Oli jouluaaton aamupäivä. Suursiivous oli jo tehty paria päivää
aikaisemmin. Eilen oli leivottu ja paistettu kuumeisella kiireellä. Nyt
oli jo juhlan tuntu kaikkialla.
Kaisa hääräili vielä keittiössä. Hän oli saapunut vasta edellisenä
iltana ja tahtoi vielä välttämättä leipoa »suurenmoisen hyviä
pikkuleipiä», joiden valmistusohjeen hän oli saanut Elseltä.
Paavo oli hakenut metsästä joulukuusen, jonka isä oli varustanut
jalalla. Pirkko ja Saara olivat paraillaan äidin kanssa ruokasalissa
kuusta koristamassa.
Mitä pitemmälle päivä kului, sitä juhlallisemmalta alkoi tuntua. Kuusi
oli koristettu ja pikkuleivät paistettu. Isä kävi keittiönpuolella
kyselemässä valkeata tai ruskeaa käärepaperia ja narua ja vetäytyi
ne saatuaan hyvin salaperäisen näköisenä omaan kamariinsa. Muissakin
huoneissa käärittiin lahjoja paperiin, lakattiin paketteja ja
varustettiin ne omistuskirjoituksilla sekä pienillä runonpätkillä.
Varsinkin Kaisa oli mestari sepittämään runoja, ja häneltä kysyttiinkin
usein neuvoa.
Kello viisi kokoontuivat kaikki Karrin asukkaat loistavan joulukuusen
ympärille. Vanhan tavan mukaan ottivat myös palkolliset: Leena, Siiri,
Iivari ja karjakko-Sandra, osaa yhteiseen joulunviettoon. Kaikki olivat
pukeutuneet parhaimpiinsa, eikä puhelu alussa ottanut oikein sujuakseen.
Mutta sitten toi Kaisa äidin viittauksesta suuren kahvipannun sisälle,
ja äiti alkoi tarjota kahvia. Ja lieneekö ollut kahvin ansio se, että
vähitellen katosi kaikki jäykkyys ja iloinen puheensorina täytti
huoneen.
Kun kahvi oli juotu, laulettiin muutamia joululauluja ja muisteltiin
entisiä jouluja.
Tällävälin oli Pirkko jo ruvennut kattamaan pöytää, ja Kaisa ja Siiri
olivat menneet keittiöön viimeistelemään ruokia.
Leena oli myös noussut mennäkseen keittiöön hänkin, mutta äiti oli
sanonut:
»Antaa vain nuorten hommata, kyllä he osaavat.»
»Niin, Leenan pitää tänään leikkiä »frouvaa», oli Pirkko siihen
lisännyt nauraen.
Pian oli pöytä katettu ja käytiin aterialle. Syötiin lipeäkalaa,
lihalientä ja joulukinkkua. Sitten tuotiin pöydälle vati, jossa oli
kauniin ruskeaksi paistettu joulupuuro.
»Joulupuuro, rusinapuuro!» huudahti Saara.
»Olkaapa nyt kaikki hiljaa kuin hiiret, minä pidän puuropuheen», sanoi
isä. Sitten hän korotti ääntään ja koetti olla oikein juhlallinen
puhuessaan seuraavasti:
»Nyt on joulu ja edessämme on joulupuuro. Joulupuurossa on paljon
rusinoita ja yksi ainoa manteli, sen me entuudesta tiedämme. Oi,
onnellinen hän, ken sen mantelin saa! Hänen hartain toiveensa toteutuu,
ja koko ensi vuosi on hänelle onnellinen, hyvin onnellinen. — Viime
vuonna otettiin puuroa vanhimmasta nuorimpaan, ja Pirkko ja Saara
selittivät, etteivät he tietenkään voineet saada mantelia, koska äiti
oli sen jo saanut. Ehdotan, että tänään otamme nuorimmasta alkaen.
Siis, Saara-tyttäreni, ole niin hyvä ja ala, mutta muistakin ottaa
juuri siitä laidasta, missä manteli on.»
»Niin, jospa sen tietäisikin, missä se on», huokasi Saara ottaessaan
lautaselleen aimo annoksen maukasta puuroa.
»Haluatko maitoa vai marjalientä kastikkeeksi?» Tietysti Saara halusi
marjalientä, sehän oli itsestään selvää. Samoin muutkin lapset.
Saara koputteli hartaasti lusikallaan rusinoita toivoen, että yksi
niistä olisi manteli, mutta eikö mitä, ne olivat kaikki vain rusinoita.
Hän katsahti ympärilleen. Pirkkokin näytti tyytymättömältä, hän oli
nähtävästi tehnyt saman havainnon.
»Onko siellä vielä puuroa?» kysyi vähän ajan kuluttua Paavo.
»Ei tässä vadissa enää, mutta kyllä keittiössä on toinen», vastasi äiti.
»Kiitos, en minä sentään enää haluakaan.»
»Paavo olisi vain ahnehtinut mantelia», nauroi Kaisa. »Ei sinulla siis,
veli veikkonen, ollut sen parempaa onnea kuin minullakaan.»
»Mutta kenellä se onni sitten oikein on ollut?» kysyi äiti.
»Ei ole tainnut koko vadissa ollakaan mantelia, äiti on vain narrannut
meitä», sanoi isä nauraen.
