib ei vielä milloinkaan ollut käynyt Seisin nummella, ei milloinkaan
kulkenut alas järviä Gudenjoelle, mutta nyt sen piti tapahtua;
lauttamies oli kutsunut hänet ja edellisenä iltana otti hän hänet
kanssaan kotiin.
Varhaisena aamuna istuivat molemmat lapset lautalla korkean puukasan
päällä ja söivät leipää ja vadelmia. Lauttamies ja hänen apulaisensa
sauvoivat lauttaa eteenpäin, kuljettiin hyvää kyytiä myötävirtaa alas
jokea, järvien läpi, jotka metsä ja kaislikko tuontuostakin näytti
sulkevan umpilukkoon, mutta aina niistä kumminkin päästiin, vaikka
vanhat puut kumartuivat veteen saakka ja tammipuut ojensivat ilmaan
kuorittuja oksiaan; näytti siltä kuin niiden hihat olisivat olleet
käärityt ylös ja ne olisivat tahtoneet näyttää pahkaisia, alastomia
käsivarsiaan; vanhat lepät, jotka virta oli irroittanut rantatörmästä,
pysyttelivät juurineen kiinni pohjassa ja muodostivat ikäänkuin pieniä,
metsäisiä saaria; lummenkukat kiikkuivat vedenpinnalla; ihanaa se kulku
oli! -- ja sitte saavuttiin kalastuspaikalle, missä vesi syöksyi
sulkujen läpi; siinä sitä oli näkemistä Ibille ja Kirstille! Siihen
aikaan ei siellä vielä ollut tehdasta eikä kaupunkia, vain vanha talo,
ja sen liike ei ollut suuri; pääasiallisena elonmerkkinä siihen aikaan
oli veden kohina, kun se syöksyi sulkujen läpi, ja villisorsan
kaiherrus. -- Kun puut sitte olivat puretut lautalta, osti Kirstin isä
suuren kimpun ankeriaita ja pienen tapetun porsaan ja ne asetettiin
koppaan lautan perään. Sitte lähdettiin vastavirtaan kotimatkalle,
mutta tuuli oli myötäinen ja kun lisäksi nostettiin purjeet, päästiin
eteenpäin yhtä hyvää kyytiä kuin jos olisi ollut kaksi hevosta edessä.
Kun he sitte lauttoineen olivat päässeet niin likelle metsää, että
miehellä joka oli ollut apuna sauvomassa, oli vain lyhyt matka kotiin,
niin hän ja Kirstin isä astuivat maihin, mutta penäsivät lapsia
pysymään hiljaa ja varovaisina, mutta eivät he kauvan totelleet,
täytyihän heidän tirkistää koppaan, missä ankeriaita ja porsasta
säilytettiin ja porsasta heidän täytyi nostella ja pidellä ja kun
molemmat tahtoivat sitä pidellä yhtaikaa, pudottivat he sen ja se meni
suoraa päätä veteen; virta sitä nyt vei, se oli hirveä juttu!
Ib karkasi maihin ja juoksi vähän matkaa, Kirsti tuli perässä. "Ota
minut mukaasi!" huusi hän ja pian he olivat pensaikossa, lauttaa ja
jokea ei enään näkynyt. Vähän matkaa he vielä juoksivat, sitte kaatui
Kirsti ja rupesi itkemään; Ib nosti hänet pystyyn.
"Tule minun kanssani!" sanoi hän. "Talo on tuolla!" mutta ei se ollut
siellä. He kulkivat kulkemistaan, yli kuivien lehtien ja taittuneiden
oksien jotka narisivat heidän pienten jalkojensa alla; äkkiä kuulivat
he kovan huudon -- he seisahtuivat ja kuuntelivat; kotka kirkaisi, se
kuului pahalta, he vallan pelästyivät, mutta metsässä ihan heidän
edessään kasvoi mitä kauneimpia mustikoita niin hirveän paljon; sitä
houkutusta oli mahdoton vastustaa ja he jäivät syömään ja suut ja
posket kävivät aivan sinisiksi. Samassa se huuto taas kuului.
