Nuo kaksi viimeistä sanaa lausuttiin hiljaa ja hiukan arasti. »Iso
sisko» oli jonkunlainen hyväilynimi, jota Paavo joskus käytti.
Kotimatkalla löydettiin vielä 8 kasvia, joten tulos, 22 kasvia, oli
sangen hyvä.
* * * * *
Sinä iltana oli Karrissa touhua. Aamulla varhain piti Paavon lähteä,
joten kaikki oli pakattava jo illalla. Äiti paistoi Leenan kanssa
eväsleipää, Kaisa parsi Paavon sukkia ja Saara kattoi illallispöytää.
Pirkko ainoastaan oli hieman nyreissään istuutunut nojatuoliin ja oli
lukevinaan. Hän olisi kovin mielellään auttanut Paavoa pakkauksessa,
erittäinkin kun hänen mielestään Paavon kirjat, vaatteet ja eväät
olisivat kaivanneet vähän huolellisempaa järjestelyä. Mutta hänen
kerran yritettyään antaa apuaan oli Paavo sen torjunut jotenkin
ylimielisesti ja silloin hän oli vetäytynyt syrjään. Hetkisen kuluttua
hän kuuli Paavon sanovan:
»Voisit panna uudet paperit minun maantietoni päälle, Pirkko.
Sinullahan ei näy olevan mitään erikoista tehtävää.»
Se oli jonkunlainen sovinnontarjous Paavon puolelta, mutta nyt päätti
Pirkko puolestaan olla mahtava.
»Näethän, että luen.»
Paavo mutisi jotain itsekseen ja Pirkko katsahti ovelle nähdäkseen,
oliko äiti kuullut heidän pienen kinansa. Kyllä hän sen oli kuullut,
sen näki heti. Siinä hän seisoi, pitkävartinen leivinlapio kädessä,
ja pani uuniin leipiä, jotka Leena aina asetti lapiolle. Mutta hänen
huulillaan oli niin merkillinen hymy, aivan kuin hän olisi ollut
huvitettu lasten kinasta.
»Ihmeellinen tuo äiti», mietti Pirkko. »Ei hän juuri koskaan puutu
riitoihimme, hymyilee vain ja odottaa sovintoa.»
Samassa äiti katsahti ruokasaliin. Pirkko painoi päänsä alas ja
sydämessä tuntui niin kummalliselta.
Äkkiä hän nousi, meni isän kamariin ja toi sieltä suuren rullan
ruskeata pinkopaperia, jota lapset saivat käyttää kirjojensa
kansipaperiksi. Sanaakaan sanomatta hän otti maantiedon, jonka
Paavo oli pannut tuolille, ja hetken perästä se oli saanut siistit
kansipaperit.
»Eikö sinulla ole mitään muita kirjoja, jotka olisivat kansipapereja
vailla?»
Tyytyväisenä mutta samalla myös hiukan hämillään ojensi Paavo pöydän
yli pari kirjaa.
Pirkko vilkaisi keittiön ovelle. Äiti seisoi taas uunin edessä ja
katsoi uuniin niin tarkkaavaisena, ikäänkuin ei kuulisi eikä näkisi
mitään siitä, mitä ympärillä tapahtui. Mutta hymy leikki huulilla
ja silmät katsoivat jonnekin kauas, kauemmaksi paljon kuin uunin
takaseinään. Silloin Pirkko hiipi hiljaa äidin luo, kurkotti kätensä
hänen kaulaansa ja puristi lujasti.
»Minun oma Pirkkoni», sanoi äiti. — — —
Saara oli saanut pöydän katetuksi. Hiukan tavallista enemmän siitä
oli ollut puuhaa, mutta oli se myös tavallista kauniimpi. Hän oli
kiillottanut veitset ja kahvelit sekä pyytänyt äidiltä puhtaan
pöytäliinan. Maljakollinen astereita seisoi keskellä pöytää. Pieni
orvokkikimppu oli äidin lautasen vieressä, Pekka-sedän kirje isän lasia
vasten nojallaan ja Paavon lautasella toinen lautanen, jolla oli —
kermavaahtoa ja mansikkahilloa!
