Korkealla, kevyessä, kirkkaassa ilmassa lensi enkeli, kädessään
kukkanen taivaan yrttitarhasta, ja hänen suudellessaan kukkasta,
irtaantui siitä pikkuruikkunen lehti ja se putosi möyheään multaan
keskelle metsää, juurtui paikalla ja rupesi versomaan muiden kasvien
joukossa.
"Hullunkurinen vesa tuo!" sanoivat ne eikä kukaan tahtonut tunnustaa
sitä tuttavakseen, ei ohdake enempää kuin nokkonenkaan.
"Kyllä se on jonkinlainen puutarhakasvi!" sanoivat ne naureskellen ja
sitte sitä tehtiin pilkkaa puutarhakasvista; mutta se kasvoi ja kasvoi
niin ettei mikään muu kasvi pysynyt sen tasalla, ja sysäsi oksiaan
pitkinä köynnöksinä joka haaralle.
"Minne sinä aiot!" sanoivat ohdakkeet, joilla oli pitkät piikit joka
lehdessä, "sinä laukkaat liian kiivaasti! et sinä pysy missään! Emme me
rupea sinua tukemaan!"
Talvi tuli, lumi peitti kasvin, mutta siitä levisi hangelle hohde,
ikäänkuin alhaaltapäin olisi tulvinut päiväpaistetta. Keväällä yleni
kasvi kukoistavana, kauniimpana kaikkia muita metsässä.
Tuli sitte kasvitieteen professori, jolla oli virkansa valtakirja
taskussa, hän näki kasvin, hän pureskeli sitä, mutta ei sitä ollut
hänen kasviopissaan; hänen oli mahdoton saada selville mihin luokkaan
se kuului.
"Se on muunnos!" sanoi hän. "En tunne sitä, se ei kuulu järjestelmään."
"Se ei kuulu järjestelmään", sanoivat ohdakkeet ja nokkoset.
Suuret puut ympärillä kuulivat nekin mitä sanottiin ja nekin näkivät
ettei puu ollut niiden kaltainen, mutta ne eivät sanoneet mitään, eivät
hyvää eivätkä pahaa, ja se on aina varminta, kun on typerä.
Samassa tuli metsästä köyhä, viaton tyttö; hänen sydämensä oli puhdas,
hänen ymmärryksensä uskon kautta suuri, koko hänen maallinen perintönsä
oli vanha raamattu, mutta sen lehdiltä puhui hänelle Jumalan ääni: jos
ihmiset tahtovat sinulle pahaa, niin muista Joosepin tarinaa: "he
ajattelivat pahaa sydämissään, mutta Jumala käänsi sen hyväksi". Jos
sinä kärsit vääryyttä, jos sinusta uskotaan pahaa ja jos sinua
parjataan, niin muista _häntä_, puhtainta, parhainta, häntä, jota
syljeskeltiin ja joka naulattiin ristinpuuhun, jossa rukoili: "isä,
anna heille anteeksi, he eivät tiedä mitä he tekevät!"
Tyttö pysähtyi ihmeellisen kasvin eteen, jonka vihriät lehdet lemusivat
niin makeasti ja virvoittavasti ja jonka kukkaset kirkkaassa
auringonpaisteessa kimmelsivät kuin kokonainen kirjava ilotulitus; ja
jokainen kukkanen helisi ja soitti ikäänkuin siinä olisi asunut
sävelten syvä kaivo, joka ei vuosituhansiin tyhjene. Hiljaisella
hartaudella katseli tyttö tätä Jumalan ihmettä; yhtä oksaa hän taivutti
alaspäin voidakseen oikein katsella kukkaa ja hengittää sen lemua, se
loisti hänen sieluunsa, se kirvoitti hänen sydäntään; mielellään olisi
hän ottanut kukkasen, mutta ei hän raaskinut sitä taittaa, olisihan se
pian kuihtunut hänen luonaan; ja hän otti vain vihriän lehden, yhden
ainoan, vei sen kotiin, pani sen raamattuunsa ja siellä se pysyi
tuoreena, alati tuoreena ja kuihtumattomana.
