PIILIPUUN ALLA.

Kjögen seutu on hyvin autio ja paljas; kaupunki kyllä on meren rannalla

ja se on aina kaunista, mutta voisi siellä kuitenkin olla paljon

kauniimpaa kuin siellä on: tasaisia maita yltympärillä ja pitkä matka

metsään; mutta kun seutu on oikein kotoinen, löytää sieltä aina jotakin

kaunista, jotakin jota maailman kauneimmillakin seuduilla saattaa

kaivata. Ja se on myönnettävä, että Kjögen syrjällä, missä pari pientä,

köyhää puutarhaa kulki joen vartta pitkin, joka virtasi mereen,

kesäisin saattoi olla aika kaunista. Sitä mieltä olivat varsinkin ne

molemmat pienet naapurinlapset, _Knut_ ja _Johanna_, jotka siellä

leikkivät ja karviaismarjapensaiden alatse ryömivät toisiaan

tervehtimään. Toisessa puutarhassa seisoi selja, toisessa vanha

piilipuu ja piilipuun alla lapset erityisen mielellään leikkivät, ja

heillä oli lupa leikkiä vaikka puu kasvoi ihan joen partaalla, joten he

helposti olisivat voineet pudota veteen, mutta valvoohan Jumalan silmä

pienokaisia, muuten heidän kävisikin hullusti; he olivatkin hyvin

varovaiset, poika pelkäsi vettä siihen määrin, ettei häntä kesällä

mitenkään tahtonut saada rantaan, missä muut lapset niin mielellään

pulikoivat; häntä pilkattiin sen asian tähden ja hänen täytyi se

kärsiä; mutta sitte näki naapurin pieni Johanna unta, että hän souteli

veneessä Kjögen lahdella ja Knut tuli sinne hänen luokseen; ensin

ulottui vesi hänen kaulaansa ja sitte se peitti koko pään; ja siitä

hetkestä jolloin Knut tämän unen kuuli, ei hän kärsinyt että häntä

sanottiin pelkuriksi, hän viittasi aina Johannan uneen; se oli hänen

ylpeytensä, mutta veteen ei hän mennyt.

Köyhät vanhemmat tapasivat usein toisensa ja Knut ja Johanna leikkivät

puutarhassa ja maantiellä, jonka ojanvarsilla kasvoi kokonaisia

piilipuurivejä, ja ne eivät olleet kauniit; niiden latvat olivat niin

tylpät, mutta eiväthän ne olleetkaan kaunistuksena, niiden tarkoitus

olikin tehdä hyötyä; kauniimpi oli vanha piilipuu puutarhassa ja sen

alla viettivät he monta hauskaa hetkeä.

Kjögessä on suuri tori ja markkina-aikaan olivat kokonaiset kadut

täynnä telttoja, joissa myytiin silkkinauhoja, saappaita ja

kaikellaista tavaraa; tungos oli suuri ja ilma tavallisesti sateinen,

silloin hajusivat markkinakansan vaatteet, mutta piparikakuistakin

levisi mitä suloisin haju; niitä oli koko puoti täynnä, mutta kaikista

hauskinta oli se, että mies joka niitä möi, aina markkina-ajaksi

asettui asumaan pikku Knutin vanhempien luo ja häneltä tipahti tietysti

silloin tällöin Knutille pieni piparikakku, josta Johannakin

sai osansa. Mutta melkein vielä parempi asia oli se, että

piparikakkukauppias osasi kertoa satuja ja miltei mistä hyvänsä,

piparikakuistaankin; niistä kertoi hän yhtenäkin iltana sadun, joka

teki lapsiin niin syvän vaikutuksen, etteivät he sitte koskaan

unohtaneet sitä, ja taitaapa yksin tein olla paras että mekin kuulemme

sen, varsinkin kun se on lyhyt.

"Myymäpöydällä makasi kaksi piparikakkua", sanoi hän, "toinen oli

miehen muotoinen, hattu päässä, toinen kuin neitonen ilman hattua,

mutta lehtikultaa hiuksissa; heidän kasvonsa olivat sillä puolella joka

oli ulospäin ja siltä puolelta heitä oli katseltava eikä nurjalta

puolelta, siltä puolelta ei koskaan pidä ketään ihmistä katsella.

Miehellä oli vasemmalla puolella karvas manteli, se oli hänen

sydämensä, neitonen sen sijaan oli pelkkää piparikakkutaikinaa. He

makasivat näytteinä myymäpöydällä, he makasivat siinä pitkät ajat ja

sitte he rupesivat rakastamaan toisiaan, mutta he eivät sanoneet sitä

toisilleen ja se täytyy tehdä, jos asiasta jotakin valmista toivoo."

"Hän on mies, hänen täytyy lausua ensimäinen sana", ajatteli tyttö,

mutta olisi sentään mielellään tahtonut tietää saavansa vastarakkautta.

Miehen ajatukset olivat paljon ahneemmat -- miesväen ajatukset ovat

aina ahneemmat; hän näki kerran unta, että hän oli elävä katupoika ja

omisti neljä killinkiä, ja hän osti neitosen ja söi hänet.