"Me saamme selkäämme porsaan tähden!" sanoi Kirsti.
"Mennään pois meille!" sanoi Ib; "se on tänne metsään päin!" ja he
läksivät. He tulivat maantielle, mutta ei se johtanut kotiin, tuli
pimeä ja he rupesivat pelkäämään. Vain huuhkajan kolkot huudot ja
tuntemattomien lintujen äänet rikkoivat outoa hiljaisuutta; vihdoin
viimein tarttuivat he molemmat kiinni pensaaseen, Kirsti itki ja Ib
itki ja kun he hetkisen olivat itkeneet, panivat he pitkäkseen pensaan
juurelle ja nukkuivat.
Aurinko oli jo korkealla kun he heräsivät; heitä paleli, mutta
likeiselle kummulle paistoi aurinko puiden lomitse, siellähän he
saattoivat lämmitellä ja sieltä arveli Ib heidän voivan nähdä
vanhempiensa kodin; mutta he olivat kaukana siitä, aivan toisessa
päässä metsää. He kapusivat kummun harjalle asti ja tulivat rinteelle,
kirkkaan, läpikuultavan järven luo; siellä oli kaloja laumottain ja ne
kiilsivät kultana auringossa; tämä näky tuli heille niin odottamatta ja
ihan likellä kasvoi suuri pensas täynnä pähkinöitä, aivan varmaan
seitsemän terttua; ja he poimivat ja rikkoivat pähkinöitä ja söivät
hentoja sydämiä, jotka vasta olivat ruvenneet kovettumaan -- ja sitte
sattui vielä odottamaton ja peloittava tapaus. Pensaikosta astui esiin
pitkä, vanha vaimo, jonka kasvot olivat niin ruskeat ja hiukset
kiiltävän mustat; silmän valkuainen paistoi kuin murjaanilla; hänellä
oli käärö selässä ja sauva kädessä; hän oli mustalaisakka. Lapset eivät
alussa ymmärtäneet mitä hän sanoi; ja hän otti taskustaan kolme suurta
pähkinää, joista joka pähkinä sisälsi mitä kauneinta tavaraa, tiesi
hän, ne olivat onnenpähkinöitä.
Ib katseli häntä, hän oli hyvin ystävällinen ja sitte rohkaisi poika
mieltään ja kysyi saisiko hän pähkinät, ja akka antoi hänelle pähkinät
ja poimi pensaasta taskunsa täyteen.
Ja Ib ja Kirsti tuijottivat suurin silmin onnenpähkinöihin.
"Onko tässä vaunut ja hevoset?" kysyi Ib.
"Siellä on kultaiset vaunut ja kultaiset hevoset!" sanoi akka.
"Anna se minulle!" sanoi Kirsti, ja Ib antoi pähkinän hänelle ja akka
köytti sen hänen kaulaliinaansa.
"Onko tässä sellainen soma pieni kaulaliina kuin Kirstin?" kysyi Ib.
"Siinä on kymmenen kaulaliinaa!" sanoi akka; "siinä on hienoja hameita,
sukkia ja hattu."
"Saanko minä sitte senkin!" sanoi Kirsti, ja pikku Ib antoi hänelle
toisenkin pähkinän, kolmas oli sellainen pieni musta.
"Pidä sinä se!" sanoi Kirsti, "ja se on sekin kaunis."
"Entä mitä sen sisällä on?" kysyi Ib.
"Mitä sinä parhaiten tarvitset!" sanoi mustalaisakka.
Ib otti pähkinän. Akka lupasi johdattaa heidät oikealle tielle ja he
läksivät kävelemään, mutta aivan päinvastaiseen suuntaan kuin piti;
mutta ei akkaa uskalla syyttää siitä, että hän tahtoi varastaa lapsia.
