Kun Kaisa saapui kaupunkiin, oli Paavo yksin häntä vastassa asemalla.
»Toiset eivät ennättäneet tulla», hän selitti, »minut vain lähetettiin
kantajaksi. Kas tänä aamuna varhain saapuivat huonekalut Karrista, etkä
usko, miten kiirettä meillä on ollut.»
»No, miltä näyttää asuntomme?» kysyi Kaisa.
»Kyllä siitä komea tulee», vakuutteli Paavo. »Kaksi huonetta ja
keittiö, niinkuin tiedät. Toinen huone suuri, kaksi-ikkunainen. Sen
saatte te, tytöt. Se on samalla »sali», sanoi äiti. Minun huoneeni on
pieni, niin pieni, ettei sinne sovi muuta kuin sänky, pöytä ja pari
tuolia. Olen ristinyt sen »murjuksi» ja sinne ei teillä kellään, ei
edes Leenalla, saa olla asiaa.»
»Niin», tuumi Kaisa, »voimmehan sopia niin, että me pysymme poissa
»murjusta» ja sinä »salista».
Paavo oli vähän hämillään. »Niin, oikeastaan minä ajattelin, että
teillä tuskin olisi halua istua pimeässä ja ahtaassa huoneessa.»
»Ja minä ajattelin, että sinulla tuskin olisi halua istua valoisassa ja
hauskassa huoneessa.»
»Kuules Kaisa, on oikeastaan kummallista, että sinulla, joka olet
noinkin selväjärkinen, on matematiikassa vain 6», sanoi Paavo hiukan
pisteliäästi.
Mutta silloin suuttui Kaisakin. »Anna minun matematiikkani olla
rauhassa, vai haluatko, että huudan ääneen, mitä sinulla oli viime
keväänä saksankirjoituksessa.»
Kuljettiin kymmenisen metriä aivan hiljaa, sitten sanoi Kaisa:
»Sinulle sattui tuo painavampi kori, anna minä autan.»
»Kyllä minä itsekin jaksan», murahti Paavo.
Samassa ilmestyi kadulle Pirkko.
»Minä näin akkunasta teidän tulevan ja tulin vastaan.» Hän aikoi ottaa
Kaisan korin, mutta Kaisa sanoi: »Paavolla on paljon painavampi, auta
sinä häntä.» Paavo murisi jotakin, mutta antoi sentään Pirkon tarttua
koriin.
»Mitä Karriin kuuluu, onko Saaralla ikävä?» kyseli Pirkko. Hän
ei kuitenkaan odottanut vastausta, vaan alkoi kertoa: »Et usko,
miten hauskannäköinen meidän huoneemme on. Punertavat tapetit ja
punaraitaiset akkunaverhot. Toisen akkunan edessä on sinun pöytäsi ja
toisen edessä minun. Äiti olisi tahtonut panna minun pöytäni aivan
suoraan, mutta minun mielestäni on paljon hauskempi, kun se on vähän
vinossa.»
»Niinkuin sinä itsekin», sanoi Paavo.
Muksis, siinä makasi kori kadulla ja Pirkko hyökkäsi Paavon kimppuun
lyöden häntä kaikin voimin.
»Mutta rakkaat lapset», kuului samassa äidin ääni akkunasta. »Lakatkaa
paikalla. Ettekö ymmärrä, ettei kaupungin kadulla saa tapella.»
Tappelijat vähän rauhoittuivat ja Kaisa sai työnnettyä heidät sisälle
portista. Pihalle päästyään purskahti Pirkko katkeraan itkuun.
Kaisa nosti korit portista sisälle, komensi Paavon ottamaan toisen,
otti itse toisen ja talutti toisella kädellä nyyhkyttävän Pirkon
sisälle äidin luo, joka tuli ovelle heitä vastaan oikein ankaran
näköisenä.