»Sen saat syödä alle tai päälle tai miten vain haluat!» Saara riemuiten
ilmoitti Paavolle.
Samassa tuli isä sisään.
»Ulkona sataa ja tuulee. Oikein tuntui hauskalta päästä sisään. Täällä
on niin lämmintä ja kodikasta, ja kaikki ovat niin ahkerassa työssä.»
Hän istuutui paikalleen pöydän päähän.
»Ja kirjekin vielä! — Etkö ollut yhtään utelias näkemään, mitä Pekka
kirjoittaa?» kysyi hän äidiltä, joka paraillaan toi teekannuja sisään.
»Olinpa kyllä», vastasi äiti. »Mutta siitä huolimatta urhoollisena
kestin kiusauksen. Tiedänhän, ettei avattu ja luettu kirje koskaan
tunnu niin hauskalta kuin avaamaton.»
Isä avasi kirjeen ja alkoi lukea. Äiti katseli häneen hyvin
tarkkaavaisena, aivankuin ensin hänen kasvoistaan lukeakseen kirjeen
sisällön. Hän näki, että kirje sisälsi jotakin tavallisuudesta
poikkeavaa, sillä isä näytti hiukan hämmästyneeltä ja samalla melkeinpä
levottomalta.
»Niin, mitä sinä asiasta arvelet?» sanoi hän ojentaessaan kirjeen
äidille.
Lapsetkin olivat huomanneet kirjeen sisältävän jotakin erikoista ja
katsoivat senvuoksi tarkkaavaisina äitiä, joka alkoi lukea kirjettä.
Heistä näytti, niinkuin äiti olisi aivan säpsähtänyt. Hän katsahti
Kaisaan, sitten kirjeeseen. Äkkiä kihosivat kyyneleet hänen silmiinsä,
ja painaen päänsä käsiinsä hän alkoi hiljaa nyyhkyttää.
Silloin lapset säikähtivät.
»Mitä on tapahtunut?» »Mitä äiti itkee?» kuului jokaisen suusta.
Isä puolestaan koetti rauhoittaa äitiä:
»Eihän meidän tarvitse suostua ehdotukseen, jos se on sinusta vaikeaa.»
Ja kun äiti nosti silmänsä, näki hän ympärillään kaikki rakkaansa
hätääntyneinä, osaaottavina ja rakastavina. Hän pyyhki kyyneleet
silmistään ja koetti hymyillä.
»Nyt taas näette, miten itsekäs olen. Ymmärrän kyllä, että Pekka-setä
tarkoittaa Kaisan parasta. — Mutta se tuli niin odottamatta.»
Ja taas alkoivat kyyneleet nousta silmiin.
Isä näki, että lapset jännityksellä odottivat tarkempaa selkoa asiasta.
Hän otti kirjeen uudelleen käteensä ja luki ääneen:
»Rakas veljeni!
Muistat kai, että kesällä täällä käydessäsi paljon keskustelimme
Kaisa-tyttärenne tulevaisuudesta. Olimme molemmat sitä mieltä, että
pelkkä kotona-olo ei ole hänelle oikein terveellistä, vaan että hänen
pitäisi myös päästä muutamiksi vuosiksi maailmalle tutkimaan elämää,
sellaisena kuin se esiintyy Karrin aidan ulkopuolella. Muistan sinun
maininneen niinkin, että hän viime talven kuluessa oli taipuvainen
liikaan mietiskelyyn ja että hän välistä valitti yksinäisyyttään ja
seuran puutetta...»
