Kaisa oli jo pari kertaa kadulla tavannut Elsan, viimekesäisen
vieraansa, ja hartaasti pyytänyt häntä tulemaan katsomaan heidän »omaa
somaa huoneistoaan». Elsa oli luvannut tulla, ja eräänä sunnuntaiaamuna
Pirkko näkikin hänen hienossa syystakissaan ja uudessa hatussaan
tulevan kadun yli.
»Pane, Kaisa kiltti, pian parempi liina pöydälle, Elsa tulee!» huudahti
Pirkko niin kovasti, että Kaisa pelkäsi Elsan kuulevan kadulle asti.
Kun Kaisa ei kuitenkaan näyttänyt huolivan kehotuksesta, vaan riensi
keittiöön vierastaan vastaan, sieppasi Pirkko pian entisen liinan
pöydältä ja levitti toisen, kaikkein parhaimman tilalle.
»Tuolla Elsalla on aina niin arvostelevat silmät», puheli hän
itsekseen, muuttaessaan itselleenkin parempaa esiliinaa eteen.
Elsa ja Kaisa istuutuivat rinnakkain.
»Ole hyvä ja käy peremmälle», kehotti Kaisa vierastaan. »Oli oikein
hauskaa kun tulit. — Tämä on nyt meidän salimme.»
»Koko hauskannäköinen huone», sanoi Elsa hiukan kuivahkosti.
Elsa ja Kaisa istuutuivat sitten rinnakkain »sohvalle», kuten raanun
peittämää penkkiä nimitettiin, ja juttelivat innokkaasti. Elsa kertoi
koulusta — hän oli nyt viimeisellä luokalla. — Kaisa puolestaan jutteli
siitä, minkälaista hänellä oli toimessaan.
»Olisiko Pirkko hyvä ja tulisi tänne», sanoi Leena ovelta.
»Kutsuuko tuo teidän palvelijattarenne siskoasi vielä Pirkoksi?» kysyi
Elsa.
»Niin hän kutsuu, mutta Pirkkohan onkin vielä lapsi ja Leena on meidän
vanha palvelijamme. Minuakin hän on vasta täällä kaupungissa ruvennut
kutsumaan Kaisa-neidiksi.»
»Mutta kuulehan Kaisa, minun mielestäni sinä voisit aivan hyvin
huomauttaa hänelle, että hän kutsuisi Pirkkoa myös neidiksi. Tuntuu
niin oudolta vieraasta, kun palvelijatar puhuttelee nimeltä noin suurta
tyttöä, se on ikäänkuin liian läheistä.»
Kaisa ei oikein tiennyt mitä vastata. »Voinhan puhua äidille asiasta»,
sanoi hän viimein. »Hän saa sitten sanoa Leenalle. En minä voi sanoa,
en vaikka mikä olisi.»
»Mutta asiasta toiseen», sanoi Elsa. »Minua on alettu kotona ja osaksi
myös koulussa kutsua Elseksi. Eikö se sinunkin mielestäsi ole paljon
kauniimpi kuin Elsa?»
»On, se on kauniimpi. Else — — — Else neito, se on ikäänkuin
runollisempi.»
»Minä eräänä iltana lukiessani ranskan kielioppia ajattelin kaikkia
tuttaviani tyttöjä ja koetin keksiä heille uusia ja hauskempia nimiä.
Sinäkin sait uuden nimen. Kaisa onkin — sanoisinko — kovin populääri
nimi, luulisi melkein tarkoitettavan vanhaa mummoa. — Älä sentään pane
pahaksesi», sanoi hän sitten nähdessään, että Kaisa oli punastunut,
»onhan se samalla niin kovin mukava nimi».
»Eihän minun nimeni oikeastaan olekaan Kaisa, vaan Kaarina, mutta kun
Kaarina on vähän pitkä lausua, niin siitä on vähitellen tullut Kaisa»,
sanoi Kaisa hiukan loukkaantuneena.
»Niin, Kaarina onkin oikein kaunis nimi, ikävä vain, että se on niin
pitkä. — Koetahan arvata, minkä nimen minä sinulle annoin. — Karin, ja
yhdellä a:lla. Se on niin hieno ruotsalainen nimi. Kun sanoo Karin,
voi aivan nähdä edessään sellaisen nuoren, solakan ja hienonnäköisen
neidin. Se nimi sopisi sinulle hyvin.»
»Tarkoitatko, että minä olen solakka ja hienonnäköinen?» sanoi Kaisa
nauraen. »Onpa sinusta tullut aika imartelija! — Niin, Karin ei
todellakaan ole hullumpi nimi.»
»Mutta se on ehdottomasti kirjoitettava yhdellä a:lla», muistutti Elsa
vielä kerran.
