Oli kolmas koulupäivä. Pirkko tuli koulun portista sisään.
Hän oli lähtenyt kotoa tavallista aikaisemmin, toivoen olevansa
ensimäisiä pihalla, sillä eilen saapuessaan hän oli joutunut yleisen
tarkastuksen esineeksi. Useat pienemmät tytöt olivat supatelleet,
toiset olivat nauraa tirskuneet, ja hän oli tuntenut itsensä niin
sanomattoman onnettomaksi. Arvasiko hän syyn? — Ei, mutta hän aavisti
hiukan. — Välitunnit hän oli onneksi saanut olla sisällä, koska oli
kohta ensi viikolla joutunut järjestäjäksi vierustoverinsa Mirjan
kanssa.
Pirkko saapui siis tavallista aikaisemmin kouluun, katsahti pelokkaana
pihalle ja näki siellä oven edessä ryhmän tyttöjä, jotka — niin hänestä
näytti — katsahtivat, hänet nähtyään, hyvin merkitsevästi toisiinsa.
Ensin hän aikoi peräytyä jälleen kadulle, rohkaisi kuitenkin itsensä
ja kulki toisten ohi pää tavallista pystympänä. Taisivat olla kaikki
II B-luokan tyttöjä, kaksi ainakin oli, sen hän tiesi. Hän meni
vähän kauemmaksi, istuutui aidan viereen ruohikkoon ja alkoi solmia
arpaheinää, toivoen saavansa hiukan selvää tyttöjen keskustelusta.
»— — Niin, aivan keskellä katua, näin sen selvästi. — —»
Pirkko tunsi aivan kangistuvansa.
»— — — hän hyökkäsi veljensä päälle nyrkit suorana — — —»
Ei ollut epäilystäkään, he puhuivat hänestä!
Samassa pari tytöistä vilkaisi häneen.
Hän tunsi punan kohoavan poskilleen ja sydän alkoi lyödä kuuluvasti.
Tämähän oli kauheaa! — Ei, hän ei voinut jäädä tähän. Hänen täytyi
päästä pois, pois, pois!
Hän sieppasi kirjalaukkunsa ja läksi juoksemaan. Ensin portille ja
kadulle, siitä yhä edelleen pitkin katua, posket palavina, itku
kurkussa ja suuri tuska ja häpeä kintereillä.
Kaisa oli vielä kotona ja hän säikähti pahanpäiväisesti.
»Pirkko, mitä sinulle on tapahtunut?» hän melkein kiljasi.
Mutta Pirkko ei kyennyt selittämään. Hän heittäytyi vuoteelle ja itki,
itki niin, että pieni sydän oli pakahtumaisillaan.
Kaisa haki kylmää vettä ja pakotti Pirkon juomaan kupillisen. Sitten
hän hyväili ja silitteli häntä, koettaen kaikin tavoin tyynnyttää.
Viimein Pirkko tyyntyikin niin paljon, että jaksoi selittää.
Hajanaisesti ja epäselvästi hän kertoi, nyyhkytysten tavantakaa
keskeyttäessä. Kaisa kuunteli tarkkaavaisena. — Voi, kuinka häneenkin
koski tuo kertomus! Hän ymmärsi niin hyvin Pirkon lohduttoman surun.
Kun Pirkko oli lopettanut, silitti Kaisa hiljaa hänen päätään ja koetti
puhua mahdollisimman rauhallisella äänellä:
»Niin, Pirkkoseni, onhan se ikävää, mutta kyllä kaikki pian tulee
hyväksi jälleen. Kyllä me keksimme keinon.»
»Mutta minä en voi koskaan en koskaan enää mennä kouluun!» Ja taasen
uusi itkunpurskahdus, yhtä ankara kuin äskenkin.
Kaisa tunsi itsensä neuvottomaksi. Hän tunsi itkun kohoavan omaankin
kurkkuunsa, hän ei voinut käsittää, mitä pitäisi tehdä tai sanoa.
Kellokin oli pian yhdeksän, hänen piti lähteä toimeensa.
Hän meni keittiöön Leenan luo, kertoi hänelle muutamin sanoin asian ja
pyysi häntä toimimaan parhaansa mukaan; ja Leena lupasi.