Suuressa metsässä kohtasivat he metsänvartija Kränin, hän tunsi Ibin ja
hänen turvissaan Ib ja pikku Kirsti pääsivät kotiin, jossa elettiin
suuressa pelossa heidän tähtensä, ja anteeksi he saivat, vaikka
olivatkin ansainneet kelpo selkäsaunan, ensinnäkin siitä syystä että
olivat pudottaneet porsaan veteen ja sitte siitä että olivat lähteneet
karkuun.
Kirsti tuli kotiin nummelle ja Ib jäi pieneen metsäpirttiin; ensi
työkseen illalla otti hän esiin pähkinän, joka sisälsi sen mitä hän
"kaikista parhaiten tarvitsi"; -- hän pani sen oven ja ovipielen
väliin, painoi ovea kiinni, kuori meni rikki, mutta ei halaistuakaan
pähkinää näkynyt, pähkinä oli ollut täynnä jonkillaista nuuskaa tai
multaa; se oli madonsyömä, kuten sanotaan.
"Niin, arvasinhan minä sen!" tuumaili Ib, "mitäpä sellaiseen pieneen
pähkinään mahtuisi se mitä minä parhaiten tarvitsen! Ei Kirsti saa
hienoja vaatteita eikä kultavaunuja molemmistakaan pähkinöistään!"
Ja talvi tuli ja uusi vuosi tuli.
Ja kului monta vuotta. Ibin piti mennä rippikouluun ja pappi asui
pitkän matkan päässä. Samaan aikaan tuli eräänä päivänä lauttamies ja
kertoi, että pikku Kirstin nyt täytyy lähteä ansaitsemaan leipäänsä.
Onneksi hän joutuu oikein hyviin käsiin, pääsee palvelemaan niin kelpo
ihmisiin; kas, hän tulee rikkaalle krouvarille Herningin kulmalle, se
on siellä lännessä päin; hän saa olla emännän apulaisena ja jos hän
käyttäytyy hyvin ja kun hän on käynyt rippikoulun, pitävät he hänet.
Ja Ib ja Kirsti sanoivat toisilleen hyvästi; heitä sanottiin
kihlatuiksi; ja tyttö näytti jäähyväishetkellä Ibille, että pähkinät
jotka hän oli saanut häneltä silloin kun he eksyivät metsään, vielä
olivat tallella, ja hän kertoi, että hän vaatekirstussaan vielä
säilyttää niitä pieniä puukenkiä, jotka Ib poikana veisti ja lahjoitti
hänelle. Sitte he erosivat.
Ib kävi rippikoulun ja jäi äitinsä taloon, sillä hän oli näppärä
puusuutari ja hoiti kesällä hyvin heidän pienen viljelyksensä; eihän
hänen äidillään muita ollut, Ibin isä oli kuollut.
Vain harvoin toi postinkuljettaja tai joku ankeriaanmyyjä tietoja
Kirstistä: hyvin hän menestyy rikkaan krouvarin luona ja ripille
päästyään kirjoitti hän isälleen ja lähetti terveisiä Ibille ja hänen
äidilleen; kirjeessä kerrottiin että hän isännältään ja emännältään oli
saanut lahjaksi kuusi uutta paitaa ja kauniin leningin. Hyviä uutisia
ne vaan olivat kun olivatkin.
Seuraavana keväänä koputettiin eräänä päivänä Ibin ja hänen äitinsä
ovea: lauttamies ja Kirsti siellä tulivat. Kirsti oli päiväksi päässyt
isäänsä katsomaan, oli joku sattumalta lähtenyt Themiin ja siitä
takaisin ja siinä hevosessa hän oli päässyt. Kaunis hän oli kuin hieno
neiti ja hyvissä vaatteissa hän oli, hyvin ne olivat tehdyt ja sopivat
hänelle. Hän seisoi siinä koko komeudessaan ja Ibillä oli vain vanhat,
jokapäiväiset vaatteet. Hän ei ensinkään tahtonut päästä puheen alkuun;
tytön käteen hän kyllä tarttui, piteli sitä lujasti ja oli niin
sanomattoman iloissaan, mutta suutaan ei hän saanut auki. Pikku Kirsti
sen sijaan puhui ja kertoi ja suuteli Ibiä keskelle suuta.
