Herneenpalossa oli viisi hernettä, ne olivat vihriät ja palko oli
vihriä ja ne luulivat että koko maailma oli vihriä, ja se oli aivan
oikein! Palko kasvoi ja herneet kasvoivat, ne järjestivät olonsa
asuntonsa mukaan; ne asettuivat riviin. -- Aurinko paistoi ulkopuolella
ja lämmitti palkoa, sade kirkasti sitä; siellä oli hyvä ja tyyni olla,
päivällä valoisaa, yöllä pimeää, aivan kuten olla piti, ja herneet
tulivat suuremmiksi ja yhä ymmärtäväisemmiksi, täytyihän niiden jotakin
tehdä siellä palossa istuessaan.
"Jäänkö minä ikipäiviksi tänne kököttämään!" sanoivat ne, "kunhan minä
vaan en kovenisi, kun istun paikoillani niin kauvan. Minusta tuntuu
melkein siltä kuin ulkopuolella olisi jotakin; minulla on sellainen
aavistus!"
Ja viikot kuluivat. Herneet kävivät keltaisiksi ja palko kävi
keltaiseksi; "koko maailma käy keltaiseksi!" sanoivat ne ja olihan
niillä lupa sanoa niin.
Sitte ne tunsivat että palko tärähti; se revittiin irti varresta, se
joutui ihmiskäsiin ja takin taskuun useiden muiden täysinäisten
hernepalkojen kanssa. -- "Nyt meidät pian avataan!" sanoivat ne ja
jäivät odottamaan avaamista.
"Olisi hauska tietää kuka meistä pääsee kaikista kauvimmaksi", sanoi
pienin herne. "Kyllä se pian kuullaan."
"Tulkoon mitä tulee!" sanoi suurin.
"Ritsis!" palko meni puhki ja kaikki viisi hernettä vieri kirkkaaseen
päiväpaisteeseen; ne olivat lapsen kädessä, pieni poika piteli niitä
ja sanoi, että ne olivat erinomaisen sopivia herneitä hänen
kaaripyssyynsä; ja paikalla joutui yksi herne pyssyyn ja ammuttiin
menemään.
"Nyt minä lennän maailmalle! ota kiinni jos saat!" ja sentiensä se
meni.
"Minä", sanoi toinen, "lennän aurinkoon, se on hyvä herneenpalko ja
sopii minulle erinomaisesti!"
Poissa oli sekin.
"Minä nukun minne vaan joudun", sanoivat kaksi seuraavaa hernettä,
"mutta kai me vierimme eteenpäin!" ja ne vierivät permannolle ennenkuin
joutuivat pyssyyn, mutta sinne ne joutuivat. "Me pääsemme kaikista
kauvimmaksi!"
"Tulkoon mitä tulee!" sanoi viimeinen kun ammuttiin ilmaan ja se lensi
vanhaa lautaa vastaan, vinttikamarin ikkunan alle, suoraa päätä rakoon,
jossa oli sammalia ja pehmoista maata ja sammaleet painuivat peittämään
sitä; siellä se sitte lepäsi piilossa, mutta ei unheessa. Jumala sen
muisti.
"Tulkoon mitä tulee!" sanoi se.
Pienessä vinttikamarissa asui köyhä vaimo, joka päivisin kävi
puhdistamassa kakluuneja, jopa sahaamassa puita ja tekemässä muitakin
raskaita töitä, sillä voimia hänellä oli ja ahkera hän oli, mutta yhtä
köyhänä hän siltä pysyi; ja kotona pienessä kamarissa makasi hänen
ainoa nuori tyttärensä, joka oli niin hieno ja hinterä; kokonaisen
vuoden oli hän maannut vuoteen omana eikä hän näyttänyt voivan elää
enempää kuin kuollakaan.
"Hän menee pienen sisarensa luo!" sanoi vaimo. "Minulla oli kaksi lasta
ja vaikeahan minun oli niitä molempia elättää, mutta Jumala jakoi minun
kanssani ja otti toisen luoksensa; mielelläni minä kyllä pitäisin sen,
joka jäi jälelle, mutta Jumala varmaan ei tahdo että he olisivat erossa
ja tämä menee nyt pienen sisarensa luo!"