Voi kuinka raskas olikaan hänen sydämensä matkalla toimistoon! Ensi
kerran elämässään hän tunsi vastuunalaisuuden tunnetta toisen puolesta.
Hänen oli saatava Pirkko kouluun, sen hän ymmärsi, mutta miten?
Houkutukset eivät auttaneet, uhkaukset eivät myöskään, sen hän tiesi
vanhastaan. Ja kuinka hän voisi edes pakottaa Pirkkoa kaiken tämän
jälkeen!
Jos hän menisi puhumaan Pirkon tovereille ja pyytäisi heitä olemaan
puhumatta asiasta. — Ei, sekään ei auttaisi. Koulussa oli paljon
oppilaita. Jos hän puhuisi kymmenelle, olisi siellä vielä tarpeeksi
paljon pilkkaajia jäljellä. Mitä hänen piti tehdä? — —
Juuri samaan aikaan kurkisti Leena ovesta ja näki Pirkon nukkuvan
vuoteellaan. Selvät kyynelten jäljet näkyivät poskilla ja hiljainen
nyyhkytys väräytti vieläkin tavantakaa ruumista. Mutta hän nukkui ja se
oli hyvä.
Leena meni keittiöön jättäen oven jäljessään vähän raolleen; siellä
hän pani kahvipannun tulelle ja rupesi jauhamaan kahvia. Hänen
kokemustensa mukaan oli kahvi aivan erinomaista lääkettä, mitä
mielen alakuloisuuteen tuli. Sitten hän otti tarjottimen, pani sille
kuppiparin, mutta hetkisen tuumailtuaan hän itsekseen myhäillen otti
vielä toisen kaapista ja pani senkin tarjottimelle. Sokeria kaapista,
kermaa kellarista ja piparkakkuja läkkilaatikosta. Kahvipannu oli jo
hellan laidalla selviämässä.
Sitten hän taas kurkisti ovesta ja näki Pirkon kääntelevän vuoteellaan.
»Taitaa jo herätä», sanoi hän puoliääneen, kaasi nopeasti kahvia
molempiin kuppeihin ja astui tarjottimineen hyvin iloisen näköisenä
Pirkon vuoteen viereen.
Pirkko raotti silmiään eikä voinut olla hymyilemättä nähdessään tuon
juhlallisen kahvintarjoilun.
»Tässä olisi vähän hyvänmielenlääkettä. Ei kai Pirkko tykkää pahaa, jos
minä juon tässä seurana?»
Tällä välin oli kuitenkin Pirkolle jälleen muistunut murheensa mieleen.
Syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan ja hän painoi kasvonsa käsiin.
Silloin alkoi Leena oikein vakuuttavasti puhua:
»Sitä minä olen tässä miettinyt, että ei olisi pitänyt Pirkon niin
ottaa sydämelleen niitä tyttöjen puheita. Olisi pitänyt vaan mennä luo
ja sanoa: 'Ihan oikein, olen minäkin sitä tappelua jo vähän ihmetellyt.
Mutta kun olen vähän kiivasluontoinen, niin en tullut silloin
ajatelleeksi. Mutta kyllä minä olen sitä perästäpäin katunut, enkä enää
ikinä tappele!' — Kyllä olisivat tytöt jääneet noloiksi, eivätkä olisi
enää perästäpäin supatelleet. — Eikä se ole myöhäistä vieläkään. Kun
nyt Pirkko iltapäivällä menee kouluun, niin pitää vaan olla rohkea ja
iloinen ja puhua niille asiat suoraan.»
Kuullessaan viimeisen lauseen Pirkko suorastaan tyrmistyi. Leena
piti siis aivan luonnollisena asiana, että hän menisi kouluun, ja jo
iltapäivällä! Ja hän oli jo ehtinyt kuvitella, miten hän kirjoittaisi
kotiin ja pyytäisi saada erota koulusta ja palata Karriin.
»Niin, Pirkko ottaa nyt vaan kahvia ja pesee silmänsä, ettei Paavo
huomaa mitään, kun tulee kotiin. Mitä niistä murheista Paavolle turhaa
selittelemään.»