Se oli raamatun lehtien välissä tallella; raamatun mukana joutui se
nuoren tytön pään alle, kun hän jonkun viikon kuluttua lepäsi
ruumisarkussaan, kuoleman pyhä vakavuus hurskailla kasvoilla; hänen
maallisessa tomussaankin näytti kuvastuvan, että hän nyt seisoi
Jumalansa edessä.
Mutta metsässä kukki ihmeellinen kasvi, se oli kohta kuin kokonainen
puu ja kaikki muuttolinnut tulivat ja kumarsivat sitä, varsinkin
pääskynen ja haikara.
"Se on ulkomaalaista rihkamaa!" sanoi ohdake ja takkiainen, "emme me
täällä kotona toki ikinä käyttäydy niin!"
Ja mustat etanat syljeskelivät puuta.
Tuli sitte sikopaimen repimään maasta ohdakkeita ja köynnöskasveja.
Hänen piti polttaa niistä tuhkaa ja koko ihmeellinen puu juurineen
päivineen joutui hänen rikkakimppuunsa. "Lisänä rikka rokassa!" sanoi
hän ja samassa se oli tehty.
Mutta vuosikausia oli maan kuningas kärsinyt mitä pahinta
raskasmielisyyttä; hän oli ahkera ja teki työtä -- ei auttanut; hänelle
luettiin syvämietteisiä kirjoituksia ja hänelle luettiin mitä kevyintä
vaan käsiin saatiin -- ei auttanut. Silloin tuli sanoma maailman
viisaimmalta mieheltä; oli nimittäin käännytty hänen puoleensa ja hän
ilmoitti nyt, että oli olemassa varma keino, jolla sairas saataisiin
virvoitetuksi ja parannetuksi. "Kuninkaan omassa valtakunnassa kasvaa
kasvi joka on taivaallista alkuperää, se on sen ja sen näköinen,
mahdotonta on erehtyä", ja kasvi oli piirustettu mukaan, helposti sen
tunsi! -- "Se vihannoi kesät ja talvet, pitää joka ilta ottaa tuore
lehti ja laskea se kuninkaan otsalle, niin hänen ajatuksensa kirkastuu
ja kaunis uni vahvistaa hänet seuraavaksi päiväksi!"
Asia oli selvä ja kaikki lääkärit ja kasvitieteen professorit läksivät
metsään. -- Mutta missä kasvi oli?
"Kyllä se joutui minun rikkaruohokimppuuni", sanoi sikopaimen, "se
paloi jo aikoja sitte poroksi, mutta en minä muuta ymmärtänyt!"
"Muuta ymmärtänyt!" sanoivat kaikki. "Tietämättömyys! tietämättömyys;
miten oletkaan suuri!" ja ne sanat saattoi sikopaimen pitää hyvänään,
sillä häntä ne tarkoittivat eikä ketään muuta.
Ei lehteäkään ollut löydettävissä, ainoa lehti oli kuolleen kirstussa,
mutta sitä ei kukaan tietänyt.
Ja raskaalla mielellä läksi kuningas itse metsään ja tuli paikalle,
missä kasvi oli ollut. "Tässä puu kasvoi!" sanoi hän, "se on pyhä
paikka!"
Ja se paikka aidattiin kultaisella aidalla ja siellä seisoi kunniavahti
sekä yötä että päivää.
Kasvitieteen professori kirjoitti teoksen taivaallisesta kasvista ja
sen johdosta hänet kullattiin ja se tuotti hänelle suurta iloa; ja
kultaus puki sekä häntä että hänen perhettään ja se on hauskin puoli
koko tässä kertomuksessa; sillä kasvi oli poissa ja kuningas pysyi
alakuloisena ja surullisena -- "mutta sellainen hän ennenkin oli!"
sanoi kunniavahti.
