»Niin. Mutta Kaisa, olen ajatellut pyytää sinulta jotakin. Etkö voisi
lainata minulle pariakymmentä kasvia täksi lukuvuodeksi? Keväällä
saisit ne takaisin, ja ensi kesänä keräisin oikein uutterasti.»
»Ei, kasvejani en lainaa!»
»Nyt tekeydyt taas pyhäksi, vaikka kyllä tiedät, miten yleistä kasvion
lainaaminen, vieläpä ostaminenkin on.»
»Yleistä tai harvinaista, samapa se. Minä en ole lainannut enkä ostanut
ainoatakaan, enkä koskaan myös toisille lainaa enkä myy. Sinulla on
ollut koko kesä aikaa. Jos olet laiminlyönyt tehtäväsi, on sinun myös
rohkeasti kärsittävä seuraukset.»
Paavo näytti masentuneelta. Kaisakin tunsi jonkunlaista syyllisyyden
tunnetta. Oliko hän liian ankara? — Mutta hän oli liian rehellinen
suostuakseen ehdotukseen. Pian hänen katseensa kirkastui:
»Mutta Paavo, ehkäpä ei vieläkään ole liian myöhäistä. Ripeästi vain
toimeen! Lähden kanssasi niitä hakemaan. Kuljemme hevoshaan ohitse
Kellosuolle ja palaamme oikopolkua takaisin. Olen varma, että löydämme
nuo puuttuvat 22 kasvia.»
»Unohdat aivan, että minun pitää huomenna lähteä kaupunkiin. En voi
käsittää, kuinka voi saada kasvit kuiviksi huomiseksi. Tai ehkäpä
sinulla on tiedossa joku salaperäinen tonttuvaari, joka voi saada
sellaisiakin ihmeitä aikaan.»
»Luulen, että sinä itse olet sellainen tonttuvaari, että osaat kuivata
kasvisi siksi kun niitä tarvitset. Jollei maisteri Korpi ole aivan
ihmeesti muuttunut, niin en usko hänen kysyvän kasvejanne ennenkuin
viikon tai parin perästä, ja silloin ne ovat kuivat. Jos taas niin
ikävästi kävisi, että niitä tarvittaisiin jo ennemmin, niin silloin on
parasta, että menet opettajasi luo ja ilmoitat hänelle osan kasveistasi
olevan vielä kosteita.»
»Ei, silloin käytän silitysrautaa, se on varma se!»
* * * * *
»Kyllä sinä oikeastaan olet koko mukava sisko», sanoi Paavo, kun
he yhdessä kulkivat kohti Kellosuota.» Vaikka minun mielestäni me
molemmat olisimme päässeet paljoa vähemmällä, jollet olisi ollut niin
ahdasmielinen.»
»Siitä voidaan olla eri mieltä», tuumi Kaisa. »Minun mielestäni on
tällainen pieni kävelymatka erittäin virkistävä, ja mitä sinuun tulee,
niin luulisin ensi keväänä tuntuvan verrattain hauskalta ajatella,
ettei mitään ole rästissä. Mutta katsos, tuossa on heti pari kasvia,
joita ei kasvistossasi varmaankaan ole.»
Paavo otti ne varovaisesti juurineen ja sitten kuljettiin taas edelleen.
»Katso, miten komea kärpässieni!» sanoi Paavo.
»Hei», huudahti Kaisa, »nytpä sain oivallisen ajatuksen! Kotimatkalla
kierrämme Lepistön kautta, lainaamme sieltä pari koria ja sitten
menemme suureen hakaan katsomaan, löydämmekö sieltä sieniä.»
Sanottu ja tehty. Kellosuon laidan kasvirunsaus oli pian tutkittu.
Neljätoista uutta kasvia sieltä löytyi, ja molemmat olivat yksimielisiä
siitä, että se oli koko paljon.
Ja sitten sienimetsään. Se, joka ei ole koskaan käynyt sienestämässä,
ei osaa kuvitella, miten hauskaa se on. Syksyinen tuuli kohisee
puiden latvoissa. Koivut loistavat kellertävinä. Koko metsä tuoksuu
niin raikkaan syksyiseltä. Tuossa aivan lähellä nakuttaa tikka puuta.
Kauempaa kuuluu metsäpuron lorina ja vielä kauempana kulkee karja
kilistellen kellojaan. Pilvet taivaalla ajavat toisiaan takaa. Tumma
möhkäle tunkee auringon eteen peittäen sen kokonaan, mutta kohta se on
taas liukunut syrjään ja aurinko paistaa kirkkaasti.
Maa on osaksi pudonneiden lehtien peitossa. Ne rapisevat somasti
kulkiessa. Ja siellä täällä kohoaa jonkun puun juurella keskellä
kellastuneita ja ruskeita lehtiä ryhmä punertavia karvalaukkuja tai
ruskeita haapasieniä.
Karvalaukut olivat Kaisan sieniä. Paavo poimi mieluimmin mustia
rouskuja. Niitä sai ottaa suuriakin, eivätkä ne silti olleet matoisia.
Korit täyttyivät ihmeteltävän nopeasti, vaikkapa kaikki vähänkin
matoiset sienet hyljättiin.
Taasen peittyi aurinko pilveen, juuri kun Kaisa ja Paavo olivat saaneet
korinsa täyteen. Eikä aikaakaan, kun vettä alkoi sataa, ensin hitaasti,
sitten yhä rankemmin.
Jos luulette, että sienestäjämme valitellen etsivät suojaa tuuheiden
puiden juurelta, niin ette tunne Karrin lapsia.
Kaisa tempasi liinan päästään ja huudahti: »Tämä on sitä kaikkein
parhainta tukkavoidetta!» Sitten hän jatkoi: »Tiedätkö, miksi ihmiset
yleensä niin kovin pelkäävät kesäistä sadetta? Siksi, yksinomaan
siksi, että heidän vaatteensa eivät sitä siedä. — Kuinka me olemmekaan
onnelliset, kun tiedämme, etteivät meidän pukumme siitä yhtään
pilaannu. Me voimme suorastaan nauttia siitä, että nuo pehmeät ja
lämpimät sadepisarat huuhtovat kasvojamme ja vaatteitamme. Eikö totta,
Paavo?»