Se oli ainakin viisas neuvo! Pirkko hörppäsi kahvinsa ja pesi sitten
huolellisesti kasvonsa.
Sillä aikaa Leena yksityiskohtaisesti kertoi, miten hänkin oli ollut
kerran samanlaisessa asemassa. Hän oli ollut seuratalolla iltamissa ja
silloin oli pari tyttöä seisonut hänen takanaan ja nauraa tirskunut.
Hän oli näet samana päivänä saanut rouvan vanhat korkeakorkoiset
lakeerikengät ja ne olivat hänellä jalassaan. Hän ei ollut ensin
ymmärtänyt, mistä oli kysymys, mutta sitten hän oli yhtäkkiä tajunnut,
että ne nauroivat hänelle, tai oikeastaan hänen kengilleen.
»Kyllä se tuntui alussa pahalta, oikein sydäntä viilsi, mutta sitten
minä käännyin ja sanoin heille, jotta he olivat aivan oikeassa.
Eiväthän ne tanssikengät passaa sarssihameeseen. Sanoin, että oikein
minua itseänikin hävetti, kun olin ollut niin hassu.»
»No, mitä tytöt sanoivat?» kysyi Pirkko huvitettuna kertomuksesta.
»Mitäs ne. Punottivat kumpikin ja alkoivat kysellä, mistä olin ostanut
niin kaunista puserokangasta.»
Pirkko ei voinut olla nauramatta, samalla kun hän sydämessään tunsi
Leenan olevan oikeassa.
Kun Paavo tuli kotiin, huomasi hän, että Pirkon silmät olivat vähän
punaiset.
»Oletko sinä itkenyt?» hän kysyi.
Pirkko tunsi tulevansa hämilleen, hänestä oli vaikeata kertoa asiasta,
ainakin vielä. Senvuoksi hän olikin oikein hyvillään, kun Leena sanoi:
»Mikä lienee rikka lentänyt toiseen silmään kotimatkalla.»
Ei Paavo oikeastaan uskonut sitä, mutta ei hän enempää kysellyt.
* * * * *
Kun Pirkko aamulla oli hätääntyneenä lähtenyt juoksemaan, olivat tytöt
hämmästyneet. He olivat katsahtaneet toisiinsa ja koettaneet ensin
nauraa, mutta jääneet sitten sanattomiksi. Silloin alkoi eräs tytöistä,
hento ja kirkassilmäinen Leila puhua:
»Me olimme julmia äsken. Ajatelkaahan, miltä hänestä tuntui
kuunnellessaan meidän keskusteluamme. Voi, miten onnettomalta hän
näyttikään!»
Briitta sanoi: »Minun veljeni en samalla luokalla kuin tuon Pirkon
veli ja hän sanoi, että Paavo — se veli — on aina niin ylpeä ja
itsetietoinen. Minä luulen, että Pirkko teki ihan oikein lyödessään
häntä.»
»Niin, hän on varmaan hyvin rohkea tyttö», sanoi Eeva, »ajatelkaas, kun
minä näin, ettei hän ollenkaan pelännyt hyökätä veljensä päälle, vaikka
veli on niin paljon suurempi».
Muutamassa minuutissa olivat mielipiteet kokonaan muuttuneet. Nyt oli
Pirkko jo rohkea ja uljas sankaritar!
Samassa tuli pihaan muutamia II A-luokan tyttöjä, jotka olivat tulleet
Pirkkoa vastaan, vaikkei Pirkko ollut tuskassaan heitä edes huomannut.
He keskustelivat keskenään:
»Mikähän sillä Pirkolla oli?» — »Hän juoksi kuin vimmattu.»
Silloin astui Eeva heidän luokseen ja sanoi: »Pirkko tuli
huonovointiseksi ja lähti kotiin. Jos opettajat kysyvät, niin sanokaa
niin.»
»Kyllä hän oli sairaan näköinenkin, ihan tulipunainen kasvoiltaan.
Ajatelkaa, jos hänessä on tulirokko!»
* * * * *
Kaikista Leenan rohkaisuista ja hyvistä neuvoista huolimatta Pirkko
tunsi itsensä oikein onnettomaksi lähestyessään koulua.