HÄN El KELVANNUT MIHINKÄÄN.
Pormestari seisoi avoimen ikkunan ääressä; hänen yllään oli tärkkipaita
ja kaularöyhyksessä koruneula; hänen partansa oli erinomaisen hyvin
ajettu -- omaa työtä; hän oli kuitenkin sattunut saamaan pienen haavan
ja sen päälle oli pantu palanen sanomalehtipaperia.
"Kuuleppas, pieni poika!" huusi hän.
Pieni poika ei ollut kukaan muu kuin pyykkimuijan poika, joka juuri
astui ikkunan ohi ja kunnioittaen otti lakin päästään; lippu oli
taitettu niin että lakin saattoi pistää taskuun. Köyhissä, mutta
puhtaissa ja erittäin hyvin paikatuissa vaatteissa, jalassa raskaat
puukengät, seisoi poika nöyränä kuin itse kuninkaan edessä.
"Sinä olet hyvä poika!" sanoi pormestari, "sinä olet kohtelias poika!
Äitisi on kai pesemässä vaatteita joella; sinne sinä kai aiot viedä
tuota mitä sinulla on taskussa. Äitisi asiat ovat huonolla kannalla!
paljonko sinulla siellä on?"
"Puoli korttelia!" sanoi poika pelästyneellä, matalalla äänellä.
"Ja aamulla hän sai yhtä paljon?" jatkoi herra.
"Ei, eilen se oli!" vastasi poika.
"Kaksi puolta tekee yhden kokonaisen! -- Ei hän kelpaa mihinkään.
Surullista että kansa vaipuu niin syvälle! Sano äidillesi että
hävetköön! äläkä sinä vaan rupea juomariksi, mutta kyllä kai sinä siksi
tulet! lapsi raukka! -- mene nyt!"
Ja poika meni! Lakki jäi hänen käteensä ja tuuli puhalsi hänen
keltaiseen tukkaansa niin että suortuat heiluivat. Hän kiersi kadun
kulman ja poikkesi kujalle, joka johti joelle. Siellä seisoi äiti
vedessä pyykkituolin ääressä ja hakkasi kurikalla paksua palttinaa.
Vedessä kulki virta, sillä vesimyllyn sulut olivat auki, virta vei
lakanaa ja oli viemäisillään pyykkituolinkin nurin; pyykkimuijan täytyi
pitää vastaan.
"Vesi vie minut pian matkaansa!" sanoi hän, "hyvä on että tulet, minä
tarvitsenkin jo vähän apua, voimat ovat menemäisillään! täällä vedessä
on kylmä; olen seisonut täällä kuusi tuntia. Onko sinulla jotakin
minulle?"
Poika otti esiin pullon ja äiti vei sen huulilleen ja otti kulauksen.
"Ohhoh, kuinka se tekee hyvää! kuinka se lämmittää! Se on yhtä hyvää
kuin lämmin ruoka eikä se ole niin kallista! juo, poikaseni! Näytät
niin kalpealta, sinua palelee ohuissa vaatteissasi! Johan nyt onkin
syksy. Hui! vesi on kylmää! Kunhan vaan en sairastuisi! enhän sentään!
annappas vielä pisara ja juo itsekin, mutta vaan pieni pisara, et saa
oppia tähän, sinä köyhä lapsi raukkani!"
Ja hän kiersi laiturin, jolla poika seisoi ja nousi maalle. Vesi valui
niinimatosta, jonka hän oli köyttänyt vyölleen, vesi valui hänen
hameestaan.
"Minä raadan niin että veri on pursumaisillaan kynsieni juuresta, mutta
vähät siitä, kunhan vaan rehellisesti saan sinua eteenpäin maailmassa,
sinä rakas lapseni!"
