SYDÄNSURU.

Tässä kertomuksessa on oikeastaan kaksi osaa; ensimäinen osa saattaisi

mielellään jäädä pois -- mutta se antaa esitietoja ja ne ovat

hyödylliset.

Me oleskelimme kerran herraskartanossa maalla ja tapahtui sitte että

herrasväki päiväksi läksi pois kotoa. Silloin sattui likikaupungista

tulemaan taloon matami, Moppe matkassaan; hän pyysi, että ostettaisiin

hänen karvariliikkeensä osakkeita. Hänellä oli paperit mukana ja me

kehoitimme häntä panemaan ne koteloon ja kirjoittamaan päälle

kartanonomistajan osotteen: "Kenraalisotakomisario, Ritari y.m."

Matami kuunteli sanojamme, otti kynän käteensä, seisahtui ja pyysi

meitä toistamaan päällekirjoituksen, mutta hitaasti. Me teimme niinkuin

hän tahtoi ja hän kirjoitti; mutta keskellä sanaa "kenraalisota-" hän

pysähtyi, huokasi syvään ja sanoi: "minä olen vain nainen!" Moppensa

oli hän laskenut lattialle siksi aikaa kuin kirjoittaisi, ja se murisi;

se oli otettu mukaan sekä huvikseen että terveyden syistä ja niin ollen

ei sitä olisi pitänyt laskea lattialle. Päältä katsoen oli se

pystykuono, silavaselkä.

"Ei se pure!" sanoi matami, "sillä ei ole hampaita. Se on kuin perheen

jäsen, uskollinen ja äreä, mutta se on lastenlasteni syy, he ovat

ärsyttäneet sitä; he leikkivät häitä ja sen pitää olla morsiusneitinä

ja se rasittaa vanhaa raukkaa!"

Ja matami jätti paperinsa taloon ja otti Mopen kainaloonsa. Tähän

loppuu kertomuksen ensimäinen osa, joka kyllä olisi voinut jäädä

poiskin.

"_Moppe kuoli_!" se on toinen osa.

Viikkoa myöhemmin läksimme me kaupunkiin ja asetuimme kestikievariin

asumaan. Ikkunamme olivat pihaan päin, joka aidalla oli jaettu kahteen

osaan; toisella puolella riippui nahkoja, sekä valmistettuja että

valmistamattomia; siellä oli myöskin kaikkia karvariliikkeeseen

kuuluvia tarpeita. Liike oli lesken. -- Tänä aamuna oli Moppe kuollut

ja kuopattu pihamaahan; lesken lapsenlapset -- karvarinlesken

nimittäin, sillä Moppe oli ollut naimaton, olivat luoneet umpeen

haudan, se oli kaunis hauta, varmaan siellä lepäsi lystikseen.

Hauta oli aidattu ruukunsäröillä ja päälle siroitettu hiekkaa; ylimpänä

komeili olutpullo, kaula ylöspäin. Se ei ollut ensinkään kuvannollista.

Lapset tanssivat haudan ympärillä ja vanhin pojista, noin

seitsenvuotias käytännöllinen nuorukainen, ehdotti, että Mopen hautaa

näytettäisiin kaikille sen kadun asujaimille; pääsymaksuna olisi

housunnappi, sellainen oli joka pojalla ja toinen liikenisi heiltä

tytöillekin; ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.

Ja kaikki sen kadun ja takakadun lapset tulivat ja toivat nappinsa.

Moni poika kulki sen iltapäivän housunkannatin yhdessä ainoassa

napissa, mutta Mopen hauta oli nähty ja se merkitsi paljon se.