"Etkö sinä vieläkään tunne minua?" sanoi tyttö; mutta vaikka he jäivät
kaksin ja Ib yhä piteli hänen kättään, ei hän saanut muuta sanotuksi
kuin: "sinusta on tullut kuin hieno neiti! ja minä olen näin
tollomainen! Kuinka minä olen ajatellut sinua, Kirsti, ja vanhoja
aikoja!"
Ja käsi kädessä astelivat he harjulle ja Gudenjoen poikki Seisin
nummelle, jossa kanervakummut ylenivät, Ib ei yhäkään sanonut mitään,
mutta kun he erosivat, selveni hänelle, että Kirstin pitää ruveta hänen
vaimokseen, johan heitä pienestä pitäen on sanottu kihlatuiksi ja
kihlattu parihan he hänen silmissään olivat, vaikkei kumpikaan ollut
sitä sanonut.
Muutaman tunnin he vielä saivat olla yhdessä, sillä Kirstin täytyi taas
palata Themiin, josta vaunujen varhain seuraavana aamuna taas piti
lähteä takaisin länteen päin. Isä ja Ib saattoivat hänet Themiin, oli
kirkas kuuvalo ja kun he tulivat perille ja Ib yhä piteli Kirstin
kättä, ei hän saattanut päästää sitä irti, hänen silmänsä olivat niin
kirkkaat, mutta sanoja tuli niukasti, mutta sydämestä ne lähtivät
jokikinen: "ethän sinä vaan ole tottunut liian hienoon elämään", sanoi
hän, "ja jos sinä voit tyytyä asumaan minun äitini mökissä ja minun
vaimonani, niin meistä kerran tulee mies ja vaimo! -- mutta voimmehan
me molemmat hiukan odottaakin!"
"Niin, odottakaamme, Ib!" sanoi tyttö ja painoi hänen kättään ja Ib
suuteli hänen huuliaan. "Minä luotan sinuun, Ib!" sanoi Kirsti, "ja
minä luulen että pidän sinusta; mutta anna minun miettiä asiaa!"
Ja sitte he erosivat. Ja Ib sanoi lauttamiehelle, että hän ja Kirsti
nyt olivat miltei kihloissa ja lauttamies sanoi että asiat olivat
käyneet ihan niinkuin hän oli ajatellutkin; ja hän seurasi Ibiä kotiin
ja nukkui samassa sängyssä hänen kanssaan eikä kihlauksesta puhuttu sen
enempää.
Vuosi oli kulunut; kaksi kirjettä olivat Ib ja Kirsti vaihtaneet
keskenään. "Uskollinen kuolemaan saakka!" oli kirjoitettu
allekirjoituksen rinnalle. Eräänä päivänä astui lauttamies huoneeseen
ja toi terveisiä Kirstiltä. Oli hänellä muutakin sanomista, mutta sen
hän hitaanlaisesti sai suustaan. Kirsti voi hyvin, paremminkin kuin
hyvin, hän oli kaunis tyttö, häntä pidettiin arvossa ja häntä
rakastettiin. Krouvarin poika oli ollut kotona käymässä, hänellä oli
joku suuri virka Köpenhaminassa, jossakin konttorissa; Kirsti miellytti
häntä ja Kirstikin piti hänestä, hänen vanhemmillaan ei ollut mitään
asiaa vastaan, mutta Kirstin mieltä painoi, että Ib ajatteli häntä niin
paljon ja hän oli jo päättänyt työntää onnen luotaan, kertoi
lauttamies.