Ja päiväkausia ja viikkokausia he makasivat myymäpöydällä, kävivät

ihan kuiviksi ja neitosen ajatukset tulivat yhä hienommiksi ja

naisellisemmiksi: "minulle on siinä yllin kyllin että olen maannut

myymäpöydällä hänen kanssaan!" ja sitte hän meni poikki vyötäisten

kohdalta.

"Jos hän olisi tietänyt kuinka minä häntä rakastan, niin hän kyllä

olisi kestänyt kauvemmin!" ajatteli mies.

"Semmoinen juttu se oli, ja tässä he ovat molemmat!" sanoi

kakkujenmyyjä. "He ovat merkilliset ihmeellisten elämänvaiheittensa ja

sanattoman rakkautensa tähden, joka ei koskaan johda mihinkään. Kas

tuossa te saatte heidät!" ja sitte hän antoi Johannalle miehen joka oli

eheä ja Knut sai katkenneen neitosen, mutta lapset olivat niin

innostuneet kertomukseen, etteivät he raaskineet syödä rakastavaisia.

Seuraavana päivänä veivät he piparikakut Kjögen kirkkomaalle, jossa

mitä kaunein muratti kesät, talvet rehevänä mattona peittää aidan; ja

he asettivat piparikakut vihreään nurmeen päiväpaisteeseen ja kertoivat

toisille lapsille tarinan sanattomasta rakkaudesta, sillä tarina oli

kaunis, sitä mieltä he kaikki olivat ja kun he sitte katsahtivat

piparikakkupariin, niin silloin oli joku suuri poika häijyyttään syönyt

katkenneen neitosen, lapset itkivät häntä ja sitte -- sen he varmaan

tekivät jottei mies raukka jäisi yksin maailmaan -- niin, sitte he

söivät hänetkin, mutta tarinaa eivät he ikinä unohtaneet.

Aina olivat lapset yhdessä seljan luona ja piilipuun alla ja pieni

tyttö lauloi hopeanheleällä äänellään mitä ihanimpia lauluja; Knut ei

ollut saanut sävelten lahjaa, mutta sanat hän osasi ja onhan sitä

siinäkin. -- Kjögeläiset, yksin rautakauppiaan rouvakin, pysähtyivät

kuuntelemaan Johannaa. "Sillä pienellä tytöllä on herttainen ääni!"

sanoi hän.

Ne olivat onnen päiviä, mutta ei niitä aina kestä. Naapurit erosivat;

pienen tytön äiti oli kuollut, isän piti mennä uusiin naimisiin

Köpenhaminassa ja siellä ansaita leipänsä; hänen piti saada joku

vahtimestarin paikka, se kuului olevan hyvin tuottava. Ja kyynelsilmin

erosivat naapurit, varsinkin itkivät lapset; mutta vanhemmat lupasivat

kirjoittaa toisilleen vähintäin kerran vuodessa. Ja Knut pantiin

suutarinoppiin, eihän saattanut antaa sen pitkän pojan enään

laiskotella. Ja sitte hän pääsi ripille!

Oi kuinka mielellään hän juhlapäivänään olisi tahtonut päästä

Köpenhaminaan näkemään pientä Johannaa, mutta ei hän päässyt sinne eikä

hän koskaan ollut siellä käynyt, vaikkei Köpenhamina ole kuin viiden

penikulman päässä Kjögestä: tornit Knut kyllä kirkkaalla säällä oli

nähnyt lahden takaa ja rippipäivänä näki hän selvästi Frue Kirken

kultaisen ristin loistavan.

Oi kuinka hän ajatteli Johannaa! muistelikohan hän häntä? -- Muisteli

kyllä! -- Joulun tienoilla tuli hänen isältään kirje Knutin

vanhemmille, hyvin hänen kävi Köpenhaminassa ja Johannan kaunis ääni

näytti tuottavan paljon onnea; hänellä oli paikka siinä teatterissa

missä lauletaan; ja ansaitsi hän jo vähän rahaakin ja niistä lähetti

hän nyt rakkaille naapuriväille kokonaisen riikin taalarin, että

jouluaatoksi toimittaisivat sillä jotakin lystiä; heidän piti juoda

hänen maljansa, sen oli hän omin käsin liittänyt jälkikirjoitukseen ja

siinä sanottiin myöskin: "Ystävällinen tervehdys Knutille!"

He itkivät kaikki, vaikka uutiset olivat niin iloiset, mutta he

itkivätkin ilosta. Joka päivä oli Johanna ollut hänen mielessään ja nyt

hän näki, että Johannakin ajatteli häntä. Ja jota enemmän hän varttui

nuorukaiseksi, sitä selvemmäksi hänelle selvisi, että hän rakastaa

Johannaa niin että hänen täytyy tulla hänen pikku vaimokseen, ja hymy

leikitteli Knutin suupielissä ja entistä reippaammin kiristi hän

pikilankaa ja jalka pingoitti polvihihnaa: naskali pisti syvälle

sormeen, mutta ei se tehnyt mitään. Hän ainakaan ei rupea olemaan

sanattomana niinkuin piparikakut, se satu oli opettanut hänelle paljon.