Mutta talon ulkopuolella, ihan portin ääressä seisoi pieni, risainen

tyttö. Kaunis hän oli kuin kuva, kiharatukkainen, sinisilmäinen; ihan

häntä ilokseen katseli; hän ei puhunut sanaakaan, eikä hän itkenyt,

mutta joka kerta kun portti avautui, kiiti hänen katseensa niin kauvas

kuin pääsi. Hän tiesi ettei hänellä ollut nappia ja siksi hän

surullisena jäi ulkopuolelle seisomaan. Siinä hän seisoi kunnes kaikki

olivat nähneet haudan ja menneet tiehensä; silloin hän istuutui, peitti

silmänsä pienillä ruskeilla käsillään ja purskahti itkuun; hän yksin ei

ollut nähnyt Mopen hautaa! Se sydänsuru oli niin suuri kuin ikinä

jonkun täysikasvuisen.

Me katselemme sitä ylhäältä päin ja -- ylhäältä päin katsoen -- voimme

sille hymähtää kuten useille omillemme ja muitten suruille.

Sellainen se tarina on ja joka ei sitä ymmärrä, ottakoon osakkeita

lesken karvariliikkeessä.

"KAIKKI PAIKOILLEEN!"

Siitä on yli sata vuotta!

Metsän takana, suuren sisäjärven rannalla oli vanha herraskartano. Sen

ympärillä oli syviä vallihautoja joissa kasvoi horsmoja, ruohoa ja

kaisloja. Aivan likellä pääporttia, sillan luona, seisoi vanha

piilipuu, joka kallisti oksiaan kaislojen päällitse.

Rotkotieltä päin alkoi äkkiä kuulua torvien toitotusta ja kavioiden

kapsetta. Sentähden tuli pienelle hanhipaimenelle kiire saada hanhet

ajetuiksi pois sillalta, ennenkuin metsästysseurue tulla karautti

paikalle. Se tuli sellaista kyytiä, että tytön kiireen kautta täytyi

hypätä korkealle kivelle sillan luona, jottei hän jäisi ratsastajien

jalkoihin. Hän oli vielä puoleksi lapsi, hento ja pieni, mutta

miellyttävä oli kasvojen ilme ja silmät kirkkaat ja kauniit; sitä ei

herra kuitenkaan katsellut; tuiskuna hän tulla nelisti, huiskautti

piiskaa kädessään ja tönäisi, raa'an hyväntuulen vallassa,

piiskanvarrella tyttöä rintaan niin että hän kaatui nurin niskoin.

"Kaikki paikoilleen!" huusi hän. "Mars lokalätäkköön!" ja sitte hän

nauroi, se oli olevinaan niin hauskaa ja muut nauroivat mukaan. Koko

joukkue huusi ja rähisi ja metsäkoirat ulvoivat. Saattoi todella sanoa:

"Rikas lintu touhuten tulee!" -- Jumala ties kuinka rikas hän itse

asiassa oli. Hanhipaimen parka koetti pudotessaan käydä kiinni johonkin

ja saikin käsiinsä piilipuun riippuvan oksan; hän pysytteli lokalätäkön

yläpuolella ja rupesi, kun herrat ja koirat onnellisesti olivat

päässeet sisään portista, koettamaan nousta ylös, mutta oksan latva

katkesi tyvestä ja paimentyttö pudota polskahti ruohikkoon. Väkevä käsi

tarttui kuitenkin samassa kiinni häneen. Se oli kiertelevä

kaupustelija, joka matkan päässä oli sattunut näkemään tapauksen ja

riensi tytön avuksi.

"Kaikki paikoilleen!" matki hän leikillä herraa ja veti tytön kuivalle

maalle; taittunutta oksaa koetti hän asettaa sille paikalle josta se

oli taittunut, mutta sanat "kaikki paikoilleen!" eivät aina pidä

paikkaansa ja sitte hän pisti oksan pehmoiseen multaan: "juurru nyt jos

jaksat, ja tee hyvä pilli kartanonväille!" hän soi mielellään herralle

ja hänen heimolaisilleen hyvän kujanjuoksun; ja sitte hän meni

herraskartanoon, mutta ei juhlasaliin -- hän oli sinne liian halpa! --

vaan väentupaan ja ne katselivat hänen tavaroitaan ja tinkivät; mutta

juhlapöydästä kuului rähinää ja hoilotusta, joka oli olevinaan laulua;