Hän sanoo, niinkuin Leena on neuvonut, mutta jos he rupeavatkin
pilkkaamaan ja nauramaan. — Hän tunsi, että hänen piti oikein rukoilla
Jumalaa, että hän ei antaisi heidän pilkata eikä nauraa. Mutta hän ei
tahtonut, että kukaan näkisi hänen panevan kätensä ristiin ja senvuoksi
hän pujotti molemmat kätensä koululaukkuun ja risti ne siellä.
Kukapa ei olisi joskus tuntenut suurta tuskaa, joka sitten aivan
ihmeellisellä tavalla häviää, jättäen jälkeensä vain rauhan ja
ihmeellisen riemun tunteen. Niin kävi Pirkonkin.
Leila oli ollut koko väliajan kuin tulisilla hiilillä. Hän oli jo
aikonut lähteä Pirkon luo pyytämään omasta ja toveriensa puolesta
anteeksi. Mutta hän ei ollut uskaltanut. Kun Pirkko nyt hitain askelin
läheni koulua, näki hänet ensiksi Leila, joka seisoi portin pielessä
odottamassa. Juoksujalassa hän lähti vastaan.
Pirkon sydän sykähti niin kummasti, kun hän näki Leilan tulevan.
Vaistomaisesti hän tunsi, ettei Leilalla voinut olla mitään pahaa
sanottavaa.
»Voi, Pirkko, olen niin pahoillani siitä mitä puhuimme aamulla. Voitko
antaa sen anteeksi? — Minun nimeni on Leila. Tahtoisin niin mielelläni
olla sinun ystäväsi.» Voiko se olla totta! — Pirkko tunsi niin suurta
huojennusta, että hän ei edes jaksanut kohta puhua. Hän vain tarttui
Leilan käteen ja pudisti sitä kyyneleet silmissä.
Samassa olivat myös paikalla Eeva ja Briitta.
»Kyllä me olimme noloja aamulla», puheli Eeva tavalliseen touhukkaaseen
tapaansa. »Pahoitimme sillä tavalla sinun mielesi. Ja nyt olemmekin
saaneet selville, että teit aivan oikein lyödessäsi veljeäsi. Hänhän on
sellainen ylpeä ja,— — ja — — —»
»Ylimielinen», täydensi Briitta.
»Paavoko? Ei, mutta mitä te oikein tarkoitatte?»
Pirkko näytti niin hämmästyneeltä, että Leilaa aivan nauratti.
Vähitellen alkoi kuitenkin selvitä, mitä Eeva ja Briitta tarkoittivat.
Mutta samalla kun hän tunsi pientä iloa siitä, että hänet oli huomattu
syyttömäksi, hän ei voinut olla tuntematta syvää harmia niiden sanojen
johdosta, jotka oli lausuttu hänen veljestään.
»En ole niin syytön kuin luulette, ja Paavo taas on oikein hyvä veli,
ei vähääkään ylpeä eikä itsetietoinen. Totta on, että hän loukkasi
minua kutsumalla minua — — — no sehän ei kuulu asiaan — mutta eihän
minun olisi pitänyt siitä niin suuttua. Ja vaikka olisin suuttunutkin,
niin en olisi ainakaan saanut ruveta tappelemaan. Äiti torui meitä ja
minä olen ollut oikein pahoillani.»
— Niin oli rauha jälleen rakennettu, eikä Pirkon enää koskaan tarvinnut
itkeä sen asian tähden.
* * * * *
Kaisa oli ollut koko päivän kovin levoton ja juoksujalassa hän kiiruhti
kotiin kello 4, jolloin työ toimistossa lopetettiin. Hän arveli
Pirkon joko itkevän tai murjottavan ja hämmästyi senvuoksi suuresti,
kun Pirkko paraillaan sangen vilkkaasti kertoi Paavolle jotakin
koulutapausta. Vielä suuremmaksi muuttui hänen hämmästyksensä, kun
Leena hänelle kuiskasi:
»Oli jo iltapäivällä koulussa. Kaikki hyvin.»
— Pirkko sai kertoa kaiken alusta alkaen. Leenan suureksi iloksi hän
muisti kertoa yksityiskohtaisesti kaikki Leenan neuvot ja lohdutukset
unohtamatta edes tarinaa lakeerikengistä.