Aluksi ei Ib sanonut sanaakaan, mutta hän kävi kalpeaksi kuin vaate,
ravisti päätään ja virkkoi vihdoin: "ei Kirsti saa työntää onnea
luotaan!"
"Kirjoita hänelle pari sanaa!" sanoi lauttamies.
Ja Ib kirjoittikin, mutta hän ei saanut sanoja mielensä mukaisiksi ja
hän pyyhki pois ja repi rikki, -- mutta aamulla oli kirje valmiina
pikku Kirstille ja näin se kuului:
"Olen lukenut kirjeen jonka olet kirjoittanut isällesi ja näen
siitä, että sinun käy kaikin puolin hyvin ja että voit tulla
vieläkin onnellisemmaksi. Kysy sydämeltäsi, Kirsti! ja ajattele
tarkoin mikä sinua odottaa jos minut otat; eihän minulla ole
paljoa tarjota. Älä ajattele minua äläkä minun kohtaloani,
vaan ajattele omaa onneasi! Et ole millään lupauksella sidottu
minuun ja jos sydämessäsi olet antanut minulle lupauksen, niin
minä vapautan sinut siitä. Tulkoon sinulle kaikki ilo mitä
maailma voi antaa, pikku Kirsti. Jumala varmaan tietää antaa
lohdutusta minun sydämelleni.
Sinun alati uskollinen ystäväsi
Ib."
Ja kirje lähetettiin ja Kirsti sai sen.
Martinmessun aikaan kuuluutettiin Kirsti sekä nummen kirkossa että
Köpenhaminassa, missä sulhanen oli ja sinne matkusti Kirsti emäntänsä
kanssa, sillä sulhanen ei monilta toimiltaan päässyt niin kauvas
Jyllantiin. Kirsti oli sopimuksen mukaan tavannut isänsä Funderin
kylässä, jonka läpi tie kulkee ja joka lauttamiehelle oli likin
tapaamispaikka; siellä sanoivat nuoret toisilleen jäähyväiset. Pari
sanaa mainittiin asiasta, mutta Ib ei sanonut mitään; hänen vanha
äitinsä sanoi hänen käyneen niin miettiväiseksi; niin, miettiväiseksi
hän todella oli käynyt ja muun muassa johtui hänen mieleensä ne kolme
pähkinää, jotka hän lapsena oli saanut mustalaisakalta ja joista hän
oli antanut Kirstille kaksi. Ne olivat olleet onnenpähkinöitä, Kirstin
toinen pähkinä sisälsi kultavaunut hevosineen, toinen mitä kauneimmat
vaatteet. Aivan oikein! saihan hän nyt kuninkaan Köpenhaminassa kaiken
sen komeuden; hänelle kävi ennustus toteen --! Ibille antoi pähkinä
vain mustaa multaa. "Mitä sinä parhaiten tarvitset" oli mustalaisakka
sanonut -- niin, sekin ennustus kävi toteen, mustaa multaa hän
parhaiten tarvitsi. Hän ymmärsi nyt selvästi mitä akka oli
tarkoittanut: mustaa multaa, haudan povea hän parhaiten tarvitsi.
Ja vuosia kului -- ei niitä tosin ollut niin monta, mutta pitkiltä ne
Ibin mielestä tuntuivat; vanha krouvarinväki kuoli toinen heti toisen
jälkeen; koko rikkaus, monta tuhatta taalaria joutui pojalle. Kyllä
Kirsti nyt saattoi saada kultavaunut ja hienoja vaatteita yllin kyllin.
Kahteen pitkään vuoteen ei Kirstiltä kuulunut mitään kirjettä, mutta
kun isä sitte vihdoin sai kirjeen, ei se laisinkaan ollut rikkaudessa
eikä onnessa kirjoitettu. Kirsti raukka! ei hän eikä hänen miehensä
olleet ymmärtäneet pitää rikkaudestaan vaaria, se meni samaa tietä kuin
se tuli, ei siinä ollut siunausta, sillä he eivät itse sitä tahtoneet.