ne eivät osanneet laulaa paremmin. Herrat nauroivat ja koirat ulvoivat,

suuret olivat syömingit ja juomingit. Viini ja vanha olut vaahtosi

laseissa ja tuopeissa ja lempikoirat ottivat osaa kesteihin; ja yksi ja

toinen koirista sai herroilta suudelman, kun kuonoa ensin oli pyyhitty

pitkään korvaan. Kaupustelijapa kutsuttiin saliin tavaroineen, herrojen

teki mieli pitää lystiä hänen kustannuksellaan. Viini oli mennyt

miehiin ja järki oli lähtenyt tiehensä. He kaasivat hänelle olutta

sukkaan, hänen piti juoda muiden mukana, mutta kiireesti! se oli niin

tavattoman hauskaa ja sukkelaa. Kokonaisia karjalaumoja, talonpoikia ja

talonpoikaistaloja pantiin korttien varaan ja hukattiin.

"Kaikki paikoilleen!" sanoi kaupustelija kun oli päässyt pois Sodomasta

ja Gomorrasta, kuten hän kutsui herraspitoja. "Väljällä maantiellä

siellä olen minä paikoillani, tuolla salissa ei ollut ensinkään hyvä

olla." Ja pieni hanhipaimen nyökytti hänelle veräjältä päätään.

Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät ja piilipuun oksa, jonka

kaupustelija oli pistänyt ojaan, pysyi yhä tuoreena ja vihantana, jopa

teki uusia vesojakin; pieni paimentyttö ymmärsi, että se on mahtanut

juurtua ja hän iloitsi siitä suuresti, hänestä tuntui että se on hänen

puunsa.

Niin, puu meni eteenpäin, mutta kaikki muu talossa meni taaksepäin.

Pelattiin ja hurjisteltiin ja ne huvit ovat kiekkoja, joiden päällä ei

ole hyvä seisoa.

Ei ollut kuusi vuottakaan umpeen kulunut kun herra, pussi selässä,

sauva kädessä, köyhänä miehenä sai lähteä talosta ja sen osti rikas

kaupustelija, sama jota oli naurettu ja pilkattu ja jolle oli tarjottu

olutta sukasta; mutta rehellisyys ja yritteliäisyys antavat hyvää

tuulta purjeisiin ja nyt oli kaupustelija herrana talossa; mutta siitä

hetkestä ei korttipakka koskaan saanut tulla taloon, "se on huonoa

lukemista", sanoi mies, "ja se keksittiin sillä tavalla, että kun

paholainen ensi kerran näki raamatun, tahtoi hän tehdä jotakin

samallaista, ja silloin hän keksi korttipelin!"

Uusi herra otti sitte rouvan, ja kukapa muu se olisi ollut kuin pieni

hanhipaimen, joka aina oli ollut hyvä ja hurskas ja kelpo tyttö; ja

uusissa vaatteissaan näytti hän niin hienolta ja kauniilta että olisi

luullut häntä jalosukuiseksi neidiksi. Miten se oikeastaan tapahtui?

Niin, siitä tulisi liian pitkä juttu meidän kiireellisinä aikoinamme,

mutta se tapahtui kun tapahtuikin ja tärkeimmät asiat ovat vasta

tulossa.