Samassa tuli vanhanpuoleinen vaimo, hän oli sekä vaatteiltaan että
kasvoiltaan köyhän näköinen, ontui toista jalkaansa ja toisen silmän
päällä riippui mahdottoman suuri valekihara. Tarkoitus oli että kiharan
piti peittää silmä, mutta vamma tuli sen kautta yhä näkyvämmäksi. Hän
oli pyykkimuijan ystävätär, naapurit olivat antaneet hänelle nimen
"Kiharatukka Ontuva-Mari."
"Sinä raukka, kuinka sinä raadat ja seisot kylmässä vedessä! Kyllä sinä
tarvitset jotakin lämmintä ja kuitenkaan eivät sinulle sitäkään soisi!"
-- ja pian oli pyykkimuija kuullut kaikki mitä pormestari oli pojalle
puhunut; sillä Mari oli kuullut kaikki ja häntä oli harmittanut, että
lapselle puhuttiin sellaisia hänen omasta äidistään ja siitä pisarasta,
jonka hän sai, kun pormestarin suurissa päivälliskemuissa oli viiniä
pullottain; "hienoja viinejä ja väkeviä viinejä! janon päällekin
monelle! mutta sitä ei sanota juomiseksi! he kelpaavat, mutta sinä et
kelpaa!"
"Niinkö hän sinulle puhui, lapsi!" sanoi pyykkimuija ja hänen huulensa
värisivät ja vapisivat, "sinulla on äiti, joka ei kelpaa mihinkään!
ehkäpä hän on oikeassa! mutta lapselle ei hänen pitäisi sitä sanoa!
mutta paljon surua tuottaa minulle se talo!"
"Tehän palvelitte siellä, kun pormestarin vanhemmat elivät ja asuivat
siellä; siitä on monta vuotta; monta suolakappaa on siitä ajasta syöty,
on ehtinyt tulla jano!" ja Mari hymyili. "Pormestarilla on tänään
suuret päivälliset, piti lähetettämän kielto, mutta oli liian myöhäistä
ja ruoka oli jo valmiina. Talonmies sen minulle kertoi. Tunti sitte oli
tullut kirje, että nuorempi veli oli kuollut Köpenhaminassa."
"Kuollut!" huudahti pyykkimuija ja kävi kalman kalpeaksi.
"Mitä ihmettä!" sanoi vaimo; "koskeeko se niin teihin? no niin, tehän
tunsitte hänet siltä ajalta kun palvelitte talossa."
"Onko hän kuollut! Hän oli niin hyvä, niin sydämellinen ihminen! Ei
taivaaseen tule monta sellaista!" ja kyyneleet valuivat alas hänen
poskiaan. "Voi, Herra Jumala! minua pyörryttää! mutta minä joinkin
pullon tyhjäksi! en sietänyt sitä! minä voin niin pahoin!" -- ja hän
nojausi kaidepuihin.
"Herranen aika, te olette huonoissa voimissa, muoriseni!" sanoi vaimo,
"mutta ehkä se menee ohi! -- ei, te olette oikein kipeä! taitaa olla
paras että vien teidät kotiin!"
"Mutta vaatteet!"
"Kyllä minä pidän huolta niistä! käykää kiinni käsivarteeni! Poika jää
tänne siksi aikaa vartioimaan vaatteita, sitte minä tulen ja pesen
loput; eihän niitä ole kuin pikkuruikkusen!"
Jalat pyykkimuijan alla horjuivat.
"Minä seisoin liian kauvan kylmässä vedessä! En ole aamusta asti saanut
suuhuni märkää enkä kuivaa! kuume kurmii ruumistani! Oi, Herra Jeesus,
auta minut kotiin! lapsi raukkani!" ja vaimo itki.
Poika itki myöskin ja pian istui hän joella märän pyykin ääressä.
Muijat kulkivat hitaasti, pyykkimuija horjahdellen, pitkin kujaa, he
kiersivät kadun kulman ja suuntasivat askeleensa pormestarin talon ohi,
mutta juuri siinä kaatui vaimo kadulle. Ihmisiä kokoontui ympärille.