Ja kanerva kukki ja kanerva kuihtui; monena talvena oli lunta
tuiskuttanut yli Seisin nummen, yli harjun, jonka rinteellä Ib asui;
kevätaurinko paistoi ja Ib painoi auraa maahan, silloin se viilsi
johonkin, Ib luuli sen sattuvan kiveen, maasta suikahti ikäänkuin
suuri, musta höylänlastu ja kun Ib siihen kajosi, huomasi hän että se
oli metallia ja se paikka mihin aura oli viiltänyt, kiilsi kirkkaana.
Se oli suuri, raskas, kultainen rannerengas pakanuuden ajoilta.
Jättiläiskumpu oli tähän tasoitettu ja sen kallisarvoinen koristus
löydetty. Ib näytti sen papille, joka sanoi hänelle kuinka kaunis se
oli ja sitte vei Ib sen kruununvoudin nähtäväksi ja kruununvouti
ilmoitti asian Köpenhaminaan ja kehoitti Ibiä itseään viemään perille
kallisarvoista löytöään.
"Sen parempaa et maasta olisi voinut löytää", sanoi kruununvouti.
"En olisikaan!" ajatteli Ib. "Se mitä minä parhaiten tarvitsin se tuli
minulle maasta! Mustalaisakka oli siis kuitenkin oikeassa minuunkin
nähden, koska _se_ oli se mitä minä parhaiten tarvitsin!"
Ja Ib läksi koristuksineen Aarhusista kuninkaan Köpenhaminaan; hänestä
joka ei ollut käynyt Gudenjokea etempänä, oli matka kuin kokonainen
matkustus valtameren poikki. Ja Ib tuli Köpenhaminaan.
Löydetyn kullan arvo maksettiin hänelle, se oli suuri summa: kuusi
sataa riikin taalaria. Siellä suuressa, meluavassa Köpenhaminassa se
sitte kuljeskeli mies metsästä, Seisin nummelta.
Iltaa ennen kuin hän kipparin kanssa aikoi palata Aarhusiin, eksyi hän
kaupungille ja joutui aivan toiselle suunnalle kuin aikoi. Hän oli
tullut Knippelsillan yli Kristianshavniin sen sijaan että oli aikonut
vallille päin, Länsiportille. Hän kyllä suuntasi askeleensa länttä
kohti, mutta ei sittenkään sinne minne aikoi. Kaduilla ei näkynyt
ainoaakaan ihmistä. Vihdoin tuli pikkuruikkunen tyttönen köyhästä
talosta; Ib kyseli häneltä tietä, jota etsi; tyttö säpsähti, loi häneen
silmänsä ja purskahti katkeraan itkuun. Ib kysyi mikä häntä vaivasi,
tyttö vastasi jotakin jota ei hän ymmärtänyt ja kun he joutuivat lyhdyn
alle ja valo lankesi lapsen kasvoihin, joutui Ib kummallisen mielialan
valtaan, sillä hänen edessään seisoi pikku Kirsti ilmi elävänä, aivan
sellaisena, jommoisena hän muisti hänet heidän lapsuudenajoiltaan.
Ja hän seurasi pientä tyttöä köyhään taloon, ylös kapeita, kuluneita
portaita, korkealle, pieneen, kurjaan huoneeseen katon rajassa. Siellä
oli raskas, tukahuttava ilma eikä mitään valoa; nurkasta kuului
huokauksia, vaivalloisesti siellä joku veti henkeään. Ib sytytti
tulitikun. Lapsen äiti siellä lepäsi köyhässä vuoteessa.
"Voinko minä jollakin lailla auttaa teitä?" sanoi Ib. "Pienokainen sai
minut käsiinsä, mutta minä olen itsekin vieras tässä kaupungissa. Eikö
täällä ole mitään naapureja, joita voin kutsua avuksi?" -- Ja Ib nosti
hänen päätään.
