Samassa »Rouva Hymyilevä» alotti keskustelun. Hän kysyi, minne tyttöset
olivat matkalla, mitä koulua he kävivät, minkälaiset todistukset he
olivat saaneet, kuinka monta sisarta ja veljeä heillä oli y.m.
Alussa Pirkko koetti vastata kohteliaasti, mutta pian hänestä tuntui,
että rouva oli ihan liian puhelias. Hän otti esille kirjan, jonka oli
varannut matkalukemiseksi, ja syventyi siihen.
Nyt yritti Saara puolestaan vastailla, mutta pian hänkin seurasi Pirkon
esimerkkiä.
»Rouva Hymyilevä» katseli edessään istuvia tyttösiä ja — hymyili.
Kuljettiin muutamia asemanvälejä ja tyttöset lukivat — tai ainakin
olivat lukevinaan — ahkerasti.
Vihdoin juna taas hiljensi vauhtia.
Pirkko ja Saara litistivät kumpikin nenänsä ikkunaruutua vasten
koettaessaan talvisen iltapäivän puolihämärässä nähdä kotoisia kuvia.
Asemarakennuksen vieressä hiukan taampana seisoi 5—6 hevosta.
»Toinen oikealta on meidän »Salamamme» selitti Saara innoissaan.
»Ei ole, sillä on liian vaalea harja», väitti Pirkko vastaan.
Samassa juna pysähtyi ja siitä johtuvasta nytkähdyksestä oli Pirkko
kaatua »Rouva Hymyilevän» syliin. Hän sopersi hämillään anteeksipyynnön
ja otti kiireesti korinsa ja askinsa.
»Saanko tarjota teille hieman makeisia hevosmatkalla purtavaksi», sanoi
»Rouva Hymyilevä» ystävällisesti.
Saara niiasi ja, pistäen kätensä pussiin, otti siitä muutaman
karamellin, jotka pisti taskuunsa.
Pirkko näytti melkeinpä hermostuneelta. Juna seisoi jo, hänen kätensä
olivat täynnä, ja nyt tuo ihminen vielä tyrkytti karamellejään.
Paavokin oli jo lähtenyt vaunusta.
Hän aikoi lähteä vaunusta, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan rouvan
ystävällistä tarjousta.
»Saanko panna muutaman taskuunne, pikku ystävä?» sanoi samassa rouva,
pistäen koko kourallisen karamellejä Pirkon taskuun.
Pirkko kääntyi hämillään ja niiasi.
»Pidän niin paljon nuorista. Minusta on ollut kovin mieluista nähdä
kahdet nuoret kasvot ja kaksi kirkasta silmäparia vastassani. En olisi
kuitenkaan tahtonut häiritä...»
Pirkko ja Saara seisoivat asemasillalla ja juna lähti puhkuen jatkamaan
matkaansa.
»Voi, kuinka minua hävettää!» sanoi Pirkko.
»Niin minuakin.»
»Otithan sinä sentään karamellejä, kun hän tarjosi, minä onneton olin
niin äärettömän tyhmä.»
»Tervetuloa, rakkaat tyttöseni», kuului samassa isän ystävällinen ääni.
»Missä Paavo on?»
»Paavo taitaa olla jo Salamaa tervehtimässä. — Mutta tiedätkö mitä,
isä, sinun tyttäresi, varsinkin minä, ovat käyttäytyneet junassa
äärettömän tyhmästi, suorastaan ennenkuulumattoman nolosti.»
»Joko taas on tehty tyhmyyksiä?» kysyi isä hieman levottomana.
Pirkko selitti tapahtuman tarkalleen.
»Niin, niin. Oppia ikä kaikki. Ehkäpä tyttöseni ensi kerralla osaavat
olla kohteliaampia», sanoi isä puoleksi vakavana, puoleksi hymyillen.
»Älä viitsi kertoa Paavolle tätä, rakas isä, hän taas nauraisi meille»,
pyysi Pirkko.
»Mitä minulle ei saa kertoa?» kysyi samassa Paavo, joka oli tullut
toisten luo.
»Joulusalaisuuksia, poikani», vastasi isä nauraen. — »Mutta ethän ole
edes tervehtinyt isääsi, nuori mies!»
Ihana oli matka läpi lumisten metsien Karria kohti. Ilmakin oli niin
leuto, ettei yhtään palellut. Päivä oli jo hämärtynyt illaksi, ja valot
talojen ja tupien ikkunoista vilkuttivat ystävällisesti.
Salama juoksi virkusti, kuten aina kotiinpäin.
Viimein tulivat myös näkyviin Karrin valot, ja pian reki pyörähti
pihalle. Iivari-renki seisoi jo siinä hevosta vastaanottamassa ja Kuri
juoksi iloisesti haukkuen reen ympärillä.
Vähän kankein jaloin noustiin reestä ja riennettiin sisälle.
Eteisessä seisoi Siiri, palvelustyttö, joka oli tullut Karriin Leenan
muutettua lasten kanssa kaupunkiin. Hän oli kattanut pöydän, ja tulijat
saivat kohta istuutua syömään.
Hyvältä maistui taas kotoinen ruoka, mutta siitä huolimatta malttoivat
Paavo ja Pirkko tuskin syödä kunnollisesti. Paavon piti rientää
tervehtimään naapurin Villeä ja Pirkon navetassa asuvia ystäviään,
lampaita.