Oli kaunis aamu ja kello oli 9, kun Pirkko äidin saattamana
pamppailevin sydämin lähestyi koulua, tuota suurta, juhlallista
rakennusta, josta hän oli kuullut Kaisan niin paljon kertovan.
He olivat eilen tulleet kaupunkiin, äiti, Paavo ja Pirkko, ja äiti
oli kohta käynyt keskustelemassa koulun johtajattaren kanssa, joka
hyväntahtoisesti oli luvannut, että Pirkko saisi tänään suorittaa
tutkinnon, josta nähtäisiin, voidaanko hänet hyväksyä II luokalle.
Oli välitunti ja koko koulun piha oli täynnä lapsia. Pienemmät
juoksivat — lieneekö ollut viimeistä paria vai mitä — —, jollakin näkyi
olleen pallo, jota heitteli. Toiset, suuremmat, seisoivat ryhmissä
keskustellen ja nauraen. Kaikkein suurimmat tytöt kulkivat pitkässä
rivissä keskellä pihaa. Pirkko huomasi, että useimmilla heistä oli jo
tukka nutturalla.
Pirkko tunsi itsensä niin tavattoman turvattomaksi. Hän ajatteli
huomista päivää, jolloin hänen mahdollisesti piti yksin saapua keskelle
näitä tutkivakatseisia ja supattelevia koulutyttöjä. Kyyneleet olivat
jo nousemaisillaan silmiin.
Mutta onneksi he olivat jo ovella. Äiti avasi sen ja he tulivat suureen
käytävään, jossa oli monta ovea. Suuren käytävän läpi kuljettuaan
he tulivat toiseen pienempään. Samassa Pirkko huomasi, että sen
käytävän päässä oli ovi, jonka yläpuolella oli juhlallinen nimilaatta:
»Opettajien huone.»
Silloin Pirkko pysähtyi.
»Äiti, minä on uskalla tulla.»
Mutta äiti vain hymyili rauhoittavasti ja tarttuen tyttöstään käteen
hän kuiskasi: »Minun pikku Pirkkoni.»
He astuivat huoneeseen. Pirkko näki kuin usvan läpi, että huoneessa
oli paljon tavattoman viisaan näköisiä ihmisiä. Eräs hyvin ryhdikäs ja
ankaran näköinen nainen, jolla oli silmälasit ja valkea kova kaulus,
nousi kohta tuolilta, jolla oli istunut, ja tuli heidän luokseen.
Samassa kuului kello soivan jossain kaukana, sitä seurasi kova töminä
ja hälinä, niin että Pirkko aivan säpsähti.
»Oppilaat tulevat välitunnilta», sanoi johtajatar aivan ystävällisesti,
ja Pirkko huomasi, ettei hän läheltä katsoen näyttänyt niin kovin
ankaralta.
Johtajatar pyysi heitä istumaan. Pirkko istuutui hyvin lähelle äitiä ja
hänen teki mieli ottaa äitiä kädestä, mutta sitten hän arveli, ettei se
mahdollisesti ollut sopivaa.
Johtajatar ja äiti keskustelivat hyvin rauhallisesti, mutta Pirkko ei
oikein jaksanut seurata heidän keskusteluaan.
Opettajista olivat jotkut poistuneet huoneesta.
»He ovat varmaankin menneet 'valvomaan'», ajatteli Pirkko, tuntien
pientä tyytyväisyyttä sen johdosta, että hänkin jo tiesi tuollaisia
koulukielessä esiintyviä sanoja.
Huoneessa oli enää eräs harmaatukkainen herra, joka kirjoitti jotakin
suureen kirjaan, eräs toinen herra, joka luki sanomalehteä, ja kaksi
neitiä, jotka keskustelivat keskenään.
Samassa soi taas kello. Luokista kuuluva hälinä hiljeni huomattavasti.
Sitten kuului joku opettaja huutavan: »Toinen soitto!» ja silloin tuli
aivan hiljaista.
»No, mitä tämä oppilas itse siitä asiasta sanoo?» kuuli Pirkko samassa
johtajattaren kysyvän.
Kysymys oli tehty hänelle, sen hän tunsi, mutta onnettomuudeksi hän ei
ollut vähääkään seurannut johtajattaren ja äidin keskustelua, joten hän
ei ymmärtänyt, mitä piti vastata. Sen hän kuitenkin tajusi, että hänen
oli noustava seisomaan, kun häntä puhuteltiin.