Ontuva-Mari juoksi sisään pyytämään apua. Pormestari vieraineen tuli
ikkunoihin katsomaan.
"Se on pyykkimuija!" sanoi hän, "hän on saanut janoonsa vähän liikaa;
ei hän kelpaa mihinkään! sääli hänen koreaa poikaansa. Minä pidän
oikein paljon lapsesta. Äiti ei kelpaa mihinkään!"
Ja muija saatiin tajuihinsa ja talutettiin köyhään kotiinsa ja pantiin
vuoteeseen. Kelpo Mari toimitti hänelle kupillisen kuumaa olutta johon
pani voita ja sokeria, se oli hänen mielestään paras lääke, ja sitte
hän meni pyykkirantaan, huuhteli vaatteet parhaan taitonsa mukaan,
mutta huonolla menestyksellä, sillä oikeastaan hän vaan veti märät
vaatteet maalle ja kokosi ne yhteen läjään.
Illalla istui hän pyykkimuijan köyhässä huoneessa. Hän oli pormestarin
kyökkipiialta saanut pari ruskeaa perunaa ja korean silavakimpaleen
sairaalle, ja niistä poika ja Mari nyt söivät hyvän makupalan; sairas
nautti kärystä ja väitti että se on niin ravitsevaa.
Ja poika pääsi nukkumaan samaan sänkyyn missä äiti makasi, mutta
jalkapäähän, poikkipuolin, ja hän sai peitteekseen vanhan matonpätkän,
joka oli ommeltu kokoon sinisistä ja punaisista kaistaleista.
Pyykkimuijan oli hiukan parempi; lämmin olut oli vahvistanut häntä ja
hienon ruuan haju teki hänelle hyvää.
"Kiitos, sinä hyvä ihminen!" sanoi hän Marille, "kaikki minä sinulle
kerronkin, jahka poika nukkuu! kuinka hyvältä ja herttaiselta hän
näyttää, kun silmät ovat noin kiinni! Hän ei tiedä kuinka hänen äitinsä
on. Suokoon Jumala, ettei hänen koskaan tarvitsisi niitä kokea! -- Minä
palvelin kamarineuvoksella, pormestarin vanhemmilla, tuli sitte kerran
kotiin nuorin pojista, ylioppilas; minä olin silloin nuori, hullu ja
hurja, mutta osaava, sen sanon Jumalan omien kasvojen edessä!" sanoi
pyykkimuija, -- "ylioppilas oli niin reipas ja iloinen, niin hyvä!
joka veripisara hänen ruumiissaan oli rehellinen ja hyvä! parempaa
ihmistä ei maan päällä ole ollut. Hän oli talon poika ja minä vain
palvelustyttö, mutta me menimme kihloihin, aivan kunniallisesti! eihän
suudelma toki ole synti, kun ihmiset oikein rakastavat toisiaan. Ja hän
sanoi sen äidilleen; äiti oli hänelle kuin itse Jumala täällä maan
päällä; ja hän oli niin viisas, niin hellä ja herttainen. -- Ylioppilas
matkusti pois ja pani kultasormuksen sormeeni. Kun hän oli mennyt,
kutsui emäntäni minut luokseen; hän puhui vakavasti ja samalla
lempeästi niinkuin itse Jumala varmaan puhuisi; hän selitti minulle
hengessä ja totuudessa eron hänen ja minun välilläni. 'Nyt hän katsoo
kaunista ulkomuotoasi, mutta kauneus katoaa! Sinä et ole saanut samaa
opetusta kuin hän, hengen valtakunnassa ette te ulotu toistenne tasalle
ja siinä se on koko onnettomuus. Minä kunnioitan köyhää', sanoi hän,
'Jumalan luona hän ehkä saa korkeamman paikan kuin moni rikas, mutta
maan päällä ei kenenkään pidä lähteä väärälle raiteelle, kun tahtoo
eteenpäin päästä, sillä silloin menee vaunu nurin, ja te molemmat
menette nurin! Minä tiedän, että muuan kelpo mies, käsityöläinen on
kosinut sinua, Erkki, hansikantekijä nimittäin; hän on leskimies,
hänellä ei ole lapsia ja hän on hyvissä varoissa; ajatteleppa asiaa!'