»Mitä ihmettä te oikein ajattelitte ruvetessanne tappelemaan keskellä
katua? Onpa siinäkin järkeä! Lyseon IV:s-luokkalainen ja tyttökoulun II
luokan oppilas tappelemassa kaupungin kadulla. Johan sille nauraa koko
kaupunki. Olisinpa tosiaankin odottanut teillä olevan enemmän järkeä. —
Karrissa saatte välistä tapella, jos teitä haluttaa, kunhan vain ette
perästäpäin tule minulle kantelemaan, sen olen teille sanonut, mutta
kaupungissa teidän täytyy osata käyttäytyä kunnolla. Jos minä vielä
kerran saan kuulla teidän tapelleen, niin silloin saa Pirkko tulla
kotiin Karriin.»
»Mutta kun Paavo sanoi minua vinoksi», nyyhkytti Pirkko.
Asianlaita oli niin, että vinous oli tosiaan Pirkon arka kohta.
Viime talvena oli Pirkko kerran lääkärissä ja tämä oli sanonut, että
Pirkko oli hieman vino, sekä kehottanut häntä istumaan suorana ja
voimistelemaan.
»Mitäs Kaisa huusi koko maailmalle, että minä sain viitosen
saksankirjoituksessa viime keväänä», sanoi Paavo.
»Enhän minä ollenkaan huutanut», puolusti Kaisa itseään. »Paljon
kovemmalla äänellähän sinä puhuit minun matematiikastani.»
»Äiti, eikö ollutkin väärin Paavolta kutsua minua vinoksi vain
sentähden, että hän oli riidellyt Kaisan kanssa numeroista? Ja minä
kun autoin häntä korinkin kantamisessa», puhui Pirkko yhä edelleen
nyyhkyttäen.
»Ei sanaakaan enää, lapset», sanoi äiti. »Minä en halua kuulla
kanteluja. Te olette olleet kyllin tyhmiä riidelläksenne turhista
asioista ja senvuoksi saatte sopia keskenänne ja pyytää anteeksi.
Mutta jos te kerrankin vielä rupeatte tappelemaan, niin silloin saatte
ehdottomasti rangaistuksen.»
— Nyt vasta Kaisa ennätti katsella ympärilleen. Äiti, Paavo ja Pirkko
olivat ahkerasti puuhanneet, sen näki kaikesta. »Sali» oli jo melkein
kunnossa. Akkunaverhot olivat akkunoissa, huonekalut paikoillaan ja
muutamia tauluja seinillä.
»Tosiaankin täällä on hyvin sievää!» huudahti Kaisa. »Kun me vielä
saamme pöytämme kuntoon, kirjat sievästi kirjahyllylle ja matot
lattialle, niin tämä huone on suurenmoinen!»
Kovin suuret eivät olleet Karrin lasten vaatimukset. Huonekalut
olivat jo vähän kuluneet ja lisäksi eriväriset. Sängyt nim. olivat
valkeat, piironki ja kirjahylly tummanruskeat ja pöydät ja tuolit
vaaleanruskeat. Lisäksi oli huoneen lattia vähän kulunut ja tapetit
vaalenneet, niin että entisten huonekalujen ja taulujen paikat selvästi
saattoi huomata.
Mutta se kaikki ei merkinnyt mitään. Heillä oli oma kaupunkihuoneisto
ja se oli jotakin, se!
Samassa astui huoneeseen eräs mies, kantaen kädessään pitkää ruskeaa
hyllyä. Hän pani hyllyn pöydälle ja alkoi jutella:
»Täss' tää nyt olis'. Taisin tulla liian myöhään, koska nuori
fröökynäkin jo on tullu. Mutt' kun toi maali on sellasta kummaa, ettei
tahtonu ollenkas kuivua. — Mutt' kyll' se nyt vaan pitäs hyvä kans'
olla. Kahteen kertaan mnää sen maalasin ja ihan se on niiren mittojen
mukaan tehty, niin ettei pitäs' olla sentinkään puutett' millään
puolen.»
»Kyllä kai se hyvä on», tuumi äiti naureskellen ja meni miehen jäljessä
keittiöön, varmaankin maksaakseen hänelle siellä.
»Mutta mikä hylly tuo sitten oikeastaan on?» kysyi Kaisa Paavolta.