Mutta sairas tyttö jäi maailmaan. Hiljaa ja kärsivällisesti makasi hän
päiväkaudet, kun äiti oli poissa ansiolla.
Oli kevätaika ja kerran varhaisena aamuna, juuri kun äiti oli
lähtemäisillään työhönsä, paistoi aurinko niin kauniisti pienestä
ikkunasta pitkin permantoa, ja sairas tyttö katseli alimpaan
ikkunaruutuun.
"Mikä vihriä tuolla ikkunan luona pilkoittaa? Se liikkuu tuulessa!"
Ja äiti meni ikkunaan ja raoitti sitä. "Kas!" sanoi hän, "se on kun
onkin pieni herne, joka on sysännyt vihreitä lehtiä. Tässähän sinulla
nyt on pieni puutarha, jota saat katsella!"
Ja sairaan vuode muutettiin likemmä ikkunaa, josta hän saattoi nähdä
versovan herneen, ja äiti meni työhönsä.
"Äiti, minä luulen että paranen!" sanoi pieni tyttö illalla. "Aurinko
on tänään niin lämpöisesti paistanut minuun. Pieni herne voi niin
hyvin; ja minun tekee myöskin niin mieli voida hyvin ja päästä ulos
auringonpaisteeseen."
"Kunhan asiat vaan olisivat niin hyvin!" sanoi äiti, mutta ei hän
uskonut paranemiseen. Mutta tueksi vihdalle taimelle, joka oli antanut
lapselle niin elämäniloiset ajatukset, pani hän pienen varvun, jottei
tuuli taittaisi sitä; hän köytti seililanganpätkän kiinni ikkunalautaan
ja johti sen ikkunan ylimpiin puitteisiin, jotta hernevarsi kasvaessaan
voisi kiertyä niiden ympäri, ja sen se tekikin; joka päivä saattoi
nähdä kuinka se kasvoi. "Kas vaan, sehän rupeaa kukkimaan!" sanoi vaimo
eräänä aamuna ja rupesi hänkin puolestaan jo toivomaan ja uskomaan,
että pieni, sairas tyttö paranisi; hänen mieleensä juolahti äkkiä, että
lapsi viime aikoina oli puhunut vilkkaammin ja viimeisinä aamuina itse
noussut sänkyyn istumaan ja sieltä loistavin silmin katsellut pientä
hernemaatansa, jossa kasvoi yksi ainoa herne. Viikkoa myöhemmin oli
sairas ensi kerran pystyssä yli tunnin ajan. Ylen onnellisena istui hän
lämpöisessä päiväpaisteessa; ikkuna oli auki ja sen takana täysin
puhjennut, punertava herneenkukka.
Pieni tyttö painoi alas päänsä ja suuteli hiljaa hienoja lehtiä. Se
päivä oli kuin juhlapäivä.
"Jumala itse on istuttanut kukkasen ja antanut sen kasvaa, että sinä,
rakas lapseni, saisit toivoa ja iloa, ja minä myöskin!" sanoi
onnellinen äiti ja hymyili kukkaselle kuni Jumalan hyvälle enkelille.
Mutta entä toiset herneet? -- niin, se joka lensi maailmalle ja sanoi:
"ota kiinni, jos saat!" se putosi katonkouruun ja joutui kyyhkysen
närään ja oli siellä kuin Joonas valaskalan vatsassa. Yhtä pitkälle
pääsivät molemmat uneliaat, nekin joutuivat kyyhkysruuaksi; olivathan
ne siis tehneet kestävää hyötyä; mutta neljäs joka tahtoi ylös
aurinkoon -- se putosi katuojaan ja lojui päiviä ja viikkoja
pilaantuneessa vedessä, jossa paisui oikein suureksi.
"Minä käyn niin korkeaksi ja paksuksi!" sanoi herne. "Minä halkean, ja
pitemmälle herne varmaan ei ikinä ole päässyt eikä pääse. Minä olen
hernepalon viidestä asukkaasta merkillisin!"
Ja katuoja oli samaa mieltä.
Mutta vinttikamarin ikkunassa seisoi nuori tyttö loistavin silmin,
poskilla terveyden puna, ja hän liitti hentoiset kätensä ristiin
hernekukan päälle ja kiitti Jumalaa.
"Minä olen oman herneeni puolella!" sanoi katuoja.