»Vai sellainen rikka sinun silmässäsi olikin», sanoi Paavo, kun
Pirkko oli lopettanut. — »Mutta yhden seikan minä tahtoisin tietää:
Keksivätkö tytöt vain sinun hyvitykseksesi sen, että minä olen ylpeä ja
itsetietoinen, vai ovatko he sen kuulleet jostakin?»
* * * * *
Paavo oli suunnilleen samanlainen koulupoika kuin lukemattomat muut
hänen ikäisensä.
Hän ei ollut juuri kunnianhimoinen eikä senvuoksi aivan »eturivin
miehiä» kuten hänellä oli tapana sanoa. Kuitenkin tuli aika, jolloin
hänen kunnianhimonsa heräsi. Se tapahtui VI:lla luokalla ja silloin
hänestä omaistensa suureksi hämmästykseksi tuli priimus.
Mutta koska hän nyt vasta on IV:llä luokalla, täytynee meidän
toistaiseksi pitää häntä vähemmän nerokkaana ja vähemmän ahkerana
koulupoikana, jonka todistukset häilyvät keskinkertaisen molemmin
puolin.
Koulu oli alkanut aivan tavallisesti, mutta jo muutaman päivän kuluttua
tapahtui IV:llä luokalla jotakin, joka sai koko luokan kuohuksiin.
Tapahtuma oli lyhykäisyydessään seuraava:
Alaluokkien vakituinen maantiedon opettaja oli sairastunut ja hänen
sijaisekseen oli tullut eräs neiti Ahonen, ylioppilas, hiljainen ja
hiukan aran näköinen. Ensimäiset päivät kuluivat jotenkin hyvin,
pojat lukivat ja viittasivat kuten ennenkin ja opettaja näytti olevan
tyytyväinen. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Muutamien päivien kuluttua
alettiin IV:llä luokalla pitää pientä hälinää maantietotunnilla.
Opettajatar näytti tuskastuneelta. Hän koetti olla ystävällinen ja
ankara, mutta kumpikaan ei auttanut. Hälinä jatkui yhä edelleen.
Sitten eräänä päivänä liikkui neljännellä luokalla huhu, että neiti
Ahonen oli saanut rehtorilta nuhteita siitä syystä, ettei hän kohta
ensimäisen vallattomuuden sattuessa IV:llä luokalla ollut ryhtynyt
tarmokkaampiin toimenpiteisiin. »Nyt teidän on vaikea saada kuria
palautetuksi. Teidän olisi pitänyt kohta alussa ilmoittaa minulle.»
Niin kerrottiin rehtorin sanoneen, lieneekö sitten ollut totta. Selvä
oli kuitenkin, että neiti Ahonen ilmestyi tunnille vielä alakuloisemman
näköisenä. Se ei kuitenkaan estänyt poikia peuhaamasta, vieläpä siinä
määrin, että opettajatar useita kertoja kiellettyään lopuksi sanoi,
että hänen on ilmoitettava rehtorille.
Seuraavana aamuna tuli rehtori luokkaan, piti jyrisevän puheen siitä,
kuinka opettajaa — oli se sitten kuka tahansa — on ehdottomasti
toteltava. Lopuksi hän kysyi, ketkä olivat puhelleet maantietotunnilla.
Etukäteen olivat pojat sopineet siitä, että jos sellainen kysymys
tehtäisiin, jokaisen olisi noustava.
Koko IV luokka nousi siis seisomaan ja koko luokka sai tunnin
jälki-istuntoa.
— Halpamaisesti tehty Ahoselta, kun meni kantelemaan rehtorille,
miehekkäästi tehty pojilta, koska ottivat miehissä jälki-istunnon — se
oli yleinen mielipide.
Niin ajatteli Paavo ja niin ajatteli Kaisakin, kun hän kuuli asiasta.
Paavo kirjoitti kotiinkin ja kertoi asian samalla mainiten, että »puoli
koulua» oli heitä vastassa, kun he pääsivät jälki-istunnosta.
Mutta isä ei ajatellut samoin. Hän kirjoitti pitkän kirjeen, pitkän ja
vakavan.