»Emmehän me kai tuollaista tarvitse, en minä ainakaan.»
»Odotahan hetkinen», sanoi Paavo. »Se oli tarkoitettu sinulle
yllätykseksi, mutta äijä parka myöhästyi.» Hän meni keittiöön ja toi
sieltä penkin.
»Vanhan Karrin tuvan pikkupenkki, mutta niin kummasti muuttuneena!»
huudahti Kaisa ja meni oikein läheltä katsomaan.
Samassa tuli äitikin ja alkoi selittää: »Katsos Kaisa, me olemme
harjoittaneet verhoilijan ammattia ja sangen hyvillä tuloksilla. Tämä
vanha penkki on muuttumaisillaan oikein »topatuksi». Toppauksen näet
tässä. Se on suurimmaksi osaksi Paavon ansiota. Päällinen enää puuttuu.
Siksi luulisin kelpaavan sen raanun, jota säilytimme vinnillä sinisessä
arkussa ja josta sinä niin paljon pidät.»
»Sinä olet suurenmoinen, äiti!» riemuitsi Kaisa. »Nyt minä ymmärrän!
Penkki sijoitetaan seinän viereen, tuo hylly kiinnitetään sen
yläpuolelle seinään, noihin hyllyn alareunassa oleviin pieniin
nauloihin ripustetaan raanu ja »sohva» on valmis! — Äiti kulta, kuinka
kummassa sinä aina jaksat keksiä kaikkea uutta?»
»Tämä keksintö ei ole yksinomaan minun. Näytin isälle raanua ja sanoin
aikovani antaa sen teille penkit peitoksi. Isä kohta innostui asiaan.
Hän meni heti etsimään sopivaa penkkiä. Löydettyään tämän hän mittaili
sen tarkasti ja laati sitten piirustukset hyllyä varten. Katsokaahan
vain, miten hauskannäköinen se on. Melkein pieni taideteos. — Tuon
nelikulmaisen pöydän asetatte kai penkin eteen ja muutamia tuoleja
ympärille. Siitä tulee oikein hauskannäköinen ryhmä. Siinä voitte
sitten myös syödä.»
»Eihän toki, äiti rakas», sanoi Kaisa. »Mehän syömme niin mielellämme
keittiössä. Keittiönhän Leena pitää siistinä kuin ruokasalin ainakin.
Siellä on oikein hauska syödä. Ja »salimme» säilyy siten paljon
siistimpänä. Eikö niin, Pirkko ja Paavo?»
Pirkko oli täydellisesti samaa mieltä. Paavon mielipiteestä ei
oikein voinut päästä selville, jonkunlainen »hmnyy» se oli ja senhän
voi käsittää sekä myöntämiseksi että kielloksi. Myöntämiseksi se
käsitettiin ja Kaisa jatkoi:
»Mutta sitten kun meillä on vieraita, taikka kun muuten haluamme
juhlia, silloin juomme kahvia salin pöydän ympärillä.»
Seuraavana aamuna lähti äiti Karriin. Kaisan ja Paavon puolesta hän ei
ollut levoton. Hehän olivat jo »vanhoja kaupunkilaisia», kuten Paavo
vakavana selitti. Mutta Pirkko, hänen kiivas ja tulinen Pirkkonsa,
joka näihin asti oli saanut kasvaa äidin ja isän valvonnan alla Karrin
hiljaisissa oloissa, kuinka mukautuisi hän koulu- ja kaupunkielämään?
Junan vieriessä asemalta istui äiti kostein silmin penkillään
sydämessään hartaasti rukoillen niiden kolmen puolesta, jotka hänen
täytyi jättää kaupunkiin.
Samalla hevosella, joka tuli äitiä vastaan, oli Leena tullut asemalle.
He saivat hetkisen puhella ennen junan lähtöä. Ja kun aina reipas
Leena toimekkaana ja varmana vakuutteli pitävänsä hyvää huolta
»lapsukaisistaan», tunsi äitikin mielensä paljon kevyemmäksi.