Joka sana jonka hän lausui, viilsi kuin veitsi sydäntäni, mutta hän oli
oikeassa ja se asia kalvoi ja painoi minua! -- minä suutelin hänen
kättään ja itkin katkeria kyyneliä ja vielä enemmän minä itkin kun
tulin huoneeseeni ja heittäysin vuoteelleni. Se oli raskas se yö joka
tuli, Jumala tietää kuinka minä kärsin ja taistelin. Sunnuntaina minä
sitte menin Herran ehtoolliselle saadakseni valoa sieluuni. Ja
ikäänkuin Jumalan johdatuksesta tapasin kirkosta tullessani Erkin,
hansikantekijän. Silloin lakkasi sieluni epäilemästä, me sovimme
toisillemme asemamme ja säätymme puolesta ja olihan hän lisäksi varakas
mies; ja minä menin suoraa päätä hänen luokseen, otin hänen kätensä ja
sanoin: vieläkö sinä ajattelet minua? -- 'Aina ja ikuisesti!' sanoi
hän. -- Tahdotko tytön, joka kunnioittaa sinua ja pitää sinua arvossa,
mutta ei sinua rakasta, vaan voihan rakkauskin vielä tulla! -- 'Se
tulee!' sanoi hän ja me ojensimme toisillemme kätemme. Hän meni kotiin
emäntäni luo; kultasormus, jonka poika oli minulle antanut, oli
paljaalla rinnallani, en voinut päivällä panna sitä sormeeni, vasta
illalla kun paneuduin sänkyyni. Suutelin sormusta niin että huuleni
olivat verillä ja sitte annoin sen emännälleni ja sanoin, että ensi
viikolla kuuluutetaan saarnastuolista minut ja hansikantekijä. Emäntäni
sulki minut syliinsä ja suuteli minua -- hän ei sanonut _etten minä
kelvannut_ mihinkään, mutta silloin minä ehkä olinkin parempi, vaikken
vielä ollutkaan kokenut niin paljon vastoinkäymisiä. Kynttilänpäivän
aikaan olivat häät; ja ensi vuosi meni hyvästi, meillä oli renki ja
piika ja sinä, Mari, palvelit meillä."
"Voi, te olitte hyvä emäntä!" sanoi Mari, "en koskaan unohda miten
ystävälliset te ja miehenne olitte!"
"Hyvien päivien aikana sinä meillä olit! -- lapsia meillä ei ollut. --
Ylioppilasta en koskaan nähnyt! -- Kyllä, näinhän minä, mutta hän ei
nähnyt minua! hän tuli tänne äitinsä hautajaisiin. Näin hänen seisovan
haudalla, hän oli niin kalman kalpea ja niin suruissaan, mutta siihen
oli syynä äidin kuolema. Kun isä sitte kuoli, oli hän vieraalla maalla
eikä tullut tänne myöhemminkään. Hän ei koskaan mennyt naimisiin, sen
verran minä tiedän; taisi olla asianajaja! -- minua ei hän muistanut ja
jos olisi nähnyt, niin varmaan ei olisi tuntenut, niin rumaksi minä
olen käynyt. Ja onhan se hyvä!"
Ja hän kertoi koettelemuksen kovista päivistä, kun onnettomuus
ikäänkuin syöksymällä karkasi heidän kimppuunsa. He omistivat
viisisataa riikin taalaria ja sillä kadulla oli talo joka myytiin
kahdellasadalla. Se piti hajoitettaman ja rakennettaman uusi, sanottiin
sen kannattavan, ja talo ostettiin. Muurarit ja puusepät tekivät
arviolaskun että lisämaksut nousisivat tuhanteen kahteenkymmeneen.