Onni ja rauha vallitsi vanhassa talossa. Äiti hoiti askareet sisällä ja

isä ulkona; siunaus näytti tulvimalla tulvivan taloon ja hyvinvointi

yhä lisääntyi. Vanha talo korjattiin ja maalattiin, vallihaudat

puhdistettiin, hedelmäpuita istutettiin; herttainen ystävällisyys

hymyili tulijaa vastaan ja permannot huoneissa kiilsivät kuin

leipälaudat. Suuressa salissa istui talvi-iltoina emäntä

palvelustyttöineen ja kehräsi villoja tai pellavia; ja joka ilta

luettiin ääneen raamattua, oikeusneuvos itse luki, sillä hänestä,

kaupustelijasta, tuli oikeusneuvos, mutta vasta ihan hänen vanhoilla

päivillään. Lapset kasvoivat ja varttuivat -- talossa oli nimittäin

lapsia ja kaikki kasvatettiin hyvin, mutta kaikilla ei ollut yhtä hyvä

pää, kuten kaikissa perheissä tapahtuu.

Mutta piilipuu portin takana oli kasvanut suureksi, komeaksi puuksi ja

huojui koskemattomassa vapaudessaan. "Se on meidän sukupuumme!"

sanoivat vanhukset ja kehoittivat lapsia, sekä hyvä- että huonopäisiä,

pitämään sitä puuta arvossa ja kunniassa.

* * * * *

Ja nyt oli sata vuotta kulunut.

Meidän aikamme oli käsissä; järvi oli muuttunut suoksi ja vanha

herraskartano oli kuin pyyhkäisty maan pinnalta; soikean vesilammikon

vieressä oli hiukan kiviä, siinä kaikki mitä oli jäänyt syvistä

vallihaudoista, ja tuossa oli vielä komea vanha puu, jonka oksat

riippuivat maahan saakka -- se oli sukupuu; siinä se seisoi näyttämässä

kuinka kaunis piilipuu saattaa olla, kun se saa kasvaa rauhassa. Tosin

rungossa oli revelmä, joka ulottui latvasta juureen asti, myrsky oli

puuta vähän kolhinut, mutta paikoillaan se yhä seisoi ja joka

repeämässä ja ra'ossa, johon tuuli oli tuonut multaa, kasvoi ruohoja ja

kukkia, varsinkin oli siihen, missä suuret oksat haarautuivat,

muodostunut ikäänkuin kokonainen pieni riippuva puutarha

vadelmapensaineen ja vesiheinineen; pieni pihlajakin oli asettunut

siihen kasvamaan ja seisoi sorjana ja solakkana keskellä vanhaa

piilipuuta, joka kuvastui mustaan veteen kun tuuli oli sattunut ajamaan

limaskat toiseen päähän vesilammikkoa. -- Pieni polku joka johti

kartanon maiden läpi, kulki aivan tästä ohi.

Korkealla mäellä metsän reunassa, erinomaisen kauniilla paikalla, oli

uusi talo, suuri ja komea, lasiruudut niin kirkkaat, ettei olisi

luullut niitä olevankaan. Suuri kuisti oli kuin mikäkin huvimaja,

täynnä ruusuja ja suurilehtisiä kasveja. Nurmikko oli niin vihanta että

olisi luullut jokaisen heinän saavan erityistä hoitoa sekä aamuin että

illoin. Salissa riippui kallisarvoisia tauluja ja siellä seisoi tuoleja

ja sohvia, jotka olivat silkillä ja sametilla päällystetyt ja jotka

miltei osasivat kävellä omin jaloin; pöydissä olivat kiiltävät

marmorilevyt ja kirjat olivat sidotut sahvianinahkaan ja varustetut

kultauksella... niin, rikasta, ylhäistä väkeä siellä asui, siellä asui

paroni itse.

Kaikki esineet olivat toistensa arvoiset. "Kaikki paikoilleen!" ne

sanoivatkin toisilleen ja sentähden olivat kaikki vanhat kuvat, jotka

aikoinaan arvossa ja kunniassa olivat riippuneet vanhassa talossa, nyt

ripustetut renkituvan portaisiin; siellä sitä oli romua, ja muun romun

joukossa kaksi vanhaa muotokuvaa; toinen esitti miestä ruusunpunaisissa

vaatteissa, päässä peruukki, toinen puuteroitua naista, hiukset

korkeiksi kammattuina, kädessä punainen ruusu, ja molempien kuvien

ympärillä oli suuri piilipuu-seppele. Molemmat kuvat olivat täynnä

pyöreitä reikiä, sillä pienten paronien oli tapana kaaripyssyillään

ammuskella vanhuksia. Ne olivat oikeusneuvos ja oikeusneuvoksetar,

joista koko suku polveutui.

