Oli kerran ylioppilas joka asui vinttikamarissa eikä omistanut mitään;
oli myöskin ruokakauppias, joka asui oikeassa huoneustossa ja omisti
koko talon, ja tämän turvissa pysytteli tonttu, sillä tältä sai hän
joka jouluaatto vadillisen puuroa, keskellä suuri voisilmä;
ruokakauppias saattoi antaa tällaisen lahjan; ja tonttu jäi puotiin ja
siellä oppii paljon.
Yhtenä iltana tuli ylioppilas puotiin takaoven kautta, hänen piti ostaa
kynttilöitä ja juustoa, hänellä ei ollut ketään lähetettävää ja niin
tuli hän itse; hän sai mitä pyysi, maksoi tavarat ja sekä ruokakauppias
että rouva nyökäyttivät hänelle "hyvää iltaa"; se rouva se oli niitä
naisia jotka osaavat muutakin kuin nyökäyttää päätä, hänellä oli
puhujan lahjat! -- ja ylioppilas vastasi heidän tervehdykseensä ja
unohtui samassa lukemaan paperia, joka oli kääritty juuston ympäri. Se
oli kirjan lehti, revitty vanhasta kirjasta, jota ei olisi pitänyt
repiä, vanhasta kirjasta täynnä runoutta.
"Tuossa sitä on enemmän!" sanoi kauppias, "minä annoin siitä eräälle
köyhälle vaimolle muutamia kahvipapuja; jos te tahdotte antaa minulle
kahdeksan killinkiä, niin saatte loput."
"Kiitos!" sanoi ylioppilas, "antakaa minulle juuston asemasta kirja!
minä voin kyllä syödä voileipää paljaaltaan; synti olisi antaa repiä
tämä kirja. Te olette kelpo mies, käytännöllinen mies, mutta runoutta
ette te ymmärrä enempää kuin tuo pytty."
Se oli epäkohteliaasti sanottu, varsinkin pyttyä kohtaan, mutta
kauppias nauroi ja ylioppilas nauroi, leikkipuhettahan se oli! Mutta
tonttua suututti että ruokakauppiaalle, joka samalla oli talon isäntä
ja möi parasta voita, uskallettiin puhua sillä tavalla.
Yöllä, kun puoti oli suljettu ja kaikki, paitsi ylioppilas, nukkuivat,
meni tonttu makuuhuoneeseen ja otti rouvan puheneuvot, hän ei käyttänyt
niitä nukkuessaan, ja mille esineelle tonttu ne ikinä lainasi, se sai
puheen lahjan ja osasi lausua ajatuksensa ja tunteensa yhtä hyvin kuin
rouva itse, mutta vaan yksi esine kerrallaan saattoi käyttää
puheneuvoja ja onni se oli, sillä muuten ne olisivat vieneet sanat
toistensa suusta.
Ja tonttu antoi puheneuvot pytylle, jossa vanhoja sanomalehtiä
säilytettiin.
"Onko totta", kysyi hän, "että te ette tiedä mitä runous on?"
"Tiedän kun tiedänkin", sanoi pytty, "se on sellaista joka seisoo
sanomalehtien alaosassa ja joka leikataan irti; luulisinpa että minussa
on enemmän runoutta kuin ylioppilaassa onkaan, ja minä olen sentään
vain mitätön pytty ruokakauppiaan rinnalla."
Ja tonttu antoi puheneuvot kahvimyllylle, ihme ja kumma kuinka se
pyöri! ja hän antoi ne voinelikolle ja rahakirstulle -- kaikki olivat
samaa mieltä kuin pytty ja enemmistön mielipidettä täytyy aina
kunnioittaa.
"Nyt minä näytän ylioppilaalle!" ja tonttu hiipi ihan hiljaa ylös
kyökinrappuja ullakolle, missä ylioppilas asui. Huoneessa oli tulta ja
tonttu tirkisti sisään avaimenlävestä. Hän näki ylioppilaan lukevan
risaista kirjaa, jonka oli saanut alakerrasta. Mutta kuinka siellä
olikin valoisaa! kirjasta läksi kirkas säde, joka muodostui rungoksi ja
mahtavaksi puuksi. Ja puu yleni niin korkeaksi ja ojensi suuret oksansa
varjostamaan ylioppilasta. Joka lehti oli niin raikas ja joka kukkanen
oli kaunis tytönpää, toisten silmät olivat säihkyvän mustat, toisten
siniset ja niin ihmeellisen kirkkaat. Joka hedelmä oli tuikkiva tähti
ja ympärillä helisi kummallisen kaunis soitto.
