12. TURHAMAISUUTTA.

Kaisa oli jo pari kertaa kadulla tavannut Elsan, viimekesäisen

vieraansa, ja hartaasti pyytänyt häntä tulemaan katsomaan heidän »omaa

somaa huoneistoaan». Elsa oli luvannut tulla, ja eräänä sunnuntaiaamuna

Pirkko näkikin hänen hienossa syystakissaan ja uudessa hatussaan

tulevan kadun yli.

»Pane, Kaisa kiltti, pian parempi liina pöydälle, Elsa tulee!» huudahti

Pirkko niin kovasti, että Kaisa pelkäsi Elsan kuulevan kadulle asti.

Kun Kaisa ei kuitenkaan näyttänyt huolivan kehotuksesta, vaan riensi

keittiöön vierastaan vastaan, sieppasi Pirkko pian entisen liinan

pöydältä ja levitti toisen, kaikkein parhaimman tilalle.

»Tuolla Elsalla on aina niin arvostelevat silmät», puheli hän

itsekseen, muuttaessaan itselleenkin parempaa esiliinaa eteen.

Elsa ja Kaisa istuutuivat rinnakkain.

»Ole hyvä ja käy peremmälle», kehotti Kaisa vierastaan. »Oli oikein

hauskaa kun tulit. — Tämä on nyt meidän salimme.»

»Koko hauskannäköinen huone», sanoi Elsa hiukan kuivahkosti.

Elsa ja Kaisa istuutuivat sitten rinnakkain »sohvalle», kuten raanun

peittämää penkkiä nimitettiin, ja juttelivat innokkaasti. Elsa kertoi

koulusta — hän oli nyt viimeisellä luokalla. — Kaisa puolestaan jutteli

siitä, minkälaista hänellä oli toimessaan.

»Olisiko Pirkko hyvä ja tulisi tänne», sanoi Leena ovelta.

»Kutsuuko tuo teidän palvelijattarenne siskoasi vielä Pirkoksi?» kysyi

Elsa.

»Niin hän kutsuu, mutta Pirkkohan onkin vielä lapsi ja Leena on meidän

vanha palvelijamme. Minuakin hän on vasta täällä kaupungissa ruvennut

kutsumaan Kaisa-neidiksi.»

»Mutta kuulehan Kaisa, minun mielestäni sinä voisit aivan hyvin

huomauttaa hänelle, että hän kutsuisi Pirkkoa myös neidiksi. Tuntuu

niin oudolta vieraasta, kun palvelijatar puhuttelee nimeltä noin suurta

tyttöä, se on ikäänkuin liian läheistä.»

Kaisa ei oikein tiennyt mitä vastata. »Voinhan puhua äidille asiasta»,

sanoi hän viimein. »Hän saa sitten sanoa Leenalle. En minä voi sanoa,

en vaikka mikä olisi.»

»Mutta asiasta toiseen», sanoi Elsa. »Minua on alettu kotona ja osaksi

myös koulussa kutsua Elseksi. Eikö se sinunkin mielestäsi ole paljon

kauniimpi kuin Elsa?»

»On, se on kauniimpi. Else — — — Else neito, se on ikäänkuin

runollisempi.»

»Minä eräänä iltana lukiessani ranskan kielioppia ajattelin kaikkia

tuttaviani tyttöjä ja koetin keksiä heille uusia ja hauskempia nimiä.

Sinäkin sait uuden nimen. Kaisa onkin — sanoisinko — kovin populääri

nimi, luulisi melkein tarkoitettavan vanhaa mummoa. — Älä sentään pane

pahaksesi», sanoi hän sitten nähdessään, että Kaisa oli punastunut,

»onhan se samalla niin kovin mukava nimi».

»Eihän minun nimeni oikeastaan olekaan Kaisa, vaan Kaarina, mutta kun

Kaarina on vähän pitkä lausua, niin siitä on vähitellen tullut Kaisa»,

sanoi Kaisa hiukan loukkaantuneena.

»Niin, Kaarina onkin oikein kaunis nimi, ikävä vain, että se on niin

pitkä. — Koetahan arvata, minkä nimen minä sinulle annoin. — Karin, ja

yhdellä a:lla. Se on niin hieno ruotsalainen nimi. Kun sanoo Karin,

voi aivan nähdä edessään sellaisen nuoren, solakan ja hienonnäköisen

neidin. Se nimi sopisi sinulle hyvin.»

»Tarkoitatko, että minä olen solakka ja hienonnäköinen?» sanoi Kaisa

nauraen. »Onpa sinusta tullut aika imartelija! — Niin, Karin ei

todellakaan ole hullumpi nimi.»

»Mutta se on ehdottomasti kirjoitettava yhdellä a:lla», muistutti Elsa

vielä kerran.