Ja sitte hän tuli sälliksi ja köytti laukun selkäänsä. Köpenhaminaan

aikoi hän nyt vihdoinkin ensi kerran eläissään ja hänellä oli siellä

tiedossa mestari. Kyllä Johanna nyt hämmästyy ja ilostuu. Hän oli

seitsemäntoista vuoden vanha ja Knut oli yhdeksäntoista.

Hän aikoi jo Kjögessä ostaa hänelle kultasormuksen, mutta sitte tuli

hänen mieleensä, että hän varmaan Köpenhaminassa saa paljon kauniimman;

ja sitte hän sanoi hyvästi vanhuksille ja syysmyöhällä, tuulessa ja

sateessa hän reippaasti, omin jaloin läksi taivaltamaan pääkaupunkiin;

lehdet putoilivat puista; likomärkänä saapui hän Köpenhaminaan uuden

mestarinsa luo.

Seuraavana sunnuntaina aikoi hän käydä tervehtimässä Johannan isää. Hän

puki ylleen uudet pyhävaatteet ja uuden, Kjögestä ostetun hatun, se

puki Knutia erinomaisesti, hän olikin aina ennen käyttänyt lakkia. --

Ja hän löysi talon jota etsi ja kiipesi ylös korkeita portaita; ihan

pää meni pyörälle, kun ajatteli miten päällätysten ihmiset asuivat

täällä vilisevässä kaupungissa.

Aika varakkaalta siellä huoneessa näytti ja ystävällisesti Johannan isä

otti hänet vastaan; rouvallehan hän oli ventovieras, mutta hänkin antoi

hänelle kättä ja kahvia.

"Johanna tulee iloiseksi kun saa sinut nähdä!" sanoi isä; "sinustahan

on tullut oikein korea poika! -- ja jahka nyt näet Johannan! se tyttö

tuottaa minulle nyt jo iloa ja tulevaisuudessa vielä enemmän, Jumalan

avulla! hänellä on oma huone ja siitä hän maksaa meille vuokraa!" ja

isä koputti kohteliaasti hänen oveensa, ikäänkuin hän olisi ollut

vieras mies ja sitte he astuivat huoneeseen. Olipa siellä kaunista!

sellaista kamaria varmaan ei ollut koko Kjögessä, itse kuningattarella

ei saattanut olla kauniimpaa kamaria! Siellä oli lattiamatto, uutimet

jotka ulottuivat maahan asti, oikea samettinen tuoli ja yltympärillä

kukkasia ja kuvia ja peili, johon olisi saattanut juosta pää edellä, se

oli suuri kuin ovi. Knut näki kaikki yhdessä silmänräpäyksessä eikä

kuitenkaan nähnyt mitään muuta kuin Johannan; hän oli täysikasvanut

tyttö, aivan toisellainen kuin Knut oli ajatellut, mutta paljon

kauniimpi. Kjögessä ei ollut ainoaakaan tyttöä joka oli niinkuin hän,

ja kuinka hän oli hieno! Mutta hän katsahti Knutiin niin kummallisen

oudosti, ei sitä sentään kestänyt kuin silmänräpäyksen ajan, sitte

lensi hän häntä vastaan ikäänkuin karatakseen hänen kaulaansa, ei hän

sitä tehnyt, mutta hän oli sen tekemäisillään. Voi, kyllä hän tuli

iloiseksi kun näki lapsuutensa ystävän! kyyneleet nousivat hänen

silmiinsä ja hänellä oli niin paljon kyselemistä ja puhumista, alkaen

Knutin vanhemmista aina seljapensaaseen ja piilipuuhun asti, ja hän

kutsui niitä selja-emoksi ja piili-isäksi, ikäänkuin ne olisivat olleet

ihmisiä, ja mikseikäs niitä olisi saattanut pitää ihmisinä yhtä hyvin

kuin piparikakkuja! Niistä hän myöskin puhui ja niiden sanattomasta

rakkaudesta, kuinka ne makasivat myymäpöydällä ja taittuivat -- mutta

veri poltti Knutin kasvoilla ja hänen sydämensä sykki kiivaammin kuin

tavallisesti; ei, ei hän ollut käynyt yhtään ylpeäksi! -- Hänen

ansionsa se oli sekin, että vanhemmat pyysivät häntä jäämään sinne koko

illaksi -- Knut sen kyllä huomasi. Ja Johanna kaasi teetä ja ojensi

Knutille omasta kädestään kupin ja sitte hän otti kirjan ja luki heille

ääneen ja Knutin mielestä kuvasi se mitä hän luki, juuri hänen

rakkauttaan, se sopi niin täydellisesti hänen ajatuksiinsa; ja sitte

lauloi Johanna yksinkertaisen laulun, mutta hänen suussaan tuli siitä

kokonainen tarina, hänen sydämensä tuntui olevan tulvillaan sitä

laulua. Kyllä hän varmaan piti Knutista. Kyyneleet vierivät alas Knutin

poskia, hän ei voinut sille mitään eikä hän saanut sanaakaan suustaan,

hän tunsi kyllä, että hän on hyvin typerä, ja kuitenkin painoi Johanna

hänen kättään ja sanoi: "sinulla on hyvä sydän, Knut, pysy aina

sellaisena kuin olet!"