"Mutta eivät he oikein olleet meidän sukuamme!" sanoi yksi pienistä

paroneista. "Toinen oli kaupustelija ja toinen hanhipaimen. Eivät ne

olleet niinkuin pappa ja mamma!"

Kuvat olivat vanhaa rojua ja "kaikki paikoilleen!" sanottiin ja niin

joutuivat kanta-isä ja kanta-äiti renkituvan portaisiin.

Papinpoika oli kotiopettajana siinä talossa. Eräänä päivänä käveli hän

pienten paronien ja heidän vanhimman sisarensa kanssa, joka hiljan oli

käynyt rippikoulun, ja he astelivat polkua, joka johti vanhalle

piilipuulle; ja heidän astellessaan kokosi tyttö kimpun kedon kukkasia;

"kaikki paikoilleen!" ja ne muodostivat kauniin kokonaisuuden. Ja

kaiken aikaa kuunteli tyttö tarkasti mitä puhuttiin ja hänestä oli

hauskaa kuunnella papinpojan kertovan luonnon voimista ja historian

suurista miehistä ja naisista; hän oli terve, reipas luonne, sielun ja

mielen aatelia, sydän avoinna kaikelle mitä Jumala on luonut.

He seisahtuivat vanhan piilipuun luo; pienin paroneista tahtoi että

hänelle tehtäisiin pilli piilipuusta, hänelle oli ennen muista

piilipuista tehty pillejä, ja papinpoika taittoi oksan.

"Oi, älkää tehkö sitä!" sanoi nuori paronitar; mutta se oli jo tehty.

"Tämähän on meidän vanha, kuuluisa puumme; minä rakastan sitä niin

kovasti! kotiväet nauravatkin minua, mutta naurakoot! Taru kertoo

vanhasta puusta...!"

Ja tyttö kertoi kaikki mitä oli kuullut puusta ja vanhasta talosta,

hanhipaimenesta ja kaupustelijasta, jotka tapasivat toisensa tässä

paikassa ja joista sittemmin tuli ylhäisen suvun ja nuoren paronittaren

esivanhemmat.

"He eivät huolineet aatelisarvosta, ne vanhat, kelpo ihmiset!" sanoi

tyttö. "Heillä oli sanantapana: 'kaikki paikoilleen!' ja he olivat sitä

mieltä ettei kaikki ole paikoillaan, kun ihmiset rahalla koroitetaan.

Heidän poikansa, minun isoisäni, tuli paroniksi, hän kuuluu olleen

hyvin oppinut, kaikki prinssit ja prinsessat kuuluvat rakastaneen ja

kunnioittaneen häntä, ja kaikissa heidän juhlissaan hän oli mukana.

Hänestä kotiväet pitävät eninten, mutta minun sydämeni riippuu jollakin

lailla kiinni tässä vanhassa parissa, en itsekään ymmärrä miksi; mahtoi

siellä sentään olla kotoista ja patriarkaalista siellä vanhassa

talossa, jossa emäntä istui kehräämässä palvelustyttöjen kanssa ja

vanha herra luki ääneen raamattua."

"He olivat ymmärtäväistä väkeä, kelpo väkeä!" sanoi papinpoika; ja

samassa kääntyi heidän puheensa aatelisiin ja porvarillisiin eikä olisi

luullut papinpojan kuuluvan porvarillisiin, sillä tavalla puhui hän

aateliudesta.

