Pari suurta laivaa oli lähetetty pohjoisnavalle määräämään maan rajoja
merta vastaan ja koettamaan kuinka syvälle ihmiset pääsevät tunkemaan.
Toista vuotta olivat ne jo suurella vaivalla purjehtineet siellä sumun
ja jään joukossa; nyt oli talvi tulossa, aurinko alhaalla; monta, monta
viikkoa kestää täällä yötä; kaikki näytti olevan ainoaa jääkappaletta,
jokainen laiva oli liimautunut siihen kiinni; lunta oli paksulta ja
lumesta oli rakennettu mehiläispesän muotoisia asuntoja, toiset olivat
suuret kuin jättiläisten hautakummut, toiset niin pienet, että niihin
saattoi mahtua kaksi tai neljä ihmistä; mutta pimeä ei ollut,
revontulet hehkuivat punaisina ja sinisinä, komeaa ilotulitusta kesti
lakkaamatta ja lumi loisti, yö oli pitkää, hehkuvaa hämärää;
kirkkaimpaan aikaan tuli joukottain alkuasukkaita; he olivat kumman
näköisiä karvaisissa nahkavaatteissaan ja re'issään, jotka olivat
veistetyt jääkappaleista; he toivat taljoja, suuria kimppuja ja niistä
tuli lämpöisiä lattiamattoja lumimajoihin; taljoista saatiin patjoja ja
peitteitä, joista merimiehet tekivät vuoteensa lumilaen alla, kun
ulkopuolella paukkua säihkyi pakkanen, jommoista emme me tunne
ankarimpaan talviaikaankaan. Kotona oli vielä syksy, sitä he siellä
pohjoisnavalla ajattelivat; he ajattelivat kotoista aurinkoa ja
punakeltaisia lehtiä, jotka lepattivat puissa. Kello näytti että oli
ilta ja maatapanon aika ja yhdessäkin lumimajassa oli kaksi miestä jo
kallistunut levolle; nuorempi oli kotoa ottanut mukaansa parhaimman
aarteen, isoäiti oli ennen lähtöä ojentanut sen hänelle, se oli
raamattu. Joka yö lepäsi se hänen päänsä alla, hän tiesi lapsuusajoilta
asti mitä se sisälsi; joka päivä luki hän kappaleen ja nukkuessa
tulivat usein hänen mieleensä pyhät sanat: "jos minä ottaisin
aamuruskon siivet ja menisin valtameren ääriin, niin sinä sielläkin
johdattaisit minua ja sinun oikea kätesi tukisi minua!" -- ja totuuden
sanojen ja uskon vaikutuksen alla sulki hän silmänsä, uni tuli ja
tulivat unikuvat, hengen ilmestys Jumalassa; ruumiin levätessä eli
sielu; nuorukainen tunsi sen, hänen korvissaan soi ikäänkuin vanhojen,
tuttujen, rakkaitten laulujen säveliä; lauha, kesäisen lämmin henkäys
löyhytteli häntä vastaan, siinä vuoteessa levätessään näki hän päänsä
päällä hohteen, ikäänkuin lumikaton ulkopuolella olisi palanut
häikäisevä valo; hän nosti päätään, loistava valkeus ei tullut seinistä
eikä katosta, vaan suuret siivet enkelin hartioilla hohtivat ja
nuorukainen loi katseensa hänen lempeihin, loistaviin kasvoihinsa.
Enkeli kohosi raamatun lehdistä kuin liljan kuvusta, avasi sylinsä
levälleen, ja lumimajan seinät haihtuivat kuin kevyt, ilmava sumuharso;
kodin vihreitä maita ja kumpuja punertavine metsineen oli yltympärillä
ja syksyinen aurinko paistoi kauniisti; haikaran pesä oli tyhjä, mutta
omenapuussa olivat hedelmät vielä paikoillaan, vaikka lehdet olivat
pudonneet; punaiset ruusunmarjat hohtivat ja kottarainen viserteli
pienessä vihreässä häkissä joka oli ripustettu ikkunan pieleen. Siellä
se oli kotien koti; kottarainen viserteli parhaimman taitonsa mukaan ja
isoäiti pisti vesiheinää häkin rakoihin, niinkuin pojanpojan oli ollut
tapana tehdä; ja sepän tytär joka oli niin nuori ja kaunis, seisoi
kaivolla, nosti ylös vettä ja nyökytti päätään isoäidille ja isoäiti
viittasi kädellään ja näytti, että oli tullut pitkämatkainen kirje;
tänä aamuna se oli tullut sieltä kylmistä maista, itse pohjoisnavalta
asti, jossa pojanpoika oli -- Jumalan turvissa. -- Ja he itkivät ja
nauroivat ja nuorukainen joka oli lumen ja jään keskellä, hengen
maailmoissa, enkelin siipien suojassa, näki ja kuuli kaikki, ja itki ja
nauroi heidän kanssaan. Ja naiset lukivat itse kirjeestäkin ääneen
sanat: -- "vaikka minä menisin valtameren ääriin, niin hänen oikea
kätensä tukisi minua!" Nukkuvan ympärillä helisi kuin ihanaa virttä
olisi veisattu ja enkeli laski siipensä kuni harsoksi hänen
ympärilleen. -- Uni oli lopussa -- pimeää lumimajassa, mutta raamattu
oli nuorukaisen pään alla, usko ja toivo hänen sydämessään. Jumala oli
hänen luonaan ja koti oli hänen luonaan "_valtameren äärelläkin_!"