Se oli ihana ilta, ei se antanut sinä yönä nukkua eikä Knut

nukkunutkaan. Hyvästi jättäessä oli Johannan isä sanonut: "no, käythän

sinä nyt talossa! näytäppä nyt ettet anna koko talven kulua ennenkuin

taas tulet meitä katsomaan!" -- ja sopihan hänen siis taas sunnuntaina

tulla taloon ja hän päätti tulla. Mutta joka ilta kun työ oli päättynyt

-- ja työtä tehtiin tulen valossa -- läksi Knut kaupungille; hän käveli

sitä katua, jonka varrella Johanna asui, katsahti hänen ikkunaansa,

siellä oli miltei aina tulta, ja yhtenä iltana näki hän ihan selvään

uutimilla hänen kasvojensa varjon; se oli ihana ilta! Mestarin rouva ei

yhtään pitänyt siitä että hän aina oli kulussa, kuten hänen oli tapana

sanoa, ja hän ravisti päätään, mutta mestari hymähti: "sehän on nuori

mies!" sanoi hän.

"Sunnuntaina me tapaamme ja silloin minä sanon hänelle että hän aina on

mielessäni ja että hänen täytyy tulla vaimokseni; minä kyllä olen vain

köyhä suutarinsälli, mutta minusta voi tulla mestari, ainakin

vapaamestari, minä kyllä ponnistan ja teen työtä --! niin, sen minä

sanon hänelle, ei siitä sanattomasta rakkaudesta ole mihinkään, sen

minä olen oppinut piparikakuilta."

Ja sunnuntai tuli ja Knut tuli, mutta kuinka ikävää! heidän täytyi

lähteä ulos ja heidän täytyi sanoa se hänelle. Johanna painoi hänen

kättään ja kysyi: "oletko ollut teatterissa? Sinne sinun kerran pitää

tulla! minä laulan keskiviikkona ja jos sinulla silloin on aikaa, niin

lähetän sinulle lipun; isäni tietää missä mestarisi asuu."

Kuinka ystävällinen hän oli! ja keskiviikkona päivällä tuli suljettu

kotelo ilman kirjettä, mutta lippu oli kotelossa ja illalla meni Knut

ensi kertaa eläissään teatteriin, ja mitä hän siellä näkikään -- hän

näki Johannan, niin kauniina, niin ihanaisena; tosin hän joutui

naimisiin vieraan ihmisen kanssa, mutta se oli vain teatteria, se oli

vain olevinaan sellaista, sen Knut kyllä tiesi, eihän Johanna toki

muuten olisi raaskinut lähettääkään hänelle lippua ja kutsua häntä

katselemaan sellaista; ja kaikki ihmiset taputtivat käsiään ja huusivat

ääneen ja Knut huusi hurraata.

Itse kuningas hymyili Johannalle niinkuin hänkin olisi iloinnut

hänestä. Voi kuinka pienen pieneksi Knut kävi omissa silmissään ja

kuitenkin rakasti hän häntä niin lämpimästi ja pitihän hänkin Knutista

ja miehen täytyi aina sanoa ensi sana, niinhän piparikakkuneitonenkin

ajatteli; siihen kertomukseen oli kätketty paljon.

Niinpian kun sunnuntai tuli, läksi Knut sinne; hänen mielensä oli

harras kuin rippikirkkoon mennessä. Johanna oli yksin ja otti hänet

vastaan, paremmin ei olisi voinut käydä.

"Hyvä on, että sinä tulet!" sanoi hän, "olin jo lähettämäisilläni isäni

luoksesi, mutta sitte minulla oli sellainen tunne, että sinä kyllä

tulet tänä iltana; minun täytyy nimittäin sanoa sinulle, että minä ensi

perjantaina matkustan Ranskaan, minun täytyy, jotta minusta tulisi

jotakin kelvollista." --

Knutin silmissä rupesi koko huone pyörimään, hänen sydämensä oli

pakahtumaisillaan, mutta silmään ei tullut kyyneltäkään. Selvästi sen

kuitenkin saattoi huomata kuinka surullinen hän oli; Johanna näki sen

ja oli purskahtamaisillaan itkuun. "Sinä rehellinen, uskollinen sielu!"

sanoi hän ja samassa irtaantui Knutin kieli siteistään ja hän sanoi

hänelle kuinka lämpimästi hän häntä rakastaa ja että hänen täytyy tulla

hänen omaksi vaimokseen; ja sitä puhuessaan huomasi hän, että Johanna

kävi kalman kalpeaksi, hän päästi irti hänen kätensä ja lausui

vakavana, suruissaan: "älä tee itseäsi ja minua onnettomaksi, Knut!

minä pysyn aina hyvänä sisarenasi, johon voit luottaa --; mutta muuta

en voi olla!" ja hän silitti pehmoisella kädellään hänen otsaansa.

"Jumala antaa meille voimaa voittamaan paljon, kun vaan itse tahdomme!"

Samassa astui Johannan äitipuoli huoneeseen.

"Knut on aivan onneton siitä että minä matkustan!" sanoi hän; "ole toki

mies!" ja hän taputti häntä olkapäälle, olisi luullut heidän puhuvan

ainoastaan matkasta eikä mistään muusta. "Lapsi!" sanoi hän. "Ja

koetappa nyt olla hyvä ja järkevä, niinkuin ennen piilipuun alla, kun

me molemmat olimme lapsia!"