Isä ei katsahtanutkaan Kaisaan tätä lukiessaan, mutta siitä huolimatta
Kaisa tunsi poskiensa kuumenevan. —; Isä jatkoi:
»Eikä se ole ihmekään. Kouluaikana täällä kaupungissa hänen elämänsä
oli vilkasta. Hänellä oli paljon tovereita ja aina iloista seuraa.
Siellä ei ole juuri muita kuin äiti, isä ja pikku siskot. — Kaikki
tuo muistui tänään mieleeni, kun vanhin konttoristini tuli minulle
kertomaan, että he lisääntyneiden töiden takia mielellään ottaisivat
hiukan apua. Mitä asiasta arvelette? Uskoisitteko Kaisan minun
hoivaani? Koettaisin kyllä järjestää niin, ettei hänellä alussa olisi
kovin vaikeaa. Kuukauden päästä hän jo osaa kaiken, mitä pitääkin, ja
silloin voin maksaa hänelle täyden palkan, nyt alussa hän saa vähemmän.
Koska asia on hiukan kiireellinen pyydän teitä tekemään ripeän
päätöksen ja ilmoittamaan kohta minulle. — Olen tiedustellut niitä
lautoja — — —»
»No niin, sehän ei kuulu enää asiaan. Siinä se suuri uutinen oli.»
Äiti jo hymyili: »Minun on luonnollisestikin oltava iloinen, kun iso
tyttöseni on saanut hyvän toimen. Mutta tuntuu niin kummalliselta
ajatella, että nyt lähdet pois kotoa, aivankuin lakkaat kuulumasta
meille, ja alat ansaita elatustasi vieraassa ympäristössä omin voimin.»
»Ajattelet siis, että suostumme?» kysyi isä.
»Kyllä kai, jollei Kaisa itse ole vastaan.»
»Minäkö vastaan!» huudahti Kaisa innoissaan. »Menen niin mielelläni!»
Mutta katsahdettuaan äidin vieläkin kyyneleisiin silmiin hän lisäsi
hiljaa:
»Mutta kyllä minulle tulee ikävä kotia, tätä rakasta Karria.»
Pirkko ja Saara näyttivät kumpikin niin hämmästyneiltä, aivan kuin
heidän olisi ollut mahdotonta käsittää koko asiaa. Hehän olivat jo
mielessään kuvitelleet talvea ja »koulunkäyntiä», kuinka Kaisa-sisko
puoleksi opettajana, puoleksi sisarena pitäisi heille koulua — ja nyt
aikoi »opettajasisko» heidät jättää!
»Mutta miten käy meidän opetuksemme?» kysyi Pirkko.
Isä katsahti äitiin ikäänkuin kysyäkseen hänen mieltään:
Äiti sanoi huoaten:
»Pirkko on kai myös lähetettävä kaupunkiin kouluun. Mutta — lisäsi hän
sitten reippaasti — Saaraa minä en vielä tänä vuonna päästä. Luulen
muistavani vielä yhtä ja toista kouluajoiltani ja jollei muu auta, niin
pidämme koulua kahden kesken. Muutenkin Saara on vielä aivan liian
nuori oppikouluun.»
»Kuulkaahan», innostui isäkin suunnittelemaan. »Mitenkä olisi, jos
vuokraisimme kaupungista pienen huoneiston. Siellä saisivat asunnon
molemmat koululaiset Paavo ja Pirkko sekä tämä meidän konttorineitimme.»
»Ja Leena lähetetään heille emännöimään», lisäsi äiti. »Häneen voi
luottaa, hän pitää lapsista hyvän huolen. Ja minä tulen kyllä toimeen
jonkun tottumattomankin kanssa.»
»Mutta tänään olisi Pirkon jo pitänyt olla sisäänpääsytutkinnossa»,
huomautti isä.
»Pirkko ja minä lähdemme huomenna Paavon mukana», sanoi äiti. »Kaisa
voinee vielä olla muutaman päivän kotona.»
Sinä yönä eivät Karrissa muut kunnolla nukkuneet kuin Saara, Kuri ja
Mirri.