Luottoa Erkillä kyllä oli, rahaa hän sai lainaksi Köpenhaminasta, mutta
kippari jonka piti rahat tuoda, hukkui ja rahat niinikään.
"Silloin synnytin tuon herttaisen poikani joka tuossa nukkuu. -- Isä
sairastui vaikeaan, pitkä-aikaiseen tautiin; kolmena vuosineljänneksenä
täytyi minun sekä riisua hänet että pukea hänen ylleen. Asiamme menivät
taaksepäin, me lainailimme ja lainailimme: tavaramme menivät kaikki ja
isä kuoli meiltä. -- Olen kärsinyt ja raatanut, taistellut ja
ponnistellut lapsen tähden, olen pessyt portaita, pessyt pyykkiä, sekä
hienoa että karkeaa, mutta Jumala oli sen minulle niin sallinut ja
ottaahan hän minut luokseen ja pitää huolta pojasta."
Ja sitte hän nukkui.
Aamulla luuli hän voimistuneensa ja jaksavansa mennä takaisin työhönsä.
Mutta tuskin oli hän päässyt kylmään veteen, kun kouristus tarttui
hänen ruumiiseensa ja hänet valtasi voimattomuus; suonenvedontapaisesti
hapuili hänen kätensä ilmassa, hän koetti astua ylös vedestä ja kaatui.
Pää joutui kuivalle maalle, mutta jalat jäivät jokeen. Puukengät, joita
hän oli käyttänyt seisoessaan vedessä -- kummassakin oli ollut
olkitukko -- ajelehtivat joessa. Sellaisessa tilassa löysi hänet Mari,
joka tuli tuomaan kahvia.
Mutta kotiin oli sillaikaa tullut pormestarilta sana, että pyykkimuijan
paikalla pitää tulla hänen puheilleen, hänellä on hänelle jotakin
sanomista. Se oli myöhäistä. Parturi haettiin iskemään suonta.
Pyykkimuija oli kuollut.
"Hän on juonut itsensä kuoliaaksi!" sanoi pormestari.
Kirjeessä joka toi tiedon veljen kuolemasta, oli mainittu testamentin
sisältö, siinä sanottiin, että määrätään kuusi sataa riikin taalaria
hansikantekijän leskelle, joka ennen palveli hänen vanhemmillaan.
Tarpeen mukaan ovat rahat pienemmissä tai suuremmissa osissa annettavat
hänelle ja hänen lapselleen.
"Jotakin pientä peliä hänen ja veljeni välillä on ollut!" sanoi
pormestari. "Hyvä että hän on poissa tieltä; poika saa nyt kaikki ja
minä toimitan hänet kelpo ihmisten hoitoon, hänestä voi tulla hyvä
käsityöläinen!" -- Ja niille sanoille antoi Jumala siunauksensa.
Ja pormestari kutsui pojan luokseen, lupasi pitää hänestä huolta ja
sanoi että oli hyvä, että äiti oli kuollut. Ei hän kelvannut mihinkään!
Hänet vietiin kirkkomaahan, köyhien puolelle. Mari istutti pientä
ruusupensasta haudalle, poika seisoi vieressä.
"Äiti kulta!" sanoi hän ja kyyneleet valuivat virtoina. "Onko se totta
ettei hän kelvannut mihinkään?"
"Hän kelpasi totta totisesti!" sanoi vanha vaimo ja nosti katseensa
taivasta kohti. "Minä tiedän sen monen vuoden kokemuksesta ja viime
yöstä. Minä sanon sen sinulle, että hän kelpasi! ja Herra Jumala
taivaan valtakunnassa sanoo sen niinikään, sanokoon maailma vaan:
_ettei hän kelvannut mihinkään_!"