"Onnellista on kuulua sukuun, joka on tehnyt itsensä kuuluisaksi!

silloin on jo veressä jotakin, joka kannustaa pyrkimään suurta

päämäärää kohti. Kaunista on omistaa sukunimi, joka avaa pääsyn

ensimäisiin perheisiin. Jalosukuinen merkitsee samaa kuin jalomielinen,

aatelius on kultaraha, jonka kylkeen on leimattu sen oma arvo. Ajan

hengen mukaan -- ja monet runoilijat tietysti yhtyvät siihen -- on

kaikki aateli huonoa ja typerää, mutta köyhien silmissä se kiiltää ja

kiiltää yhä kirkkaammin jota alemma tullaan. Mutta minä en yhdy siihen

mielipiteeseen, se on aivan väärä, aivan hullu. Ylemmissä säädyissä

tavataan monta valtavan kaunista piirrettä; äitini on kertonut minulle

yhden ja minä voisin lisätä useampia. Hän oli vieraana jossakin

ylhäisessä talossa kaupungissa, isoäitini oli luullakseni ollut

armollisen rouvan imettäjänä. Äitini ja vanha, ylhäinen herra seisoivat

huoneessa; äkkiä huomasi herra että pihamaalle tuli vanha vaimo,

kainalosauvojensa varassa; hän tuli joka sunnuntai saamaan pari äyriä.

'Voi sitä vanhaa raukkaa!' sanoi herra, 'hänen on vaikea kävellä!' --

ja ennenkuin äitini tiesikään oli hän kiiruhtanut ulos ovesta ja alas

portaita; ja seitsenkymmenvuotias ylhäinen herra oli itse rientänyt

köyhän vaimon luo säästääkseen hänen vaivaansa, kun hänen piti noutaa

muutaman äyrin almua. Eihän se ole kuin pieni piirre, mutta kuten

'lesken ropo' soittaa se sydämen säveliä, ihmisyyden säveliä; ja sitä

suuntaa tulee runoilijan viittoa, juuri meidän aikanamme tulee hänen

niistä laulaa, se tekee hyvää, se sovittaa ja lieventää. Mutta jos

ihmisolento syntyperänsä nojalla ja siksi että hänen sukutaulunsa on

vanha kuin arapialaisten hevosten, asettuu takajaloilleen ja hirnakoi

kadulla ja huoneessa sanoo: 'täällä on käynyt katuyleisöä!' jos joku

porvarillinen on käynyt siellä -- silloin on aateli mädäntynyt ja

muuttunut madoiksi, sellaisiksi jommoisia Tespis itselleen valmisti.

Silloin ei voi muuta kuin pitää lystiä aatelisherran kustannuksella ja

jättää hänet ivan esineeksi."

Sillä lailla papinpoika puhui, pitkänlainen se puhe oli, mutta pilli

valmistuikin sen aikana.

Talossa oli koolla suuri seura, vieraita sekä paikkakunnalta että

pääkaupungista, naisia aistikkaissa puvuissa ja naisia epäaistikkaissa

puvuissa. Suuri sali oli täynnä ihmisiä. Paikkakunnan papit seisoivat

arvokkaassa ryhmässä huoneen nurkassa, olisi luullut olevansa

hautajaistilaisuudessa, mutta se oli huvitilaisuus, mutta se ei vielä

ollut päässyt alkuun.

Piti tulla suuri konsertti, sentähden oli pikku paroni ottanut

piilipuisen pillin mukaansa, mutta hän ei saanut siihen ilmaa eikä

pappakaan saanut ja siksi oli koko pilli kelvoton.

Soitettiin ja laulettiin, mutta musiikki oli sitä lajia, joka tuottaa

suurinta huvia esittäjille; olihan se muuten kaunista.