Knutista tuntui siltä kuin maailmasta olisi irtaantunut kappale, hänen

ajatuksensa oli kuin lanka, joka tahdotonna lepattelee tuulessa. Hän

jäi taloon, ei hän tietänyt olivatko he häntä pyytäneet, mutta hyvät ja

ystävälliset he olivat ja Johanna antoi hänelle teetä ja hän lauloi; ei

siinä ollut entistä sointua, mutta niin ihmeen ihanaa se oli, että

sydän oli särkymäisillään, ja sitte he erosivat; Knut ei ojentanut

hänelle kättään, mutta Johanna otti hänen kätensä ja sanoi: "annathan

toki sisarellesi kätesi jäähyväishetkellä, sinä vanha leikkitoveri!" ja

hän hymyili kyynelten seasta, ne valuivat alas poskia, ja hän toisti

vieläkin: "veli!" Siitä totisesti ei ollut suurta apua! -- Sellainen

oli hyvästijättö.

Johanna purjehti Ranskaan, Knut käveli Köpenhaminan likaisia katuja --

verstaan muut sällit kyselivät häneltä mitä hän tuumiskelee, paras

lähteä heidän kanssaan lystäilemään, onhan hän nuori.

Ja he menivät yhdessä tanssipaikkaan; ja siellä oli monta kaunista

tyttöä, mutta ei ketään niinkuin Johanna ja siellä missä hän oli

luullut voivansa hänet unohtaa, sukelsi hän ilmielävänä hänen

mieleensä. "Jumala antaa voimaa kantamaan paljon, kun vaan itse

tahdomme!" hän oli sanonut; ja hartaus täytti hänen mielensä, hän pani

kädet ristiin -- ja viulut soivat ja neitoset tanssivat hänen

ympärillään; hän pelästyi, tuntui siltä että hän on jossakin jonne ei

Johannaa voi viedä ja olihan hän kuitenkin mukana, hän oli hänen

sydämessään, -- ja Knut läksi ulos, hän karkasi läpi katujen, astui

talon ohi, jossa Johanna oli asunut, siellä oli pimeää, kaikkialla oli

pimeää, outoa ja yksinäistä; maailma meni menojaan ja Knut kulki omia

teitään.

Ja tuli talvi ja vedet jäätyivät, Knutin silmissä valmistautui kaikki

hautajaisjuhlaan.

Mutta sitte tuli kevät ja kun ensimäinen höyrylaiva läksi matkalle,

valtasi hänet sanomaton kaiho kauvas, kauvas maailmalle, mutta ei liian

likelle Ranskaa.

Ja sitte hän heitti repun selkäänsä ja kulki kauvas Saksanmaalle,

kaupungista kaupunkiin, ilman lepoa ja rauhaa; vasta kun hän tuli

vanhaan hiljaiseen Nürnbergiin, näytti kulkuripoika hänessä asettuvan.

Se on kummallinen vanha kaupunki, kuin kuvakirjasta leikattu. Kadut

kulkevat oman mielensä mukaan, talot eivät tahdo seisoa rivissä;

tornikattoiset parvekkeet, kiehkurakoristukset ja kuvapatsaat ulkonevat

katukäytävälle, ja korkeilta, kummallisesti kallistuvilta katoilta

johtuu keskelle katuja vesikouruja, jotka ovat lohikäärmeitten tai

pitkävatsaisten koirien muotoiset.

Reppu selässä seisoi Knut torilla vanhan suihkukaivon luona, missä

ihanat, raamatulliset tai historialliset malmikuvat seisovat vilisevien

vesisäikeiden välissä.

-- Soma palvelustyttö oli paraikaa ottamassa vettä, hän ojensi Knutille

virvoittavaa juomaa; ja kun hänellä oli koko kourallinen ruusuja, antoi

hän hänelle ruusunkin ja se tuntui Knutin mielestä hyvältä enteeltä. --

Likeisestä kirkosta kuului urkujen hyminä ulos torille asti, se soitto

tuntui niin kotoiselta, aivan kuin Kjögen kirkossa, ja Knut astui

suureen tuomiokirkkoon; aurinko paistoi sisään maalattujen ruutujen

läpi, korkeiden, sorjien pilarien lomitse. Hartaus asui hänen

mielessään, rauha laskeutui hänen sydämeensä.

Ja hän haki ja löysikin hyvän mestarin Nürnbergissä ja hänen luokseen

hän jäi oppimaan kieltä.

Vanhat vallihaudat kaupungin ympärillä ovat muutetut pieniksi

kyökkipuutarhoiksi, mutta korkeat muurit raskaine tornineen ovat vielä

pystyssä; nuorantekijä punoo nuoraansa puusta tehdyllä radalla, joka

kulkee muuria pitkin, kaupunkiin päin, ja rei'issä ja revelmissä kasvaa

seljapuita, joitten oksat varjostavat pieniä, mataloita taloja muurin

juurella. Yhdessä näistä taloista asui se mestari, jonka luona Knut

teki työtä; seljanoksat riippuivat juuri sen vinttikamarin ikkunan

päällä, jossa hän nukkui.