»En moiti, enkä edes ihmettele, että nyt ajattelet asiasta niinkuin
kirjoitit. Minä ajattelin sinun iässäsi kai aivan samoin. Mutta siitä
huolimatta toivoisin, että sinä nyt jo oppisit ajattelemaan asioita
puolueettomasti. Luuletko mahdollisesti, että tuo opettajatar on
tuntenut tyytyväisyyttä voidessaan »kannella» rehtorille ja että hän
on ollut iloinen tuosta teidän jälki-istunnostanne? — Usko minua, hän
on siitä paljon onnettomampi kuin teistä kukaan. Miksi hän sen sitten
teki? — Hän ei voinut muutakaan. Sanot itse, että hän on näyttänyt
tunnillanne aralta ja hätääntyneeltä. Mitäpä hän olisi voinut muuta!
Hän on koettanut kaikkensa opettaakseen teitä tunnollisesti ja
pitääkseen teitä kurissa. Miksi ette ole sitten totelleet häntä? Siksi,
yksinomaan siksi, että ette ole _peljänneet_ häntä. Nyt, poikani,
asetan sinulle vakavan kysymyksen: Onko mielestäsi oikein kunnioittaa
ja totella vain sitä, joka herättää pelkoa? Sinä vastaat kieltävästi,
minä tiedän sen. — Niin, meidän tulee totella esivaltaamme,
opettajiamme, vanhempiamme ja esimiehiämme — oi siksi että me heitä
pelkäämme, — vaan siksi, että se on _velvollisuutemme_. Toivon, että
olet ymmärtänyt minua.»
Paavo luki moneen kertaan isän kirjeen, Kaisakin sen luki, ja heidän
täytyi myöntää isän olevan oikeassa.
Joku päivä senjälkeen tapahtui maantietotunnilla taas jotakin, joka
oli omiaan yhä selventämään Paavon käsitystä opettajan ja oppilaan
keskinäisestä suhteesta.
Edellisen viikon jälki-istunnosta oli tosiaankin ollut se seuraus, että
järjestys tunnilla oli suuresti parantunut. Opettajatar näytti paljon
iloisemmalta, pingoittunut piirre hänen suunsa ympäriltä oli melkein
kadonnut ja hän selitti paraillaan innokkaasti jotakin.
Samassa rupesi aivan edessä istuva Väinö Vaara juttelemaan puoliääneen
jotakin takana istuvalle toverilleen.
»Vaara _ei saa_ jutella», huomautti neiti Ahonen.
Se auttoi hetkiseksi, mutta ei aikaakaan, kun Vaara jälleen jatkoi
puheluaan.
»Vaara ei saa puhella!» sanoi opettajatar jälleen, ja pingoittunut
ilme ilmestyi suun ympärille. — Hetkinen senjälkeen hän kysyi jotakin
Vaaralta.
Ehkäpä Vaara ei tiennyt tai ei hän muuten halunnut vastata, pääasia
kuitenkin oli, ettei hän noussut edes ylös.
»Vaara, minä puhuttelen teitä», huomautti opettajatar tyynesti.
Vaara kohautti olkapäitään ja jäi istumaan. Luokasta kuului ihmettelyä:
Rohkea poika tuo Vaara. Paavo tunsi jonkunlaista kiusallista
levottomuutta. Samassa sanoi opettajatar:
»Vaara tuo päiväkirjansa tänne!»
Poika ei hievahtanutkaan. — Neiti Ahonen katsahti ikäänkuin avutonna
ja neuvotonna luokkaan, avasi sitten luokan päiväkirjan ja kirjoitti
siihen jotakin. — Sitten jälleen jatkui opetus, mutta ilmassa tuntui
olevan ukkosta. Suureksi helpotukseksi kilahti kuitenkin pian
sähkökello. Tunti oli lopussa.
Neiti Ahonen viittasi luokkaa poistumaan ja astui itse aivan
Vaaran eteen. Mutta jokaisella näytti olevan pulpetissaan jotakin
järjestettävää ja niin jäi koko luokka kuuntelemaan keskustelua.
»On parasta, että heti annatte päiväkirjanne minulle.» »Siellähän se on
pulpetissa, kyllähän sen sieltä saa.» Neiti Ahonen tuli aivan kalpeaksi
ja poistui sanaakaan sanomatta luokasta.
