Lasten kamarissa oli niin paljon leikkikaluja; ylinnä kaapin päällä
komeili rahalipas, se oli savesta ja porsaan muotoinen; sillä oli
luonnollinen rako selässä ja rakoa oli veitsellä suurennettu, jotta
hopeataalaritkin mahtuisivat siitä sisään, ja kaksi siitä jo oli
mennyt, puhumattakaan monista monituisista killingeistä. Rahaporsas oli
niin täynnä ettei se voinut edes rämistäkään ja se on korkein tulos
johon rahaporsas voi päästä. Kaapin päällä hän nyt komeili ja katseli
korkeudestaan muita tavaroita kamarissa. Hän kyllä tiesi, että hänen
vatsasäästöillään saattaisi ostaa ne kaikki tyynni -- sellainen
tietoisuus hänellä oli.
Samaa ajattelivat muutkin, vaikkeivät sitä sanoneet, olihan muutakin
puhumista. Piirongin laatikko oli raollaan ja siitä näkyi suuri nukke,
hän oli vanhanpuoleinen ja paikattu kaulasta. Hän pisti päänsä esiin ja
sanoi: "eikös oltaisi ihmisillä! Olisihan se jotakin!" Silloin syntyi
aika sekamelska, taulutkin kääntyivät seinillä, ne näyttivät että
niilläkin on takapuoli, mutta niiden tarkoitus ei mitenkään ollut panna
vastaan.
Oli sydänyö, kuu loisti sisään ikkunoista ja valaisi ilmaiseksi. Leikin
piti alkaa, kaikki olivat kutsutut, yksin lapsenvaunutkin, jotka
sentään kuuluivat karkeampiin leikkikaluihin. "Arvo itse kullekin!"
sanoivat lapsenvaunut, "ei jokainen voi olla aatelia! Jonkun täytyy
tehdä hyödyllistäkin työtä!"
Rahaporsas oli ainoa joka sai kirjallisen kutsun, hän oli niin
korkealla ettei luultu hänen kuulevan suullista kutsua, eikä hän
vastannutkaan tulisiko hän, sillä hän ei tullut; jos hän mieli olla
mukana, täytyi hänen nauttia lystistä kotoa pitäen, sen mukaan saivat
kutsujat sovittaa asiansa ja he sovittivatkin.
Pieni nukketeatteri pantiin paikalla pystyyn niin että hän saattoi
katsoa näyttämölle; he olivat päättäneet alkaa teatterilla ja sitte
piti seurata teetä ja järjenharjoituksia ja ne alkoivatkin heti;
kiikkuhevonen puhui ajoharjoituksista ja puhdasrotuisuudesta,
lastenvaunut rautateistä ja höyryvoimasta -- kuuluivathan ne asiat
heidän ammattinsa alaan ja osasivathan he niistä puhua. Seinäkello
puhui politiikkaa -- tiki -- taki: se tiesi asiain kulun mutta se
väitti niiden käyvän hullusti. Espanjalaisesta ruo'osta tehty keppi
ylpeili kenkäimestään ja kultaisesta nupistaan, se oli varustettu
helalla sekä ylä- että alapäästään; sohvassa lekottivat kirjaellut
sohvatyynyt, ne olivat kauniit ja tyhmät -- ja sitte saattoikin
teatteri alkaa.
Kaikki istuivat katselemassa ja pyydettiin, että läjäytettäisiin,
paukutettaisiin ja rämisteltäisiin sen mukaan kuin oltaisiin
tyytyväisiä. Mutta ratsastuspiiska sanoi ettei se läjähtele vanhoille,
vaan ainoastaan kihlaamattomille. "Minä läjähtelen kaikille!" sanoi
paukkupiiska. "Jossakin sitä täytyy olla!" arveli sylkilaatikko; ja
jokainen ajatteli omia ajatuksiaan katsellessaan teatteria. Kappale ei
ollut mistään kotoisin, mutta se näyteltiin hyvin; kaikki näyttelijät
käänsivät värillisen puolensa ulospäin, heitä ei pitänyt katsoa kuin
yhdeltä puolelta, nimittäin ei nurjalta puolelta; ja he liikkuivat
kaikki erinomaisesti, aivan ulkopuolelle teatteria asti, heissä oli
liian pitkät langat, mutta sitä paremminpa heidät näki. Paikattu nukke
joutui niin haltioihinsa, että niitokset irtaantuivat ja rahaporsas
joutui sekin tavallaan niin haltioihinsa, että päätti tehdä jotakin
jonkun näyttelijän hyväksi. Hän päätti testamentissaan määrätä, että
asianomainen näyttelijä hänen toverinaan lepäisi avonaisessa haudassa,
jahka se aika nyt tulee.
Tämä kaikki tuotti niin paljon nautintoa, että päätettiin luopua koko
teevedestä ja pysyä järjenharjoituksissa: sitä sanottiin ihmisleikiksi.
Eihän siinä ollut mitään pahaa, leikkiähän se vaan oli -- ja jokainen
ajatteli itseään ja koetti arvata rahaporsaan ajatuksia, ja rahaporsaan
ajatukset ulottuivat kauvemma kuin kaikkien muiden, hänhän ajatteli
testamenttia ja hautajaisia -- ja ne, nehän aina tulevat aikaisemmin
kuin odotetaan. -- Niksis! kaapilla-istuja tulla helisti maahan -- ja
särkyi tuhansiksi kappaleiksi ja killingit hyppivät ja tanssivat
ympärillä; pienemmät pyörivät, suuret pyörivät, varsinkin yksi
taalareista, se se oikein haluamalla halusi maailmalle. Ja maailmalle
se pääsi ja sinne ne kaikki pääsivät; ja rahaporsaan sirpaleet
joutuivat vasuun, mutta jo seuraavana päivänä komeili kaapin päällä
uusi rahaporsas savesta, siinä ei vielä ollut ainoaakaan killinkiä,
sentähden ei sekään voinut rämistä, siinä suhteessa se oli edeltäjänsä
kaltainen; onhan sitä siinäkin alkua -- ja siihen me lopetamme.