»Et ole vielä sanonut rehellisesti, mitä pidät asunnostamme», sanoi
Kaisa sitten, muuttaen puheenaihetta.
»Johan kai sanoin, että tämä on aika hauskannäköinen huone. — Mutta
helposti sen saisi vieläkin paljon hauskemmannäköiseksi. Meillä
maalattiin koko sänkykamarin huonekalusto melkein valkoiseksi,
sellaiseksi luunväriseksi, tiedäthän. Se ei tullut paljoakaan maksamaan
ja kaunis siitä tuli. Huonekaluista tuli aivankuin uudet. Ajattelehan,
miten hauskannäköinen tämäkin huone olisi, jos kaikki huonekalut
olisivat samanväriset, esim. ruskeat, kuten tämä hylly.»
»Mutta kyllä se sentään maksaisi paljon», arveli Kaisa, »kyllä meidän
täytynee tyytyä niihin vain sellaisenaan».
»Usko minua, ei se niinkään paljoa maksa», vakuutteli Elsa.
Kun Elsa oli lähtenyt, huomasi Kaisa olevansa melkeinpä huonolla
tuulella. Huonekalujen erivärisyys pisti niin pahasti silmään.
Seinäpaperit näyttivät haalistuneemmilta kuin koskaan ennen, lattian
kuluneisuus suorastaan kiukutti.
»Emmehän toki niin köyhiä liene», tuumi hän viimein, »ettemme edes saa
näitä huonekaluja samanvärisiksi. Minä kirjoitan kotiin.»
Hän otti eteensä arkin paperia ja alotti kirjeen. Ensin alkuun jotakin
yleistä. Sitten asiaan. »Olen niin paljon ajatellut sitä, että nämä
meidän huonekalumme olisivat paljon hauskemman näköiset, jos ne kaikki
olisivat samanväriset...»
»Eräs neiti kysyy Kaisa-neitiä», tuli Leena samassa ilmoittamaan.
Se oli eräs hänen uusista tovereistaan, Aura Valli, hiljainen ja
vaatimaton neitonen.
»Tulin katsomaan, etkö lähtisi ulos kävelemään, on niin herttainen
ilma.»
Herttainen ilma — sitä ei Kaisa ollut huomannut.
»Tulehan nyt sentään hetkiseksi sisään, niin muutan toiset kengät. —
Täällä meillä on kyllä niin ikävän näköistä, ettei paljon viitsisi
kutsua vieraita, kaikki huonekalut eriväriset, tapetit haalistuneet ja
paljon muuta.»
»Kaikkea sinä puhut!» huudahti Aura. »Tämähän on hauskin huone, mitä
pitkään aikaan olen nähnyt. Niin valoisa ja tilava. Ja tuommoinen
ihana ryijy seinällä — vai onko se raanu — enhän minä, kaupunkilainen,
sellaisia asioita ymmärrä. — Näkisitpä, minkälainen nurkka minulla on.
Vain oma pöytä ja tuoli tädin huoneessa, ja siihenkin on tyydyttävä.»
Sinä hetkenä Kaisa päätti, ettei hän kirjoitakaan mitään huonekalujen
maalaamisesta.
Kun he sitten kulkivat metsään päin, joka oli kaupungin lähellä ja
jonne he olivat päättäneet mennä, sanoi Kaisa:
»Tässä maailmassa näyttää kaikki hyvyys ja huonous vain riippuvan
siitä, mihin me vertaamme. Meidän asuntomme on huono verrattuna Elsan —
Elsen — kotiin, mutta sinun nurkkaasi verrattuna se on hyvä.»
»Ja minun nurkkani on huono sinun huoneeseesi verrattuna, mutta
verrattuna esimerkiksi tuohon hökkeliin, on sekin hyvä», lisäsi Aura
iloisesti.
»Kunpa vain aina voisimme tietää, mihin meidän on verrattava», sanoi
Kaisa miettiväisenä.
Kun he sitten istuivat metsässä suurella kivellä ja puhelivat kumpikin
omasta kodistaan, päätti Kaisa koettaa vapautua siitä toisestakin
huolesta, joka häntä painoi. Siksi hän kysyi:
»Onko sinusta Kaisa kovin vanhanaikainen ja ruma muunnos Kaarinasta?»
»Eihän toki», vastasi Aura. »Minusta se on juuri sinun nimesi, niin
reipas ja iloinen. En tiedä, miten se muille sopii, mutta sinulle se
ainakin sopii. Minä kiinnyin sinuun ensiksi juuri tuon Kaisa-nimen
vuoksi, minusta se on juuri yhtä iloinen kuin sinun katseesi ja yhtä
rehellinen kuin sinä koko tyttö.»