Joukolla rynnättiin tarkastamaan, mitä luokan päiväkirjaan oli
kirjoitettu. »Väinö Vaara saa tunnin jälki-istuntoa sopimattomasta
käytöksestä. — Ahonen.»
»Kyllä sinun käytöksesi vähän sopimaton olikin», sanoi samassa luokan
priimus.
Paavo ajatteli samoin, mutta kun hän näki, minkä myrskyn nuo sanat
osassa luokkaa nostivat, ei hän uskaltanut sanoa mitään.
Seuraavana aamuna tuli taas rehtori.
»Taaskin on Ahonen kannellut», kuiskasi joku.
Rehtori astui suoraan Vaaran eteen ja piti pitkän puheen. »Anna
tänne päiväkirjasi. Saat kaksi tuntia jälki-istuntoa ja käytöksen
alennuksen», sanoi hän lopuksi.
Silloin Vaara sieppasi päiväkirjansa, paiskasi sen lattialle ja alkoi
kävellä ovea kohti.
»Seis! Mihin matka?»
»Kotiin.»
»Vai kotiin! Ei askeltakaan!» huusi rehtori. »Ensin päiväkirja ylös
lattialta — —»
Vaara totteli koneellisesti.
»— — ja sitten kuusi tuntia karsseria ja käytöksessä 8.»
Melkein koko koulu oli kuohuksissaan. Useat ihailivat Vaaran rohkeutta,
toisten mielestä hän oli mennyt sentään vähän liian pitkälle.
Maanantai-aamuna oli koko IV luokka jakaantuneena kahteen puolueeseen.
Toiset kannattivat ja ihailivat Väinö Vaaraa, toiset puolustivat neiti
Ahosta. Kun Paavo astui luokkaan, oli priimus paraillaan pitämässä
jyrisevää puhetta:
»Ajatelkaa hiukan! Miten hänen sitten olisi pitänyt tehdä? Antaa Vaaran
istua alallaan ja uhmata hänen kehotustaan. Niin, sen hän olisi voinut
tehdä, mutta olisiko hän sillä voittanut meidän arvonantomme? Ei,
totisesti ei! Vai olisiko hänen pitänyt kumartua etsimään pulpetista
päiväkirjaa, silloin kun Vaara häntä siihen kehotti? Sitä emme toki
voine häneltä vaatia. Minun mielestäni ei enää jää jäljelle muuta
mahdollisuutta kuin se, minkä hän teki, siis ilmoitus rehtorille. Ja
se, että Vaara sitten käyttäytyi sopimattomasti rehtorinkin edessä, se
mielestäni vain pahentaa asiaa.»
»Olen aivan samaa mieltä», uskalsi Paavokin ilmoittaa.
»Kas vain Karria, joko hänkin on jotakin mieltä», ilkkui samassa Ville
Bruun, Briitta Bruunin veli. »Tekisit viisaimmin, jos vain tappelisit
pikkutyttöjen kanssa kadulla, mokomakin herra Itsetietoisuus!»
Mutta silloin suuttui Paavo. Kädet nyrkissä ja silmät säkenöivinä hän
astui Villen eteen.
»Oletko sinä sitten mielestäsi tehnyt kauniisti levittäessäsi ympäri
kaupunkia tuota mitätöntä juttua, jonka siskoltasi kuulit, samalla
selittäen, kuinka ylpeä ja itsetietoinen minä olen.» Hänen äänensä
aivan vapisi vihasta, samalla kun hän tunsi melkein rajatonta halua
lyödä toveriaan vasten kasvoja. Samassa tulivat mieleen isän usein
lausumat sanat: Se on mies, joka hillitsee itsensä. Hänen kiukkunsa
lauhtui hiukan ja hän tunsi voivansa puhua maltillisemmin.
»Pahoitin silloin sisareni mieltä, se ei ollut kauniisti tehty, myönnän
sen. Hän puolestaan kiivastui ja löi minua. Siinä koko tappelu.»
»Mitä melua täältä kuuluu?» kuului samassa opettajan ääni ovelta.
»Kello on soinut. Paikoilleen jokainen!»