Se oli Kirsti Seisin nummelta.
Vuosikausiin ei hänen nimeään oltu mainittu kotona Jyllannissa, se
olisi nostanut Ibin hiljaiseen mieleen myrskyn, ja sekä huhu että
luotettavat ihmiset eivät tietäneet kertoa mitään hyvää: ne paljot
rahat, jotka hänen miehensä oli saanut periä vanhemmiltaan, olivat
tehneet hänet ylimieliseksi hurjastelijaksi; hän oli heittänyt
vakinaisen paikkansa, puolen vuotta matkustellut vierailla mailla,
sitte palannut kotiin, tehnyt velkaa ja laiskotellut; vaunut
kallistuivat kallistumistaan ja menivät vihdoin kumoon. Kaikki iloiset
ystävät, jotka olivat vierailleet hänen pöytänsä ääressä, sanoivat että
hän oli ansainnut kohtalonsa, olihan hän elänyt kuin hullu. -- Hänen
ruumiinsa oli eräänä aamuna löydetty kanavasta linnan puistosta.
Kirsti kantoi kuolemaa ruumiissaan; hänen nuorin lapsensa, rikkaudessa
siinnyt, kurjuudessa syntynyt, oli jo muutaman viikon vanhana mennyt
hautaan, ja Kirsti itse oli päässyt niin pitkälle, että hän poti
kuolintautiaan, yksin, kurjassa huoneessa; ennen nuorena, Seisin
nummella, olisi hän kyllä kärsinyt sellaista kurjuutta, mutta parempaan
tottuneena tunsi hän koko sen kovuuden. Hänen vanhempi lapsensa,
niinikään pieni Kirsti, kärsi nälkää ja hätää hänen kanssaan ja hän oli
tuonut Ibin vinttikamariin.
"Minä pelkään että kuolen ja lapsi raukka jää!" huokasi sairas, "mihin
kummaan hän joutuu!" -- Enempää ei hän saanut sanotuksi.
Ib sai toisen tulitikun sytytetyksi ja löysi kynttilän pätkän, joka
valaisi kurjaa huonetta.
Ja Ib katseli pientä tyttöä ja ajatteli menneitten päivien Kirstiä;
Kirstin tähden saattoi hän olla hyvä lapselle, jota ei hän tuntenut.
Kuoleva loi häneen katseensa, hänen silmänsä kävivät yhä suuremmiksi --
oliko hän tuntenut hänet? Ib ei sitä tietänyt, hän ei kuullut sanaakaan
hänen huuliltaan.
* * * * *
Harmaata on metsässä Seisin nummella, kanerva on varistanut kukkansa,
lännen myrsky ajaa keltaisia lehtiä metsästä jokea kohti ja yli nummen
ja turvekattoisen asumuksen, missä nyt asuu vierasta väkeä; mutta
harjun suojassa, korkeitten puitten keskellä ylenee pieni, valkeaksi
maalattu mökki; uunissa paloivat turpeet ja koko huonetta valaisi
päiväpaiste, joka hohti kahdesta lapsensilmästä; keväisten leivojen
viserrys helisi sen punaisilta, hymyileviltä huulilta, kun se puhui;
siellä oli iloa ja riemua, pikku Kirsti siellä oli; hän istui Ibin
polvella; Ib oli hänelle sekä isä että äiti, he olivat hävinneet lapsen
mielestä kuten uni häviää sekä lapselta että aikuiselta. Ib istui
somassa, kodikkaassa mökissään varakkaana miehenä; pienen tytön äiti
lepäsi köyhien hautausmaalla likellä kuninkaan Köpenhaminaa. Ibillä oli
rahaa kirstunpohjalla, väittivät ihmiset, mullasta saatua kultaa -- ja
olihan hänellä vielä lisäksi pikku Kirsti.