»Oli varmasti», vakuutti äiti.
»Leena on varmaan nielaissut sen huomaamatta», arveli Paavo.
»Enhän minä toki sellainen höperö ole.»
»Olisiko tuo sitten ollut sellainen kova, minkä minä söin», murahti
Iivari.
Sehän se tietysti oli!
»Voi tuota Iivaria», päivitteli Paavo. »Ei ole tietävinäänkään moisesta
onnesta.»
»Eläköön Iivari!» huudahti Pirkko. »Nyt Iivari ensi vuonna varmaan
menee naimisiin.»
»Vielä vai, olisipa sekin olevinaan onni», myhäili Iivari. »Ehei!» —
»Mitäpä muusta onnesta, kunhan vain terveyttä piisaisi.»
Noustiin pöydästä. Tyttöset tyhjensivät nopeasti pöydän ja veivät
astiat keittiöön, missä ne sitten myöhemmin illalla yhteisvoimin
pestiin.
* * * * *
Jälleen istuttiin säteilevän joulukuusen ympärillä.
Paavo ja Iivari hakivat eteisestä pari koria ja sitten alkoi
joululahjojen jako, jouluaattoillan suurin huvi.
Jokaiselle oli jotain varattu, pääasiassa tarpeellisia ja hyödyllisiä
esineitä ja vaatetavaraa. Mutta kuinka hauskalta tuntuikaan, kun sai ne
säteilevän kuusen valossa omin käsin ottaa esille paketista, joka oli
varustettu juhlallisella nimikirjoituksella ja mahdollisesti runollakin.
»On Saara väliin oiva sottapekko,
niin että rumaks likautuupi mekko,
siks esiliina tarpeen hälle on».
luki isä paketin päältä, jonka sitten ojensi Saaralle.
Toisen paketin päällä seisoi seuraava juhlallinen omistuskirjoitus:
»Karrin lasten kaupunkiasunnon ylitirehtöörille, mainiolle
emännöitsijälle ja uskolliselle ja luotettavalle neuvonantajalle
Leena Simontytär Mäkiselle
Kaisalta, Paavolta ja Pirkolta.»
»Voi hyvät ihmiset, mitä ne lapset turhaan ovat menneet tuhlaamaan
rahojaan», päivitteli Leena.
»Leena avaa nyt pian», että mekin saamme nähdä», sanoi äiti.
»Voi hyvät ihmiset, voi hyvät ihmiset», hoki Leena yhä edelleen
avatessaan pakettia. »Eikö olekin villaröijy, ihan paksu, lämmin
villaröijy. Kylläpä minun nyt kelpaa herrastella! Voi hyvät ihmiset...»
»Täällä on myös runolla varustettu paketti Pirkolle», sanoi isä.
»Päällä seisoo:
Älä nyt vaan lahjast' tästä
kovin ylpeeks tule.
Älä myöskään kenokauloin
täänkään jälkeen kule!»
»Se on tietysti Paavolta», sanoi Pirkko, »kukaan muu ei osaa runoilla
yhtä ilkeästi». — Mutta kun hän oli avannut paketin ja huomannut, että
se sisälsi kauniit valkeat helmet, meni hän Paavon luo ja sanoi:
»Kyllä sinä sentään — ilkeydestäsi huolimatta — olet maailman paras
veli.»
»Paavo on ollut kovin runollisella tuulella, sanoi isä. »Tässä on taas
hänen käsialaansa:
Kaisalle.
Tuoksua ja tunnetta
huokuu tämä lahja.»
»Tietysti hajuvesipullo», arvaili Kaisa, ja aivan oikein.
Entäpä Paavon arvokas lahja isälle ja äidille. Se oli oikein
komea valokuva-albumi, jollaista Karrissa kyllä tarvittiinkin,
koska entinen jo oli aivan täysi. Sisällä oli kirje, jossa
Paavo pyysi, että vanhemmat eivät enää olisi pahoillaan hänen
ansaitsemishommistaan, olihan hän saanut koko hyvän todistuksen,
vieläpä saksankirjoituksessakin kuutosen.
Paketin, jossa äidin villahuivi oli, oli Kaisa varustanut seuraavalla
runolla:
»Niin paljon paljon enemmän
ma tahtoisin äidille antaa.
Kaikki maailman kauneimmat aartehet,
ne tahtoisin hänelle kantaa.
Mutta tahtoa vaikkakin paljon on,
niin sittenkään pysty en paljohon.»
»Sydämellinen kiitos, rakas tyttöseni», sanoi äiti melkeinpä kyyneleet
silmissä. Isä oli myös hyvin iloinen sukista, jotka hänen mielestään
olivat paremmat kuin kaikki »kaiken maailman rihkamat.»
Viimeisessä paketissa korin pohjalla oli seuraava osotekirjoitus:
Saaralta Pirkolle.
Hei Pirkko, käärössä tässä näät
sä vanhan ystävän hymyilevän,
mut vanhaa muuta en kuin poskipäät
ja nenän luule sun löytänevän.
Sill' äiti vinniltä Ellan kantoi
ja puvun hänelle leikkasi,
senjälkeen siskosi ahkerasti
kaikk' vaatteet yhtehen ompeli.