"Te olette tekin taiteilija!" sanoi muuan kavaljeeri, joka oli

vanhempiensa lapsi; "te soitatte pilliä, te veistätte itse tämän

pillin. Nero sen saa aikaan, Jumala paratkoon! Minä seuraan aikaani,

täytyy aina seurata. Eikö totta, tahdottehan ilahuttaa meitä kaikkia

tällä pienellä soittokoneella!" Ja kavaljeeri ojensi hänelle pillin,

joka oli tehty piilipuunoksasta vesilammikon luona ja sitte hän

suurella äänellä ilmoitti, että kotiopettaja tarjoaa heille

pillisoolon.

Tarkoitus oli tehdä kotiopettajasta pilaa, sen saattoi helposti

huomata, eikä kotiopettaja mitenkään olisi tahtonut puhaltaa vaikka hän

kyllä osasi, mutta vieraat vaativat vaatimistaan ja pakoittamalla

pakoittivat ja vihdoin viimein otti hän pillin ja vei sen huulilleen.

Se oli kummallinen pilli! Siitä pääsi pitkä ääni kuin höyryveturista,

mutta paljon voimakkaampi; se kaikui läpi koko kartanon, puutarhan ja

metsän, penikulmien taakse, kauvas maalle, ja pillin ääni toi mukanaan

kokonaisen tuulispään, joka toitotti: "kaikki paikoilleen!" -- ja

samassa lensi pappa kuin myrskyn viemänä ulos päärakennuksesta suoraa

päätä tallirengin asuntoon ja tallirenki lensi -- ei sentään saliin,

sillä ei hän sinne voinut päästä, vaan palvelijahuoneeseen, hienojen

lakeijojen joukkoon, jotka sipsuttelivat silkkisukissa, ja ne pöyhkeät

miehet saivat miltei halpauksen, kun niin vähäpätöinen henkilö rohkeni

asettua pöytään heidän joukkoonsa.

Mutta salissa lensi nuori paronitar pöydän ylimpään päähän, se oli

hänen paikkansa, mutta papinpoika sai istuutua hänen rinnalleen ja

siellä he sitte istuivat kuin morsiuspari. Muuan vanha kreivi, joka oli

maan vanhinta sukua, sai häiritsemättä pitää kunniapaikkansa; sillä

pilli oli oikeudenmukainen ja sitä pitää aina olla. Se sukkela

kavaljeeri joka oli pannut alkuun pillinsoiton, lensi pää edellä

kanojen joukkoon, mutta hän ei ollut yksin.

Pilli soi kokonaisen penikulman päähän maalle ja sieltä kuului kummia.

Rikas tukkukauppiaan perhe, jonka vaunujen edessä oli neljä hevosta,

puhaltui ulos vaunuista eikä saanut pysytellä edes vaunujen takanakaan;

kaksi rikasta talonpoikaa, jotka olivat kasvaneet omia viljapeltojaan

korkeammalle, tuuskahti rapakkolätäkköön; se oli vaarallinen pilli!

onneksi särkyi se ensimäiseen ääneensä ja hyvä oli että niin kävi, niin

se pääsi takaisin taskuun: "kaikki paikoilleen!"

Seuraavana päivänä ei enään puhuttu siitä tapahtumasta, mutta siitä on

tullut sanantapa "pistää pillit pussiin." Kaikki kulkikin taas vanhassa

järjestyksessä, paitsi että vanhat muotokuvat, _kaupustelija_ ja

_hanhipaimen_ nyt riippuivat salissa; tuuli oli tuonut ne seinälle ja

kun muuan taiteentuntija sanoi niiden lähteneen mestarin kädestä, niin

ne ripustettiin seinään ja pantiin kuntoon. Eihän kukaan tähän saakka

ollut tietänyt että ne olivat kelvollista tavaraa ja kuka sen olisikaan

saattanut tietää. Nyt riippuivat ne kunniasijalla. "Kaikki

paikoilleen!" ja niin vähitellen käykin. Ikuisuus on pitkä, pitempi

kuin tämä tarina.