Täällä asui Knut kesän ja talven, mutta kun kevät tuli, oli hänen

mahdoton kestää. Selja oli kukassa, lemu oli niin kotoinen, aivan kuin

Kjögen puutarhassa, -- ja Knut heitti mestarinsa ja muutti toisen luo,

kauvemma kaupunkiin, missä ei ollut seljapuita.

Vanhan kivisillan likellä, vastapäätä vesimyllyä, joka alituiseen

kohisi ja pauhasi, oli hänen verstaansa; ulkopuolella vieri virta

sullottuna talojen väliin, joitten seinillä riippui vanhoja, vaivaisia

parvekkeita; näytti siltä kuin niillä olisi ollut tarkoitus varistaa ne

veteen.

-- Siellä ei kasvanut seljapuita, ei siellä ollut edes kukkaruukkua,

jossa olisi kasvanut vähän vihantaa, mutta vastapäätä kasvoi suuri,

vanha piilipuu, joka näytti pysyttelevän talon turvissa jottei virta

riistäisi sitä mukaansa; se ojensi oksansa kauvas joelle, aivan

niinkuin piilipuu Kjögen joelle.

Niin, nyt hän todella oli joutunut Seljaemon luota Piili-isän luo;

varsinkin kuutamoiltoina viritti puu hänen mielensä niin "-- niin

kotoiseksi valossa kuutamon!" mutta ei se ollut kuutamon syy, ei, se

vanha piilipuu sen vaikutti.

Ei hän puhunut kenellekään Johannasta; sisäänsä hän kätki surunsa ja

erityinen merkitys oli hänen silmissään piparikakkutarinassa; nyt hän

ymmärsi miksi miehellä oli ollut karvas manteli vasemmalla puolella,

hän tunsi itsekin sen karvasta makua, ja Johanna joka aina oli niin

lempeä ja suloinen, hän oli pelkkää piparikakkua. Tuntui siltä kuin

repun hihna olisi ahdistanut ja estänyt henkeä kulkemasta, hän irroitti

hihnaa, mutta ei se auttanut. Maailma hänen ulkopuolellaan oli

puolinainen, toista puolta kantoi hän sisässään, sellaista se oli.

Vasta sitte kun hän näki korkeat vuoret, avartui hänelle maailma, hänen

ajatuksensa suuntautuivat ulospäin ja kyyneleet nousivat hänen

silmiinsä. Alpit olivat hänestä kuin maailman lepäävät siivet; entä jos

se olisikin nostanut ne, levittänyt suuret sulkansa, jotka olivat

kirjaillut täyteen mustia metsiä, ryöppyäviä vesiä, pilviä ja

lumikinoksia! "Tuomiopäivänä nostaa maa suuret siipensä, lentää Jumalaa

kohti ja särkyy kuin kupla hänen kirkkaisiin auringonsäteisiinsä! Oi,

olisipa jo tuomiopäivä!" huokasi hän. --

Äänetönnä asteli hän läpi maan, joka hänen silmissään oli kuin

hedelmäpuutarha; talojen puuparvekkeilta nyökyttivät tytöt

nypläystyönsä äärestä hänelle päätään, vuorenhuiput hehkuivat

punaisessa ilta-auringossa ja kun hän näki vihriät järvet mustien

puiden keskellä -- ajatteli hän Kjögelahden rantaa; ja hänen rinnassaan

asui alakuloisuus, mutta ei tuska.

Siellä missä Rein pitkänä laineena vyöryy eteenpäin, syöksyy alas,

särkyy ja muuttuu lumivalkeaksi, kiiltäväksi pilviaineeksi, josta

pilvet ikäänkuin saavat alkunsa -- sateenkaari lepattelee kuni

irtonaisena nauhana sen päällä -- siellä ajatteli hän Kjögen

vesimyllyä, jossa vesi niinikään vyöryi ja särkyi.

Hän olisi mielellään jäänyt hiljaiseen Reinin kaupunkiin, mutta siellä

oli niin paljon seljaa ja niin monta piilipuuta -- ja niin hän jatkoi

matkaansa yli korkeitten, mahtavien vuorten, kautta louhittujen

kallioiden, teitä, jotka kuni pääskysenpesät olivat liimatut kiinni

kiviseinään. Vesi vyöryi syvyydessä, pilvet vaappuivat hänen allaan;

kiiltävien ohdakkeiden, alppiruusujen ja lumen poikki kulki hän

lämpöisessä auringonpaisteessa -- ja niin lausui hän jäähyväiset

pohjolan maille ja tuli kastanjain varjoon, keskelle viinivuoria ja

maissivainioita. Vuoret olivat muurina hänen ja kaikkien muistojen

välillä, oli niinkuin olla pitikin.

Hänen edessään oli suuri, muhkea kaupunki, jota sanottiin Milanoksi ja

siellä hän tapasi saksalaisen mestarin, joka antoi hänelle työtä; se

oli vanha, kelpo pariskunta, jonka verstaaseen hän joutui. Ja he

rupesivat pitämään hiljaisesta nuorukaisesta, joka puhui vähän, mutta

teki työtä sitä enemmän ja oli hurskas ja uskovainen. Tuntuikin siltä

kuin Jumala olisi ottanut sen raskaan taakan hänen sydämeltään.