Sellaista ihanuutta ei pieni tonttu ikinä ollut uneksinut, saatikka
sitte nähnyt tai kuullut. Ja hän jäi varpailleen seisomaan ja
tirkisteli tirkistelemistään huoneeseen, kunnes tuli sammutettiin;
ylioppilas puhalsi kyllä lamppunsa sammuksiin ja läksi levolle, mutta
pieni tonttu seisoi yhä paikoillaan, sillä soitto helisi yhä niin
ihanaisena ja suloisena. Kaunis kehtolaulu tuuditti ylioppilasta uneen.
"Täällä on suuremmoista!" sanoi pieni tonttu, "tätä en osannut odottaa!
-- luulenpa että jään ylioppilaan luo --!" -- ja hän punnitsi asiaa --
ja punnitsi järkevästi ja sitte hän huokasi: "Ylioppilaalla ei ole
puuroa!" -- ja sitte hän läksi -- niin, sitte hän läksi takaisin
kauppiaan luo; -- ja hyvä oli että hän tuli, sillä pytty oli
kuluttamaisillaan loppuun rouvan puheneuvot, se oli jo toiselta
laidaltaan puhunut itsensä ihan tyhjäksi ja oli juuri kääntymäisillään
ja ryhtymäisillään tyhjentämään toista puoltaan, kun tonttu tuli ja
pelasti puheneuvot takaisin rouvalle; mutta siitä lähtien oli koko
puoti, rahakirstusta leipälautaan asti, samaa mieltä kuin pytty ja ne
kunnioittivat sitä siihen määrään ja niillä oli siitä niin suuret
luulot, että kun kauppias sittemmin luki taide- ja teatteri-ilmoituksia
"Lehdestään", joka tuli illalla, niin ne luulivat näiden ilmoitusten
olevan kotoisin pytystä.
Mutta pieni tonttu ei enään tyynenä istunut kuuntelemassa alakerran
viisautta ja järkeä; ei, niin pian kuin valo alkoi vilkuttaa
vinttikamarista, rupesivat säteet ankkuritouvien voimalla vetämään
häntä sinne, ja hänen täytyi rientää tirkistämään avaimenreiästä ja kun
hän siinä seisoi, valtasi hänet suuri tunne, sama joka riistää meidät
mukaansa kun katselemme myllertävää merta, kun Jumala myrskyssä käy
veden poikki; ja tonttu purskahti itkuun, ei hän itsekään tietänyt
miksi hän itki, mutta siinä itkussa oli ihmeellinen sulo. -- Kuinka
ihmeen ihanaa mahtaisi olla istua ylioppilaan kanssa puun alla, mutta
eihän se käy päinsä -- hyvä kun on se avaimenreikäkin! Siellä kylmässä
käytävässä hän yhä seisoi, syystuuli puhalsi sisään kattoluukusta, oli
niin kylmä, niin kylmä, mutta sitä ei pieni tonttu huomannut ennenkuin
tuli vinttikamarissa sammui ja sävelet hukkuivat tuuleen. Huu! kuinka
häntä paleli ja kiireesti kaivautui hän lämpöiseen soppeensa; siellä
oli hyvä olla! -- Ja kun joulupuuro tuli, keskellä suuri voisilmä --
silloin oli kauppias oikea mestari.
Keskellä yötä heräsi tonttu hirveään meluun, ihmiset rytyyttivät
ulkoapäin ikkunaluukkuja. Vartian pilli soi, tuli oli irroillaan; koko
talo paloi ilmi tulessa. Oliko tulipalo täällä vaiko naapurissa? Missä?
Hätä ja kauhistus! Kauppiaan rouva joutui niin suunniltaan, että otti
kultaiset korvarenkaat korvistaan ja pisti ne taskuunsa saadakseen edes
jotakin pelastetuksi, kauppias karkasi ottamaan arvopapereitaan ja
palvelustyttö silkkimantiljaansa, sellaisen oli hän saanut hankituksi;
jokainen tahtoi pelastaa parhaimpansa ja niin tahtoi pieni tonttukin ja
parilla harppauksella oli hän päässyt ylös ylioppilaan luo, joka varsin
levollisena seisoi avatun ikkunan ääressä ja katseli tulipaloa
naapuritalossa. Pikku tonttu kävi kiinni ihmeelliseen kirjaan pöydällä,
pisti sen punaiseen lakkiinsa ja piteli sitä molemmin käsin; talon
parhain aarre oli pelastettu; ja sitte hän läksi menemään, suoraa päätä
katolle, aina savupiipulle asti ja sinne hän istuutui. Palava talo
vastapäätä valaisi häntä, hän piteli molemmin käsin punaista lakkiaan,
jossa aarre oli. Nyt hän tiesi sydämensä tunteet ja kenelle hän
oikeastaan kuului; mutta kun valkea oli sammutettu ja hän taas tuli
tajuihinsa, -- niin: "minä tahdon kuulua heille molemmille!" sanoi hän,
"minä en voi kokonaan erota kauppiaasta -- puuron tähden!"
Ja se oli varsin inhimillistä! -- Me menemme me muutkin kauppiaan luo
-- puuron tähden.