Siinä seisoi Karrin Pirkko tulipunaisena kasvoiltaan johtajattaren
edessä ja tuijotti kenkiensä kärkiin. Jos hän olisi katsonut
johtajattareen, olisi hän nähnyt tämän hymyilevän. Mutta kengät eivät
hymyilleet, äidin hameen helmat eivät hymyilleet ja lattian raot
näyttivät suorastaan irvistävän.
Onneksi äiti, tuo rakas, kallis, kultainen äiti tuli avuksi.
»Niin, Pirkko, luulisitko sinä itse olevasi niin viisas, että kelpaat
toiselle luokalle?»
Oi, sekö se kysymys vain olikin! Koko äskeinen tuska oli tipotiessään.
Hän katsoi johtajatarta suoraan silmiin ja sanoi varmasti:
»Kyllä minä luulen.»
»Kyllä minäkin melkein luulen», sanoi johtajatar hymyillen ja meni
niiden kahden neidin luo. Keskusteltuaan hetkisen heidän kanssaan hän
sanoi: »Neiti Airolla ja minulla on kummallakin tämä tunti vapaa.
Ehkäpä siis ensin otatte maantiedon ja minä tutkin lopputunnilla
ruotsin. Sitten klo 10:n jälkeen, kun kaikki opettajat ovat täällä,
järjestämme muun.»
»Onhan äiti täällä niin kauan?» kuiskasi Pirkko lähtiessään elämänsä
ensimäiseen tutkintoon.
* * * * *
Kuulustelut sujuivat verrattain hyvin — ainakin Pirkon mielestä.
Maantieteessä tekivät hiukan kiusaa väli-ilmansuunnat: hän puhui
koillis-Suomesta, vaikka tarkoitti lounais-Suomea — mutta ei kai se
ollut niin vaarallista.
Kuudesta laskusta hän laski viisi — lienevätkö kaikki tulleet oikein
— mutta kuudes oli niin merkillinen. Hän ei ollut koskaan nähnyt
sellaista laskua. »Kuinka suuri ala on 1 aari?» Jos siinä olisi
kysytty, kuinka monta neliömetriä tai -millimetriä on 1 aari tai jos
se olisi pitänyt kertoa tai jakaa jollakin luvulla, niin hän olisi
tietysti osannut, mutta »kuinka suuri ala?»
»Kyllä se on jotenkin suuri», hän tuumi, »mutta kuinka suuri?» — ja
niin se lasku jäi laskematta.
Eläin- ja kasvioppia tutkimassa oli sama vanha herra, jonka hän
oli nähnyt jo opettajainhuoneessa. Pirkko arvasi, että hän oli se
»Faari», josta Kaisa oli kertonut niin paljon hauskaa. Faari oli nim.
oikein hyvä ja kiltti, oikein etevä opettaja, mutta hiukan liian
hyväluontoinen, niin että tytöt välistä olivat vallattomia hänen
tunnillaan.
»Mainitsehan nyt joku kasvi, jolla on parilehtinen, päätöparinen lehti.»
Pirkko seisoo ja punottaa. Ei vain muistu mieleen yhtään sellaista
kasvia.
»Faari» aikoo auttaa hiukan: »Eiköhän se sinunkin äitisi siellä kotona
sellaista akkunalla kasvattane?»
»Verenpisara!»
»No, ei aivan sentään, ei aivan sentään, hm —. Ruusuahan minä
tarkoitin, mutta ei taida teillä ruusuja kasvaakaan — hm.»
»Kyllä meillä niitäkin kasvaa, mutta verenpisaroita on enemmän ja siksi
minä erehdyin», tunnusti Pirkko alakuloisena.
Mutta sitten hän osasi selittää oikein hyvin ihmisen verenkierron ja
senvuoksi hän toivoi, että »Faari» kokonaisen verenkierron vuoksi
unohtaisi pienen verenpisaran. — Ja niin kävikin.
Suomen kielioppi oli kaikkein vaikeinta. Sanaluokat ja lauseenjäsenet
olivat jotakuinkin selvillä. Mutta sijat, ne kauheat sijat! Adessiivi
ja abessiivi, minkävuoksi ne olivatkaan niin samanlaiset, ja miksei
elatiivi voinut yhtähyvin olla ellatiivi, koska illatiivikin oli oikea
illatiivi eikä mikään ilatiivi. — Ja kuulustelemassakin oli sellainen
tavattoman vakava neiti, joka ei yhtään hymyillyt. — Mutta onneksi
siinä kappaleessa oli niin monta translatiivia ja ne hän sentään heti
tunsi.
Karrin Pirkko pääsi toiselle luokalle.