Talo oli rikas ja onnellinen, kaikki sen asukkaat, sekä herrasväet että
palvelijat, jopa ystävätkin olivat onnelliset ja iloiset, sillä taloon
oli tänään syntynyt perillinen, poika; ja sekä äiti että lapsi olivat
hyvissä voimissa.
Lamppu hauskassa makuuhuoneessa oli puoleksi peitetty, raskaat
kallisarvoiset silkkiuutimet riippuivat ikkunoiden edessä. Lattiamatto
oli paksu ja pehmoinen kuin sammal, kaikki houkutteli uinumaan,
nukkumaan, suloisesti lepäämään, ja sairaanhoitajatar lepäsikin, hän
nukkui ja hän saattoi sen huoleti tehdä, kaikki oli hyvin, olot perin
suotuisat. Talon hyvä haltia seisoi vuoteen ääressä pääpuolella; lapsi
lepäsi äidin rinnalla ja sen pään päällä säteili kuin säihkyvä
tähtiverkko, jokainen tähti oli niin kirkas, jokainen tähti oli onnen
helmi. Elämän hyvät haltiattaret, kaikki olivat he kantaneet lahjansa
vastasyntyneelle; terveys, rikkaus, onni, rakkaus täällä loisti ja
säteili, sanalla sanoen: kaikki mitä ihmiset maan päällä saattavat
toivoa.
"Kaikki tänne on annettu ja kannettu!" sanoi hyvä haltia.
"Ei!" kaikui ääni aivan likeltä ja lapsen hyvä enkeli puhui. "Yksi
haltiatar ei vielä ole tuonut lahjaansa, mutta kyllä hän sen tuo,
kerran hän sen tuo, vaikka vasta vuosien perästä. Viimeinen helmi
puuttuu!"
"Puuttuu! täältä ei saa puuttua mitään, ja jos todella puuttuu, niin
meidän täytyy etsiä se mahtava haltiatar, lähtekäämme hänen luokseen!"
"Hän tulee, kyllä hän kerran tulee! hänen helmensä täytyy olla mukana
ennenkuin seppele sidotaan kokoon!"
"Missä hän asuu? missä hänen kotinsa on? sano se minulle, minä menen
helmeä noutamaan!"
"Vai niinkö tahdot!" sanoi lapsen hyvä enkeli, "minä vien sinut hänen
luokseen, vaikka saisimmekin kauvan etsiä! hänellä ei ole mitään
pysyvää asuinsijaa, hän tulee sekä keisarin linnaan että köyhimmän
talonpojan luo, jälkiä jättämättä ei hän kulje kenenkään ihmisen
ohitse, hän antaa jokaiselle lahjansa, toiselle kokonaisen maailman,
toiselle leikkikalun! tämäkin lapsi joutuu hänen tielleen. Sinä
arvelet, että aika on yhtä pitkä muttei yhtä hyödyllinen. Hyvä on,
lähtekäämme noutamaan helmeä, viimeistä joka puuttuu tästä
rikkaudesta."
Ja käsi kädessä liitelivät he sinne missä haltiatar sillä hetkellä
asui.
Se oli suuri talo, pimeitä käytäviä, tyhjiä suojia ja kaikkialla
kummallisen hiljaista; ikkunarivi oli auki jotta raaka ilma oikein
pääsisi tunkemaan sisään; pitkät, valkoiset uutimet liikkuivat vedossa.
Keskellä lattiaa oli avoin ruumisarkku ja siinä naisen ruumis. Hän oli
kuollut parhaassa iässään, mitä ihanimpia tuoreita ruusuja oli
siroteltu hänen päälleen niin että vain ristiin liitetyt hienot kädet
ja kasvot näkyivät. Ne kasvot olivat jalot ja kuoleman kirkastamat,
niissä kuvastui Jumalassa nukkuneen korkea, ylevä vakavuus.
Arkun ääressä seisoi mies ja lapsia, koko joukko niitä oli; pienin
istui isän käsivarrella, he olivat sanomassa viimeisiä jäähyväisiä; ja
mies suuteli kuolleen kättä, kuin kuihtunut lehti se oli, ja se oli
kuitenkin kerran tarmolla ja rakkaudella hoivannut heitä. Raskaina,
suolaisina karpaloina putoilivat kyyneleet lattialle, mutta kukaan ei
lausunut sanaakaan, äänettömyyteen sisältyi kokonainen surun maailma.
Hiljaa, nyyhkien he poistuivat.
Kynttilä jäi huoneeseen, liekki vääntyi tuulessa ja nosti pitkää,
punaista piikkiään. Vieraita ihmisiä tuli huoneeseen, he nostivat
kannen peittämään kuollutta, naulat lyötiin kiinni, kumeasti kajahtivat
vasaraniskut talon huoneissa ja käytävissä, kumisivat sydämissä, jotka
vuosivat verta.
"Minne sinä minua viet?" kysyi hyvä haltia, "ei täällä ole mitään
haltiatarta, jonka helmi kuuluu elämän parhaimpiin antimiin!"
"Täällä hän asuu, täällä, tänä pyhänä hetkenä", sanoi suojelusenkeli ja
viittasi nurkkaan, missä äiti muinoin elonsa päivinä oli istunut
kukkaisten ja kuvien keskellä, missä hän talon siunattuna haltiattarena
herttaisesti oli nyökyttänyt päätään miehelle, lapsille ja ystäville,
mistä hän talon päiväpaisteena oli levittänyt iloa ympärilleen ja ollut
kaiken koossapitävänä voimana, kaiken sydämenä. Siellä istui nyt vieras
nainen pitkissä vaatteissa. Surutar se oli, kodin valtiatar, äiti
kuolleen sijalla. Polttava kyynel vierähti hänen syliinsä, siitä tuli
helmi; se säihkyi kaikissa taivaankaaren väreissä ja enkeli otti sen ja
helmi loisti kuni tähti seitsenkarvaisessa hohteessa.
"Surun helmi, viimeinen, joka ei saa puuttua! sen rinnalla käy muitten
helmien loisto ja vaikutus suuremmaksi. Näetkö taivaankaaren loiston,
taivaankaaren, joka yhdistää maan ja taivaan. Samalla kun meiltä rakas
olento kuolee, tulee meille taivaaseen yksi ystävä lisää, jota saamme
ikävöidä. Maailman yössä luomme me katseemme tähtiä kohti, kohti
täydellisyyttä; katsele _surun tähteä_ -- siinä on enkelin siivet, ne
kantavat meitä pois täältä."