Hänen suurin ilonsa oli silloin tällöin kulkea mahtavalle

tuomiokirkolle, joka oli luotu kuin kotipuolen lumesta ja muovailtu

kuviksi, suippeiksi torneiksi ja avonaisiksi pylväiköiksi, joita

kukkaset koristivat; joka nurkasta, joka torninhuipusta, joka kaarelta

hymyilivät valkoiset kuvapatsaat häntä vastaan. -- Hänen yllään oli

sininen taivas, alla kaupunki ja laaja Lombardian tasanko ja pohjoista

kohti korkeat vuoret ikuisine lumineen, -- ja hän ajatteli Kjögen

kirkkoa ja punaisia muureja, joita murattiköynnös kierteli, mutta hän

ei ikävöinyt niitä; hän tahtoo että hänet haudataan tänne vuorten

taakse.

Vuoden oli hän asunut täällä, kolme vuotta sitte läksi hän kotoa;

kerran vei hänen mestarinsa hänet kaupungille, ei sirkukseen katsomaan

komeljantteja, vaan suureen operaan ja se sali oli todella näkemisen

arvoinen. -- Seitsemässä kerroksessa riippui siellä silkkiverhoja ja

lattiasta huimaavan korkeaan kattoon saakka istui mitä hienoimpia

naisia, kukkavihot käsissä, ikäänkuin olisivat olleet tanssiaisiin

menossa, ja herrat olivat juhlapuvuissa, monet olivat hopea- ja

kultakoristeissa. Oli niin valoisaa kuin kirkkaammalla päiväpaisteella

ja soitto pauhasi niin voimakkaana ja kauniina; oli tämä paljon

komeampaa kuin Köpenhaminan teatteri, mutta siellä oli Johanna ja

täällä -- niin se oli kuin taikaa, verho vetäytyi syrjään ja Johanna

oli täälläkin, tuossa hän seisoi kullassa ja silkissä, päässä

kultakruunu; hän lauloi niinkuin vain Jumalan enkeli laulaa taitaa; hän

astui niin etäälle kuin pääsi, hän hymyili niinkuin yksin Johanna

taitaa hymyillä; hän katsoi suoraan Knutiin.

Knut raukka tarttui mestarin käteen ja huusi ääneen: "Johanna!" mutta

ei se kuulunut, soittoniekat soittivat niin lujaan; ja mestari

nyökäytti päätään ja vastasi: "niin, hänen nimensä on Johanna!" ja

sitte hän otti painetun lehden ja näytti että siinä oli hänen nimensä,

koko hänen nimensä.

Ei, se ei ollut unta! Ihmiset olivat haltioissaan, heittivät hänelle

kukkia ja seppeleitä ja joka kerta kun hän meni pois, huusivat he hänet

takaisin ja hän meni ja tuli ja tuli uudelleen.

Kadulla kokoontuivat ihmiset hänen vaunujensa ympärille ja he vetivät

niitä ja Knut oli kaikista ensimäisenä ja kaikista iloisimpana ja kun

he saapuivat hänen asuntonsa edustalle, joka oli niin komeasti

valaistu, seisoi Knut ihan vaununoven luona, se avautui, Johanna astui

ulos ja valo lankesi suoraan hänen suloisille kasvoilleen, ja hän

hymyili ja kiitti niin lempeästi ja hän oli niin mielenliikutuksissaan;

ja Knut katsoi häntä suoraan kasvoihin ja hän katsoi Knutia suoraan

kasvoihin, mutta ei hän tuntenut häntä. Tähtirinta herra tarjosi

hänelle käsivartensa -- sanottiin että he olivat kihloissa.

Ja sitte läksi Knut kotiin ja pani reppunsa kuntoon; hän tahtoi kotiin,

hänen täytyi päästä kotiin seljan ja piilipuun luo -- oi, piilipuun

alle!

He pyysivät häntä jäämään; ei mikään pyyntö voinut häntä pidättää! he

sanoivat hänelle, että talvi on tulossa, että lumi jo lankeaa

vuoristossa; mutta vaivalloisesti kulkevan kyytivaunun raiteissa --

täytyihän sille raivata tietä -- saattoi hän sentään astella eteenpäin,

reppu selässä, sauvansa varassa.

Ja hän kulki vuoria kohti, ylös vuoret ja alas vuoret; hän oli

nääntymäisillään eikä vieläkään näkynyt kaupunkia eikä ihmisasuntoa;

tie vei pohjoista kohti. Tähdet syttyivät hänen päänsä päällä, hänen

jalkansa horjuivat, hänen päätään huimasi; syvällä laaksossa syttyi

sielläkin tähtiä, näytti siltä kuin taivas olisi ulottunut hänen

alleenkin. Hän tunsi olevansa sairas. Tähdet laaksossa enenivät

enenemistään ja kävivät yhä kirkkaammiksi, ne liikkuivat sinne tänne.

Pienessä kaupungissa tuikkivat tulet ja kun hän sen huomasi, ponnisti

hän viimeiset voimansa ja saavutti vaatimattoman majatalon.