»Et ole vielä sanonut rehellisesti, mitä pidät asunnostamme», sanoi

Kaisa sitten, muuttaen puheenaihetta.

»Johan kai sanoin, että tämä on aika hauskannäköinen huone. — Mutta

helposti sen saisi vieläkin paljon hauskemmannäköiseksi. Meillä

maalattiin koko sänkykamarin huonekalusto melkein valkoiseksi,

sellaiseksi luunväriseksi, tiedäthän. Se ei tullut paljoakaan maksamaan

ja kaunis siitä tuli. Huonekaluista tuli aivankuin uudet. Ajattelehan,

miten hauskannäköinen tämäkin huone olisi, jos kaikki huonekalut

olisivat samanväriset, esim. ruskeat, kuten tämä hylly.»

»Mutta kyllä se sentään maksaisi paljon», arveli Kaisa, »kyllä meidän

täytynee tyytyä niihin vain sellaisenaan».

»Usko minua, ei se niinkään paljoa maksa», vakuutteli Elsa.

Kun Elsa oli lähtenyt, huomasi Kaisa olevansa melkeinpä huonolla

tuulella. Huonekalujen erivärisyys pisti niin pahasti silmään.

Seinäpaperit näyttivät haalistuneemmilta kuin koskaan ennen, lattian

kuluneisuus suorastaan kiukutti.

»Emmehän toki niin köyhiä liene», tuumi hän viimein, »ettemme edes saa

näitä huonekaluja samanvärisiksi. Minä kirjoitan kotiin.»

Hän otti eteensä arkin paperia ja alotti kirjeen. Ensin alkuun jotakin

yleistä. Sitten asiaan. »Olen niin paljon ajatellut sitä, että nämä

meidän huonekalumme olisivat paljon hauskemman näköiset, jos ne kaikki

olisivat samanväriset...»

»Eräs neiti kysyy Kaisa-neitiä», tuli Leena samassa ilmoittamaan.

Se oli eräs hänen uusista tovereistaan, Aura Valli, hiljainen ja

vaatimaton neitonen.

»Tulin katsomaan, etkö lähtisi ulos kävelemään, on niin herttainen

ilma.»

Herttainen ilma — sitä ei Kaisa ollut huomannut.

»Tulehan nyt sentään hetkiseksi sisään, niin muutan toiset kengät. —

Täällä meillä on kyllä niin ikävän näköistä, ettei paljon viitsisi

kutsua vieraita, kaikki huonekalut eriväriset, tapetit haalistuneet ja

paljon muuta.»

»Kaikkea sinä puhut!» huudahti Aura. »Tämähän on hauskin huone, mitä

pitkään aikaan olen nähnyt. Niin valoisa ja tilava. Ja tuommoinen

ihana ryijy seinällä — vai onko se raanu — enhän minä, kaupunkilainen,

sellaisia asioita ymmärrä. — Näkisitpä, minkälainen nurkka minulla on.

Vain oma pöytä ja tuoli tädin huoneessa, ja siihenkin on tyydyttävä.»

Sinä hetkenä Kaisa päätti, ettei hän kirjoitakaan mitään huonekalujen

maalaamisesta.

Kun he sitten kulkivat metsään päin, joka oli kaupungin lähellä ja

jonne he olivat päättäneet mennä, sanoi Kaisa:

»Tässä maailmassa näyttää kaikki hyvyys ja huonous vain riippuvan

siitä, mihin me vertaamme. Meidän asuntomme on huono verrattuna Elsan —

Elsen — kotiin, mutta sinun nurkkaasi verrattuna se on hyvä.»

»Ja minun nurkkani on huono sinun huoneeseesi verrattuna, mutta

verrattuna esimerkiksi tuohon hökkeliin, on sekin hyvä», lisäsi Aura

iloisesti.

»Kunpa vain aina voisimme tietää, mihin meidän on verrattava», sanoi

Kaisa miettiväisenä.

Kun he sitten istuivat metsässä suurella kivellä ja puhelivat kumpikin

omasta kodistaan, päätti Kaisa koettaa vapautua siitä toisestakin

huolesta, joka häntä painoi. Siksi hän kysyi:

»Onko sinusta Kaisa kovin vanhanaikainen ja ruma muunnos Kaarinasta?»

»Eihän toki», vastasi Aura. »Minusta se on juuri sinun nimesi, niin

reipas ja iloinen. En tiedä, miten se muille sopii, mutta sinulle se

ainakin sopii. Minä kiinnyin sinuun ensiksi juuri tuon Kaisa-nimen

vuoksi, minusta se on juuri yhtä iloinen kuin sinun katseesi ja yhtä

rehellinen kuin sinä koko tyttö.»

Karrin lapset · 第 22 / 33 题