Kokonaisen päivän hän siellä viipyi, hänen ruumiinsa kaipasi lepoa ja

hoitoa. Laaksossa sataa tuhutti lumiräntää. Yhtenä aamuna tuli sinne

posetiivinsoittaja, hän soitti kotoista, tanskalaista säveltä eikä Knut

enään voinut kärsiä sitä -- hän kulki päiväkaudet, monet päiväkaudet,

kulki kiireesti, ikäänkuin olisi pitänyt ehtiä kotiin ennenkuin kaikki

siellä kuolivat sukupuuttoon; -- mutta ei hän kenellekään ilmaissut

kaihoaan, ei kukaan saattanut aavistaa että häntä kalvoi sydänsuru,

syvin kaikista, ei maailma sitä ymmärrä, se ei ole hauska, eivät edes

ystävätkään sitä ymmärrä eikä hänellä ollut ystäviä. Vieraana vaelsi

hän vieraalla maalla, kotia kohti, pohjoiseen päin. Siinä ainoassa

kirjeessä, jonka vanhemmat aikoja sitte olivat kirjoittaneet,

sanottiin: "sinä et ole oikein tanskalainen niinkuin me muut täällä

kotona: me olemme niin hirveän tanskalaiset! Sinä pidät vain vieraista

maista!" Vanhemmat saattoivat kirjoittaa sillä tavalla -- niin,

tunsivathan he hänet!

Oli ilta, hän taivalsi aukeaa maantietä. Alkoi pakastaa; maat kävivät

yhä lakeammiksi, tuli niittyjä ja vainioita; tien vierellä kasvoi suuri

piilipuu; kaikki näytti niin kotoiselta, niin tanskalaiselta; hän

istuutui piilipuun alle, häntä niin väsytti, pää painui alas, silmät

sulkeutuivat lepäämään, mutta hän tiesi ja tunsi kuinka piilipuu

kallisti oksansa hänen puoleensa; puu oli hänen silmissään vanha,

mahtava mies, Piili-isä itse, joka nostaa hänet käsivarsilleen ja

kantaa hänet, väsyneen pojan, kotiin, Tanskan maahan, Kjögen kaupungin

lakealle, vaalealle rannalle, lapsuuden puutarhaan. Niin, se oli itse

kjögeläinen Piili-isä, joka oli lähtenyt maailmalle etsimään ja

löytämään häntä ja nyt oli hän löydetty ja saatettu kotiin pieneen

puutarhaan joen varrella, ja siellä seisoi Johanna koko loistossaan,

päässä kultakruunu, jommoisena Knut viimeksi oli hänet nähnyt, ja

huusi: "tervetuloa!"

Ja ihan heidän edessään seisoi kaksi ihmeellistä olentoa, mutta ne

näyttivät paljon ihmismäisemmiltä kuin lapsuudessa, ne olivatkin

muuttuneet; ne olivat nimittäin tutut piparikakut, mies ja tyttö; ne

käänsivät oikean puolen ulospäin ja olivat erittäin kauniit.

"Kiitos!" virkkoivat molemmat Knutille; "sinä olet irroittanut

kielemme! Sinä olet opettanut että aina pitää lausua ajatuksensa

suoraan ja vilpittömästi, muuten ei asiasta synny mitään! ja nyt on

asiasta tullut tosi -- me olemme kihloissa!"

Ja sitte ne käsi kädessä astelivat Kjögen katuja, ne olivat nurjaltakin

puolelta hyvin siistin näköiset, ei niissä ollut mitään moittimisen

sijaa! ja ne suuntasivat kulkunsa suoraan Kjögen kirkkoa kohti ja Knut

ja Johanna tulivat perässä; he astuivat hekin käsi kädessä; ja kirkko

oli ihan entisellään, seinät punaiset ja muratti kaunista ja vihreää,

ja kirkon suuret ovet avautuivat molemmin puolin ja urut soivat ja mies

ja tyttö kulkivat ylös pääkäytävää. "Herrasväki ensin!" sanoivat ne,

"piparikakkujen häävieraat!" ja sitte ne asettuivat kumpikin puolelleen

ja tekivät tilaa Knutille ja Johannalle, ja he polvistuivat alttarin

juurelle ja Johanna painoi päänsä Knutin kasvoja vastaan ja hänen

silmistään vieri jääkylmiä kyyneleitä: jää suli hänen sydämestään

Knutin väkevän rakkauden hohteessa ja kyyneleet valuivat hänen

polttaville poskilleen ja -- siihen hän heräsi. Hän istui vanhan

piilipuun alla, vieraalla maalla, kylmänä talvi-iltana; pilvistä putosi

jäisiä rakeita, ne piiskasivat hänen kasvojaan.

"Se oli elämäni ihanin hetki!" sanoi hän, "ja se oli unta. -- Jumala,

anna minun nähdä se uni uudelleen!" ja hän sulki silmänsä, hän nukkui,

hän näki unta.

Aamupuoleen satoi lunta, pyry ajoi lunta hänen jaloilleen, hän nukkui.

Maalaiset menivät kirkkoon; he tapasivat käsityöläissällin, hän oli

kuolleena, paleltuneena -- piilipuun alla.